Yhden miehen sota

Kaikella on seurauksensa. Itsekin olen uhrannut monia asioita saavuttaakseni toisia asioita. Uhrasin urani lentopalloilijana päästäkseni tänne. Tiesin jo ennen lähtö päättäväni pelaamisen. Mutta miksi? Miksi lopetan, jos olen pelannut koko elämäni. Miksei se elämäntapa, joka on pinttynyt jokaiselle kovalevylle enään jatku? Miksi sekoitan rutiinini vain sen takia että haluan jotain muuta.
Mulle on aina ollut vaikeaa löytää motivaatiota. Yläasteella se oli historia ja uskonto. Vapaa-ajalla se oli koulu ja siihen liittyvät asiat ylipäätään. Miksi se on mulle niin vaikeaa, ottaa itseään niskasta kiinni, viedä itsensä sinne mikä on tarpeen.
Olen nyt kieriskellyt ajatuksissani kuin possu paskassa viimeisen viikon ja puolen. Todentotta olen löytänyt moniin asioihin vastauksia, mutta uusia kysymyksiä satelee jatkuvasti. Niinkuin joku viisas mies jossain elokuvassa sanoikin, että "When you find an answer, comes a new question. It's a circle of your life"- jolloin tajusin, että miksi yritän selvittää kaiken? Miksi haluan olla varma kaikesta ennenkuin teen mitään?
Ensiaskel unelmien tavoittelemiseen oli päätös lähteä tänne. Se vain tuli. Sanoin itselleni heti, että sinähän lähdet. Ja nyt olen täällä. Mutta miksi vitussa kaikki aiemmat extemporet ovat olleet kieltäytymistä toisensa perään? Olenko liian sulkeutunut. Pelkäänkö. Oli mitä oli, teen tästä lähtien juuri sitä mitä haluan.
Olen muutamana iltana käynyt kävelemässä napit korvilla siellä sun täällä ympäri rantoja sekä kävelykatuja. Ostoskeskuksia sekä liikenneympyröitä. Siltoja sekä tunneleita. Kuunnellen monien eri biisien sanoja miettien niiden tarkoitusta. Olen aina ollut funtsailijatyyppi. Tunteellinen ja herkkä. En ole koskaan hävennyt sitä mitä olen. Meitä on monenlaisia. Jokainen meistä tekee huonoja päätöksiä ja jokainen joutuu niitä katumaan. Kuka voinee myöntää, ettei olisi koskaan katunut mitään? Vaikka itsekin sanon useasti, että mitään en kadu mitä olen elämäni aikana saanut tehtyä, on silti asioita joita kadun.
Olin kusipää, myönnän sen. Olin ilkeä niille jotka olivat sitä joskus olleet itselleni. Etsin sitä omatunnon palaa joka kasvaisi sisälläni myötätuntoisempaan suuntaan. Puolitoista vuotta sitten löysin liekin, joka sammui vähän väliä. Syttyi uudelleen vain sammuakseen. Oletin liekin jo sammuneen, mutta se syttyikin ennenkuin lähdin tänne. Aiemmin olen etsinyt vastauksia, ikäänkuin turvatakseni oloni. Tuntenut syyllisyyttä, koska yritän olla itse turvassa. Se ei ole koskaan johtanut mihinkään. Nyt tiedän sen. Asioiden on tarkoitettu rullata omalla painollaan. 
Kadun moniakin asioita. Urheiluun sekä muuhun elämääni liittyen. En ole koskaan panostanut mihinkään niinkuin olisi pitänyt. Olen vain antanut asioiden rullata painollaan. Väärien asioiden. Asioiden, joihin olisi pitänyt pureutua, repiä ja raastaa irti jokaikinen mahdollinen pisara, kunnes mitään ei olisi enään puristettavissa. Olen vain tyytynyt siihen että vierellä joku muu raastaa itseänsä eteenpäin. Katsonut kun muut menevät ohi. Kuin mummo rullaattorissa, määränpäähän ei ole kiire, ottaen kaiken irti päästäkseen vain perille. Siinä asemassa minä olen. Olen vain turvannut sen mitä olen jo saavuttanut. Panostin vääriin asioihin. Se ei kuitenkaan ole asia jota kadun.
Monet jotka ovat tunteneet itseni kauemmin sanovat  usein että olen muuttunut paljon. En ole kysynyt mihin suuntaan, sillä tiedän sen itsekin. Vai tiedänkö? Olenko muuttunut itsevarmemmaksi vai ylimieliseksi? Se pieni ero, jonka luulen tietäväni on vain murto-osa siitä mitä näytän muille. Moni on sanonut että hienoa nähdä saaneeni elämäni kuntoon. Olenko saanut? Olenko onnellinen vai näytänkö sitä vain muille? Toinen murto-osa siitä mitä kukaan tietää.
Olen pyrkinyt näyttämään sitä iloista, onnellista ja täynnä elämää olevaa ihmistä. Sitä joka nauttii jokaisesta hetkestä. Välittää muista enemmän kuin itsestään. Hymyilee ja rakastaa. Alan väsyä siihen. Meillä kaikilla on taipumus antaa itsestään parempi kuva mitä oikeasti on. Itse olen tehnyt sen, koska olen nähnyt elämän ilman kavereita. Nyt kun minulla on monia kavereita, mietin, että olenko mitään siitä mitä olen muille näyttänyt? Tämä reilu viikko mitä olen täällä ollut, on antanut itselleni aikaa etsiä vastauksia, mitään kuitenkaan löytämättä. Olen taas repinyt ja raastanut väärien asioiden eteen. Miksi vitussa mä edes vaivaudun? Mitä mä siitä hyödyn. Mä vain satutan itseäni kun etsin itsestäänselviä asioita.
Kirjoittaminen on se mikä antaa mulle mahdollisuuden purkaa asioita. Tästäkin voi tulla yksi kirjoitus lisää mikä ei koskaan ole julkinen. Kukaan ei näe eikä kuule asioita, joilla mietin pääni puhki. Asioita, jotka hyppyyttävät tunneskaalaani minkä ehtivät. 
Pidän kuitenkin itseäni varsin tasapainoisena ihmisenä. Vaikka mietin kokoajan, ei se tarkoita ettenkö näkisi aurinkoa kirkkain silmin. Olen vain se, joka tekee mietteistään julkisia.
Olen kyllästynyt tappelemaan. Tappelemaan henkisesti, fyysisesti en ole joutunut koskaan kohtaamaan ketään. Enkä toivottavasti joudu, sillä henkinen tappelu tuntuu jo tarpeeksi rankalta.  Olin jo päättänyt, että yksi henkipuolen kamppailu tulisi päättymään. Pitkään jatkunut kamppailu. Joku päätti toisin. Ehkä siitäkin kamppailusta löytyy se voittaja. Tai kaksi. Ehkä koko kamppailu on ollut turhaa. Ehkä se on ollut vain todistelemista. Ehkä se on ollut vain sitä epävarmuuden julkituomista. Pelkoa ja ahdistusta. Epäonnea ja murtuneisuutta. Katkeruutta sekä surua. Oli mitä oli, viimeiset kortit ovat jaettu, nyt katsotaan jatkuvatko pelit viimeisten korttien jälkeen.
Multa kysyttiin kerran, että kirjoitanko ollessani surullinen tai huonolla tuulella. Kirjoitan. Monesti. Mutta kirjoittaessani surullisena verrattuna pahan olon kirjoittamiseen löytää suuren eron. En koskaan julkaise tekstejä joita olen kirjoittanut suutuspäissäni. Siitä sävähtää katkeruuden ja negatiivisuuden ääni. Toisin kuin surullisena tai miettiliäänä kirjoittamani tekstit ovat mielestäni niitä parhaimpia. Löydän itsestäni uusia ajatuksia. Löydän ikäänkuin tilan, jossa sanoja vain tulee paperille. Järkeviä sanoja. Ikäänkuin sellainen euforistinen tila. Näen ruudun vain kaukaisena, kun sanat tummentavat kulovalkeaa paperia sen musteella.
Olenko nyt surullinen? Tavallaan. Olenko vihainen? En todellakaan. Itse näen eron kirjoittamisessani. Tämä teksti on luotu ikäänkuin siinä euforistisessa tilassa, jossa ajattelen puita ja kirjoitan pilvistä. Katson ulos pimeyteen ja kirjoitan auringonnousemisesta. Puhun vihasta ja kirjoitan rakkaudesta.
Kadotin puolessa välin tätä tekstiä pointin ja nyt kadotin myös mielenkiinnon. Samassa kun Anssi Kelan- Puistossa vaihtui Afrojackin- Rock the houseksi, muuttui myös ajatusmaailma. Tämä mun impulsiivisuus on vitun iso ongelma. Onko mun pään sisällä joku nukke joka ohjaa mua naruista vain tunteiden pohjalta. En tiedä, eikä kiinnosta. Tää on ihan kivaa elää näin. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Koskaan ei tiedä keneen törmää, mutta tällä hetkellä haluan kotiin vain yhdestä syystä. Ja se syy on rakkaus. En mä koskaan ole näistä asioista ole ääneen puhunut, saati sitten julkisesti, mutta se on totuus. Olisin paljon onnellisempi kotona. Kokea niitä samoja tunteita mitä kertaalleen sammuneen liekin syttyminen toi tullessaan. Liekin sammuminen oli mun syytä. Mutta nyt tiedän miten liekki ei sammu. En ole koskaan tehnyt kaikkeani asian eteen. Olen monesti sanonut, monessakin asiayhteydessä, tekeväni kaikkeni, mutten koskaan ole niin tehnyt. Nyt kun sanon sen, tiedän paremmin kuin koskaan, mitä se tarkoittaa. Tiedän, mitä se tarkoittaa jossen sitä tarkoita. Tiedän asioita mitä luulin aiemmin tietäväni. Vitut, olin tyhmä idiotti. Myönnän sen. En kiellä ettenkö enää olisi, mutta olen kuitenkin oppinut jotain.
Mä omalla tapaa vihaan tunteita. Toisella tapaa ne on parasta mitä voi olla. Vähän niinkuin helvetin korkea vesiliukumäki. Tai benjihyppy. Aluksi se pelottaa aivan vitusti, mutta jälkeenpäin se oli parasta mitä on koskaan tapahtunut. Itsehän en ole benjihyppyä kokenut, mutta korkean vesiliukumäen jälkeisen tunteen tiedän. Se tunne kun katselee ympärilleen tajutakseen olevansa elossa. Sitä tunteiden käsittely on mulle. Joskus koen olevani pohjalla vain tajutakseni että kyseessä on vitun iso ylämäki. Ei pohjaa olekaan. Se on vain käsite. Käsite niinkuin "Käydäänkö yksillä?"- koskaan pidä paikkansa. Sitä luulee olevansa pohjalla, kun luulee menettäneensä otteen sekä mielenkiinnon aiemmin tärkeisiin asioihin. Te jotka koette olevanne pohjalla, miettikää missä tilanteessa olette. Katsokaa vaikka ympärillenne, laskekaa yhteen yksi ja kaksi. Hymyilkää. Kiivetkää se iso mäki ylös asti, vaikka se veisi aikaa ja voimia. Kaikki pystyvät siihen!
Mun tarinointi alkaa käydä mun silmäluomille raskaaksi. Mun pitää huomenna jaksaa reilu kymmentuntinen työpäivä. Turhaan mä valitan mistään, itsehän mä tänne halusin tulla. Aika vaan käy pitkäksi kun ei ole tekemistä. Tai olisi mutten jaksa vaivautua. Aivan sama, mä käyn petiin.

Jumalan siunausta.
Jani