Time to grow up

Sanon heti tähän alkuun sinulle, joka olet aloittanut tekstin lukemisen, että kun olet lukenut, olettaen tietenkin, että jaksat pitää silmiä auki koko uuvuttavan kirjoituksen ajan, olisi suotavaa, että jättäisit anonyymin kommentin, tai kaksi tekstin alaosassa sijaitsevaan palauteosioon. 

VAROITUS: Sisältää herkkää tekstiä, tunteellista tarpomista sekä kiusallisia kommentteja, jotka herättävät eripuraa sekä keskustelua!

Allright. You ready? Here we go.

Mun on ollu viimeaikoina hirveen vaikee puhuu tunteista ja yleensä niistä puhuttaessa sulkeudun aivan täysin. Miksi? Mulle on aina ollut todella helppo puhdistaa ilmaa kirjoittamalla kaikesta, mut nyt nämä niinsanotut tunteet ovat käyneet hyvin vaikeiksi käsiteltäväksi.

Jos otetaan nyt puheeksi miesten keskuudessa varsin lälly asia, joka on rakkaus ja tunteet, on mun kyllä helppo myöntää että sellaisia on ollut, on ja tulee olemaan. Niinkuin jokaisella meistä. Mä en ymmärrä miksi pakoilen niitä asioita. Mulle on moni sanonut, että olen muuttunut. Että olen kasvanut kypsemmäksi ja aikuisemmaksi. Ehkä se on totta, tai ainakin toivon että se on, sillä olen itsekin huomannut itsessäni muutoksen. En reagoi asioihin enää yhtä äkkipikaisesti tai impulsiivisesti ja mielipiteeni ovat ainakin mielestäni epäitsekkäitä. En tiedä kenen- tai minkä takia, mutta alan ymmärtää muutosta. Mutta miksi viimeajat ovat olleet itselleni niin vaikea hahmottaa menneisyydestä. 

Jos haen asioita menneisyydestä, mitä mietin ja joka askaruttaa on juuri rakkaus. Se vuoristorata jonka kyydissä olin, söi itseäni sisältäpäin, muuttaen minua suuntaan johon en tahtonut muuttua. Saman kärryn kyydissä olen vieläkin, mutta nyt tuntuu sen tasoittuneen. Ei enää pitkää ylämäkeä, jonka jälkeen vatsanpohjaa kouraisevaa alamäkeä. Mutta silti tämä asia, josta pidän vieläkin kiinni, pelottaa aivan suunnattomasti. Olen ottanut osumaa, olen kärsinyt, itkenyt, väitellyt ja tapellut, mutta koskaan en ole antanut periksi. Jos rakkaus on tarpeeksi vahva kestää mitä vain. Kysymys onkin siinä että kauanko kannattaa jaksaa. On ollut päiviä jolloin on helpompaa ja puolestaan päiviä jolloin mikään ei ole kiinnostanut. On vieläkin. Ja tulee varmasti olemaan, mutta välillä kun järki ja tunteet puhuvat eri kieltä, on vaikea olla tarraamatta kiinni siitä, joka tuntuu paremmalta. Olen aina tehnyt niin ja mietin vain, että mihin tässä vielä päädytään. Mä olen itse ajanut itseni tilanteisiin, joissa olen ottanut osumaa. Omaa itsekkyyttäni, ajattelematta miltä toisesta saattaa tuntua. Mutta nyt kun mietin omaa käytöstäni puolitoista vuotta myöhemmin, huomaan olevani jotain muuta. Enkä sano tätä vain koska luulen olevani, vaan sen huomaavat muutkin. Ainakin näin monet sanovat, mutta ei kellään ole syytä nuoleskella minua. Toivon vain, että tämä muutos olisi se tarpeellisin, mutta vain aika on se, mikä näyttää mikä oli kannattavaa. 

Olen lukenut viimeviikkojen aikana monia eri blogikirjoituksia ja olen löytänyt muutaman samassa tilanteessa nököttävän ihmisen. Ei nyt sanallasanoen nököttävän, vaan ikäänkuin ihmisen, joka tallaa katuja samoissa kengissä kuin minä, tuntien samaa itseaiheutettua painostusta omista asioista. Olenkin ottanut muutamaan yhteyttä vain keskusteltaakseni näistä asioista ja yllättävää siinä olikin se kohta, että huomasin tämän pitkäkestoisen, monipuolisen emotionaalisen ajattelun olevan ihan normikäytäntö. Vain harvat kirjoittavat siitä, itseni mukaanlukien, mutta sisällöstä löytää yhteisen asian: Kirjoittajalle on tärkeämpää vain saada kirjoittaa tunteistaan, ei niinkään se, että saa monilta ihmisiltä myötätuntoa tai palautetta kirjoituksesta. Itselleni on tuontaivallisen yhdentekevää, kuinka moni näitä lukee. Pidän itse tärkeämpänä sitä, että kirjoittaminen helpottaa omaa oloa.  

Itseasiassa kun tuli puheeksi, tahdon mainita yhdestä blogista. Uusimman tekstin mukaan kyseisen henkilön parisuhde on täydellinen. He ovat seurustelleet kymmenen kuukautta, jotka ovat kirjoittajan mukaan olleet täydelliset kymmenen kuukautta. Ei olisi voinut olla parempaa kymmenkuutautista. 

Otin yhteyttä kirjoittajaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. En tietenkään epäile, etteikö parisuhde voisi olla täydellinen, olen itsekin sitä kokenut monesti. Tai likemminkin onnellisuutta. Mutta kysyessäni kirjoittajalta, että mikä määrittää täydellisen kymmenkuukautisen, vastasi hän vaatimattomasti vain sen, että kun saa toisen kainaloon yöksi.  Se laittoi itseni miettimään, että vaatiiko onnellisuus ja täydellinen parisuhde paljoa. Onko hienostoravintolassa syönti kerran viikossa, ruusuja postimiehen välityksellä, tai lukuisat yllätykset osa täydellistä parisuhdetta. Okei myönnän, ehkä hieman kliseinen esimerkki, mutta vastaus on ei. Ei se vaadi paljoa. Itse olen vain odottanut itseltäni niin taivaallisen paljon, että se on vienyt merkityksen pois niiltä pieniltä asioilta. En osannut arvostaa vaikkapa vieressä nukkumista. Kysykääpä joku nyt.

Olin poissa vajaat kolme kuukautta. Opin sinä aikana paljon. Huomasin, että mustasukkaisuus on perseestä. Osa toimivaa parisuhdetta on luottamus. Tai mielestäni yksi isoimmista ja tärkemmistä asioista. Jos oppisin jokaisen asian vain tajuamalla mitä on todellisuus, olisi elämäni hektisen yksinkertaista.  Ymmärsin myös tarkoituksen sillä omalla-ajalla. "Mikä vitun oma-aika, who needs that?"- ajattelin ennen. Nykyään huomaan, että haluan itsekin pitää sitä omaa aikaa, ottaa vaikkapa läppärin syliin ja kirjoittaa tai tehdä jotain vain itselleni. Ei se ennen ollut niin mustavalkoista mitä luulin. Mutta ihminen on perusluonteeltaan itsekäs. Itsekkyys on se, joka vie itseäsi eteenpäin. Epäitsekkyydellä junnaat samassa paikassa avittaen muita eteenpäin. Et pääse oviaukosta pidemmälle, jos pidät ovea kaikille auki. Mutta joskus se on hyvästä, varsinkin jos maine on tärkeää. Itse en jaksa enää tuosta maineesta välittää. Asun vaasassa, jossa piirit ovat, niinkuin monissa muissakin kaupungeissa ja kylissä, hyvin marginaalisen pienet. Joillekkin olen paska jätkä ja toisille en, mutta sitä se itsekkyyden ja epäitsekkyyden kanssa leikkiminen teettää. 

Ennen sitä ja ennen tätä. Kuka jaksaa uskoa, että joku kivipää niinku minä olen, tajuaa asiat sormia napsauttamalla? Se joka mut tuntee, tietää varmasti että olen tajunnut nämäkin asiat kantapään kautta. Varpaanlyömisen pöydänkulmaankin välttää vasta kun siihen sen lyö kertaalleen. 

Nyt on taas huomattavan paljon parempi olo, kun on saanut avautua ja itkeä verisiä kyyneliä nettiin. Ei nyt suoranaiseti itkeä tarvinnut, vaikkakin se on hyvin tyypillinen käytäntö tälläisten tekstin aikaansaamiseksi. 

Lässynlää en gång till. Nyt saitte taas sitä tunteetonta tekstiä. Kommentointi on vapaata ja jopa suotavaa!