Kenttävitunlapio

Kirjoitukseni isänpäivän idyllisyydestä sai tähän päivään mennessä kuusisataakahnkdeksaymmentä lukukertaa. Ennen sitä teksti "Usko unelmiisi" sai tuhatsataviisikymmentä lukukertaa. Ensimmäinen teksti sai mukavantuntuiset kaksituhattakaksisataa lukukertaa. 

Mitä sitten?

Juuri kun toissapäivänä luin omia kirjoituksiani, pohdiskelin että kuinka rohkea oikeasti pitääkään olla, jotta kykenee internetin välityksellä kertoa omaa elämäntarinaansa, ajatuksiaan sekä kokemuksia. En nyt sano, että pitäisin itseäni minään rohkeuden perikuvana, mutta jälkeenpäin ajateltuna täytynee myöntää, että on kieltämättä suhteellisen oudohkoa lukea omaa elämäntarinaa tekstitetyssä internet-versiossa, jonka kaikki näkevät ja kykenevät jakamaan ja levittämään. Siltikään en ole saanut olisikohan neljännen ta viidennen kirjoituksen jälkeen negatiivista palautetta. Ensimmäisestä neljästä taisikin tulla muutama myötähäpeällisen säälittävä vastalausekokeilu suoraan palautelaatikkoon, jonka luettuani vain nauroin. How low can they go.

Viime viikolla sain edellisistä viikoista poiketen kolme viestiä viitaten vähäiseen kirjoittamiseeni. 

"Mikset kirjoita enään?", "Pysy tunteisiin vaikuttavissa teksteissä, koska osaat kirjottaa niist loukkaamatta ketää" ja "Jatka vielä kirjottamista!" 

Siltikin kaikista palauteviesteistä tunnepitoisin mitä olen kirjoitteluni aikana saanut on vanhalta koulukaveriltani.

En tarkalleen muista viestin sisältöä, enkä jaksa ettiä facebookin viestiosiosta, koska vastaanotin viestin arviolta heinäkuun lopussa, mutta viestin sisältö oli tyyliin seuraavaan: 

"Eihän me mitään koulun suosituimpia olla koskaan oltu, mutta nykyään kun katotaan toisiamme, niin toinen pelaa edustusjoukkueessa lentopalloa ja toinen soittaa bändissä. Muistatko kuinka meistä piti tulla molemmista poliiseja, jotka ottaa kiinni myymälävarkaita ja kaahailevia autoilijoita?"

Tuo tulevaisuuden suunnittelu on aina yhtä haasteellista lapselle, ja yleensä sitä halutaankin olla poliiseja tai palomiehiä koska ammattisanasto on vielä tuloillaan. 

Mutta tosiaan. Eihän meikäläisestä odotettu kasvavan mallioppilasta, saati sitten mallikansalaista. Pikemminkin pelättiin että kenen ikkunan Se rikkoo ensimmäisenä? 

Pelättiin että musta kasvaa nuorisorikollinen ja siis sanalla sanoen vielä. Oma lapsuuteni on ollut kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista ja varsinkin kun pohjat olivat siinä suhteessa heikot, että ensimmäisen neljän peruskouluvuoden aikana oli vaihtanut kolmesti koulua ollessani sopeutumaton jokaiseen kouluun, alkoi jatkuva muuttuminen käydä yhä rankemmaksi ja rankemmaksi. 

Uskon että esikouluvuodet saattaisivat olla yksi syy siihen miksi alettiin epäillä ettäminä en nyt ole se tavallinen, kiltti poika. Kertomusten mukaan olen kuusivuotiaana lyönyt kaverin pään puunrunkoon ja heittänyt hoitajaa kivellä päähän reilun kymmenen metrin päästä. Ristus että on ollut kova heittokäsi jo tuolloin!

Aloitin peruskoulutukseni ensimmäisen luokan Vanhan Vaasan ala-asteella. Ensimmäisen vuoden muistelmat olivat siinä suhteessa huterat, mieleen jääneenä ainoana muistona sormet pulpetin välissä sekä viimeisenä liikuntatunneilla valittuna pelurina. 

Ensimmäisen vuoden jälkeen vaihdoin maisemaa. Maisema vanhasta vaasasta vaihtui hieman tavallisesta poikkeavaan paikkaan. Huutoniemen kouluun. Enkä puhu nyt siitä huutoniemen ala-asteesta, vaan jostain tavanomaisesta psykologikoulusta. Ja niille jotka luulevat tehneeni uravalinnan ensimmäisellä luokalla ja ryhtyväni psykologiksi, ovat valitettavasti väärässä. Pahasti.

Koulu oli tavallisesta pitkälti poikkeava siinä suhteessa, että siellä vietettiin yöt. Öiden jälkeen viikot. Vain viikonloppuisin pääsi sieltä kotiin. Muistan kuinka äitin kanssa aina maanantaiaamuna poljimme vanhasta vaasasta hyisenkylmässä ilmassa ennen aamuseitsemää kohti uutta koulua. 

Oli miten oli. Ensimmäisen viikon jälkeen tulikin jo tavanomaisen selväksi, että muut "valitut" eivät olleet niinikään niitä mallikansalaisiksi oletettuja. Yksikin poika huusi jo seitsemän vanhana sanoja jotka itse taisin oppia vasta viime vuoden lokakuussa! Mutta siis pointti onkin siinä, että minussa kai huomattiin jotain, jota tulisi muuttaa. Ja se jokin oli minä. 

Koulussa opiskeltiin siis viikottain. Lukujärjestys oli aivan tavanomainen kuin kellä tahansa toisen luokan oppilaalla.  Meitä oli seitsemän yhteensä. Olin valehtelematta se pelokkain sekä ujoin, enkä myöskään suuremmin valehtele jos sanon että olen meistä seitsemästä saanut elämän parhaiten radalleen. Olen muutamia tunnistanut kaupungilla kävellessäni, niin jostain syystä en edes tahdo heitä moikata, koska niin pahasti ovat menneet huonompaan suuntaan. 

Olin kyseisessä koulussa vuoden. Koko toisen peruskouluvuoden. 

Huutoniemen psykiatrisessa koulussa vietetyn vuoden jälkeen vaihdoin taas vaihteeksi maisemaa, tällä kertaa Ristinummen ala-asteelle. Ja tälläkään kertaa en päässyt tavalliselle luokalle, vaan pienryhmään. Luokkaan, joka on täynnä ihmisiä, joista pääsin juuri eroon.  

Olin taas kertaalleen se pelokkain ja ujoin. Ehkä juurikin tästä syystä alkoi koulukiusaaminen. Ja tämä koulukiusaaminen oli hyvin pahaa. 

Repun heittelyä, tavaroiden levittelyä, ulkovaatteiden piilottelua.  Tämä oli vielä pientä.

Jouduin kertaalleen kärhämään kuudennenluokan oppilaan kanssa, joka itseäni taannoin kiusasi. Oli talvi ja paljon lunta, ja omaksi onnekseni olikin paljo lunta.  Vanhempi poika alkoi tönimään itseäni ja yritin vain lähteä pois tilanteesta, mutta hän ei antanut. Muut oppilaat olivat jo miltei kaikki menneet takaisin sisälle aloittamaan uutta tuntia, mutta itse en syystä tietoisesta päässyt. Tilanne äityi niin pahaksi, että vanhempi poika otti itseäni rinnuksista kiinni, nosti ja heitti selälleen maahan. Ja se tosiaankin sattui. Muistan kuinka en saanut henkeä pitkään aikaan ja päähänkin koski koska löin sen maahan todella kovaa. 

Pelkäsin niin paljon kiusaajia, että en koskaan kertonut mistään mitä jouduin kokemaan. Kuka tietää tunteen, kun joudut kivillä heitetyksi lähtiessäsi polkupyörällä kotiin? Minä tiedän... ja se sattuu.

Tosiaan siis kaksi vuotta tuli vietettyä pienryhmässä. Kaksi pitkää vuotta jouduin kestämään kiusaamista. Ainoa asia, mitä kadun, on se, että en tehnyt asialle mitään. Ei yhtä ihmistä, jolle olisin maininnut, että "Hei, nuo kiusaa". Ei mitään. Kestin vain iskut. Päivästä päivään. Viikosta viikkoon. Sama jatkui pitkän aikaa. 

Eräs päivä neljännellä luokalla, koputettiin oveen. Seuraavan tapahtumaketjun muistan kristallinkirkkaasti, koska se oli sen astisen elämäni kohokohta ja suurin pelastus. 

Nimittäin koulun kuraattori oli ovella. Silloin hieman pelkäsin kuraattoria, koska aina kun hän tuli luokseni olin uskoakseni tehnyt vain pahaa. Hälytyskellot alkoivat soimaan siinä vaiheessa kun kuraattori pyysi itseäni käymään. Tiesin etten ollut tehnyt mitään pahaa, joten mitähän mahtaa asia koskea. 

Menimme viereiseen luokkahuoneeseen. Istuimme alas ja miltei suoralta kädeltä kuraattori kysyi:
"Kiusataanko sua?"  - Hetken epäröityäni selitin kuraattorille likipitäen kaiken mitä olin joutunut kokemaan. Pitkän, pitkän ja hyvin pitkän keskustelun jälkeen kuraattori sanoi, että en ole niinkuin muut luokkalaiseni. Olen jotain muuta. Olen kiltimpi. En ansaitse joutua kiusatuksi. Ei kukaan ansaitse. 

Sitten kuraattori kysyi, että haluanko vaihtaa tavalliselle luokalle? Sanat "Haluatko" ja "Tavalliselle luokalle" olivat sanat jotka halusin jo ensimmäisen koulunvaihdoksen jälkeen kuulla jonkun sanovan itselleni. 

Vastasin nopeammin kuin itsekkään tiedän että "HALUAN!"- Jonka jälkeen sain kuulla, että maanantaina aloitan uudessa luokassa.  Tuskin kukaan osaa edes arvata kuinka hienolta se tuntui!

Aloitin uudessa luokassa seuraavana maanantaina. Uudet oppilaat olivat entuudestaan täysin tuntemattomia. 

Mutta jos jokin muuttui, niin se oli kaikki. Sain uusia kavereita. Pääsin pelaamaan jopa jalkapalloa välituntisin. Jalkapalloa. Sitä mitä olin vielä jonkin aikaa sitten seurannut, kuinka muut pelaavat, mutta itse olin yksin.   Nyt vierelläni oli uudet luokkalaiset. Uudet kaverit. 

Viides- sekä kuudesluokka menivätkin yllättävän nopeasti. Kieltämättä parhaat kouluvuodet itselläni, sillä päästessäni yläasteelle alkoi kiusaaminen uudestaan. 

Luokka 7H. Voi pojat mitkä muistot. Ainakin näin jälkeenpäin.

"Vitun apina" "Homo" "Kusipää" "Hintti"

Paljonko sitä kestää? Ja siis, uskottavaahan olisi moiselle käytökselle jokin vastaava käytös omasta toimestani, mutta koska en ollut koskaan kiusannut itse ketään olin hieman sekaisin että mistä kaikki sai alkunsa. 

Kuvassa ei esiinny kiusaamista.

Myönnetään, että olin hieman rasittava, mutta se johtui siitä että aloin kyllästyä jatkuvaan kiusaamiseen, niin sanoin vain takaisin. Halusin eroon kaikesta paskasta. 

Koko kolmivuotisen yläasteen aikana oli suurimman osan yksin. Ei kavereita.

En toisaalta ole katkera näistä asioista. Olen enemmänkin kiitollinen, koska kaikki tämä on tehnyt itsestäni vahvemman. Tiedän miltä tuntuu olla kiusattu ja ilman kavereita. En halua sitä kenellekkään muulle. 

Nyt joku varmaan miettii, että miksi olen käynyt läpi kaiken tämän. 

Syy onkin uskottavasti todella yllättävä, sillä tuskin kukaan tätä osaisi odottaa. Eittämättä suurin salaisuuteni mitä omistan. Isoin häpeän asia. Asia jota kukaan muu ei tiedä, muuta kuin sukulaiset. 

Ja miksi sitten sanon tämän? 

Koska olen vuosien saatossa huomannut, että ihmiset jotka myöntävät olevansa erilaisia joutuvat kiusatuksi. Rasisimi. "Vitun neekeri"- kuulee usein täällä. Onko tummaihoinen huonompi koska on musta? 

Homoseksuaalisuus. "Vitun homo"- kuulee myöskin usein vaikkei olisikaan totta. Oletko huonompi?

Ylipaino. "Vitun läski"- liian usein, totuudenperäisyys pohjimillaan. Erittäin loukkaavaa. Oletko huonompi?

Mutta itse en ole mitään yllämainituista. Vain kolmesta kuuteen prosenttia lapsista on samaistuneita kanssani.

Haluan tällä tavoin katsoa, kuka on tosiystävä ja kuka puolestaan ei ole. Koska niin helvetin moni tuntee mut, ja jos tämä asia jakaa meitä erittyviksi ihmisiksi, niin annan periksi, ei minun tarvi olla sellaisten kaveri, joka etsii vain täydellisiä ystäviä. 

Kun olin 7-vuotias, minulla todettiin ADHD. 

Noniin siinä se tuli. Nyt mietit varmaan seuraavia lauseita: "Vitun hullu homo kusipää pelle murhaaja"

Tiedättekö mikä tuo on? Se on stereotypia. 

Stereotypia. Olen viimeisen vuoden aikana kysynyt ihmisiltä että mikä on heidän mielestään ADHD, niin ylivoimaisesta parhaita vastauksia ovat "Nuorisorikollinen", "Ei koskaan saavuta mitään" "Murhaaja" "Psykopaatti"- Mutta paskan vitut, olenko mitään noista? 

Toivon että minä olisin se, joka muuttaisi käsitystä tuosta diagnoosista. 

Yksikin kaveri jolle tämän puolivahingossa paljastin sanoi että ei olisi koskaan uskonut, koska olen yksi rauhallisimmista, välittävimmistä ja rakastavimmista ihmisistä mitä on tavannut. 

Mutta jos nyt joku tahtoo hyppiä silmille kyseisen asian takia niin be my guest. Tuskin mikään enään menee pahemmaksi kuin kymmenen vuotta jatkunut koulukiusaaminen. 

Sitäpaitsi, elämäni kruisailee nyt semiloistavasti. Miksei tässä voisi hieman myös parantaa maailmaa ja käsitystä maailmasta?

Nyt pyydän seuraavaa. Te, jotka luette tämän ja olen teidän facebook-kavereissa, ja vaikka en olisikaan vastatkaa minulle mitä ADHD on teidän mielestä. Ja vastatkaa mieluiten niin totuudenmukaisesti kuin päänne sisällä asia on. Turha pelätä että loukkaantuisin, itsehän asian laitoin etenemään.

Olen nimittäin kyllästynyt salailemaan tätä asiaa. Ei se tee itsestäni huonompaa.

Mutta yksi asia on selvää. Aion puuttua omatoimisesti koulukiusaamiseen niin paljon kuin vain suinkin pystyn. On omasta mielestäni miltei ihme, että olen nyt tässä paikassa kirjoittamassa tätä tekstiä kaiken taakan jälkeen. En tahdo kenenkään kokevan samaa. En todellakaan.

Terveisin Jani

7-Vuotiaana AHDH:ksi diagnosoitu hullu psykopaatti.