Kuuden koon kuiva kausi.

Mulle on kasvanut mielettömän ylitsepääsemätön vaikeus ja käsittämätön dilemma tästä tekstin aloituksesta. Alla viisitoista tekstipohjaa, joista ei yksikään kelpuuta aloittamaan tekstiä. Vedetään sitten niinkuin asia on, suoraan ytimeen.

Viime tekstistä on siis jo monen monta kuukautta. Jotenkin tämä kirjoittaminen on vain jäänyt kesän tuodessa kaikkea muuta. Alla on kyllä paras kesä ikinä.

Niinkuin moni tietää, niin polveni on paskana. Totaalisen hajalla. Vaikkakaan en jokavälissä valita asiasta painaa se silti mieltä. Suurimpana syynä pitkäkestoisen intohimon katkeaminen, jota kesti seitsemäntoista vuotta. Lentopallo.

Viime kauden jälkeen vannoin etten enää pelaa. Ikinä, missään. Siihen oli monia syitä, myönnettäköön, että se kipinä alkoi hiipua. Vastaan tuli muita aktiviteetteja.

Nyt kuitenkin kun en ole lentopalloon koskenut viimeiseen yhdeksään kuukauteen, alkaa mielenkiinto ja se kipinä jälleen syttyä. Haluan pelata. Haluan saada polveni kuntoon. Haluan taas saada sen  asian rinnalleni, joka tekee minusta sekä muista ylpeitä. En ala vähättelemään sitä mitä lentopallossa sain aikaiseksi. En ollut suomen parhain, en se motivoitunein. Jos olisin ollut edes vähää aktiivisempi kuuntelemaan sitä mitä tulee tehdä, en varmasti istuisi tässä tuolilla kirjoittamassa tätä. Nyt aion kuitenkin aloittaa taas sen elämän, joka sai itseni hymyilemään. Niinkuin aikoinaan kun kuljin sinisellä polkupyörällä lentopalloharjoituksiin ollessani alle kymmenen vanha. Se hymy, se halu menestyä, se tarve kehittyä paremmaksi. Se alkaa taas löytyä. Nyt toivon vain löytäväni seuran, josta löytyisi tarpeeksi apua saadakseni itseni takasin samalle tasolle, ja kuka tietää vaikkapa vielä korkeammallekkin. Mutta ensiksi pitää saada polvi kuntoon!

Aloin tässä kesän siintäessä loppuaan kohden tajuta sen, että tämä elämäntyyli, elämäntapa mitä ylläpidän tällä hetkellä ei tee itsestäni yhtään mitään. Vaikka olen aina peräänkuuluttanut sitä vähäistä kunnianhimoa mitä minulla on aina ollut, ei se tarkoita sitä ettenkö voisi tavoitella enempää kuin mihin itse olen koskaan tyytynyt. Muistan kun junnuvalmentajani joskus aikoinaan sanoi Kurikan alueleireillä alle viidentoista vanhana, että minun kohdalla on tie auki taivasta myöden. Olin nähtävästi pelaaja, joka kehittyy silminnähden nopeasti. Niin mulle aina sanottiin. Mitä mä tein asialle? Voivottelin kun ei sujunut. En koskaan panostanut tarpeeksi.

Kyseinen kesä on ollut pelkkää ryyppäämistä. Töitä ja ryyppäämistä. Ainoa urheilu mitä olen tämän kesän aikana harrastanut on jalkapallon MM-kisat. Nekin sängyllä makoillen, juoden kokista ja syöden milloin mitäkin verisuonien katkojia. Painoakin on tullut rapiat kymmenen kiloa lisää siitä lähtien kun lopetin lentopallon. Tämäkö on se mitä haluan? Ei todellakaan.

Kävin jokusen aikaa sitten lääkärillä, joka oli erikoistunut urheiluvammoihin. Kerroin mitä kipuja polvessa. Siinä se aikansa väänteli polveani ja totesi että jos haluan jatkaa urheilua, tulisi eturistisiteeni leikata. Sanoin siinä vaiheessa, etten aio jatkaa aktiiviurheilua, olenhan kuitenkin lentopalloa pelannut seitsemäntoista vuotta, joka on mielestäni aivan tarpeeksi. Kerroin kaverille, että aikomuksenani olisi tehdä tälläinen pikkupikku pyöräreissu. Mies innostui, mutta tuskin tajusi että kuinkas pitkä Janin reissu sattuisikaan olemaan. Sitten kerroin. 2500km. Mies hieman hörähti ja otti lasinsa pois päästä ja sanoi muutaman sanan polvesta ja sitten sanoi, että polvi ei tulisi millään kestämään sitä rasitusta. Ennen lähtöäni sain vielä ajan keskussairaalaan, jossa polvi kuvattaisiin röntgenillä ja ultralla ja kaikilla muilla mahdollisilla hifistelylaitteilla. Tähään päivään mennessä en ole päässyt  kuvaamaan polveani.

Mietin kauan että mitä teen. Olin monesti sen kannalla, että vitut polvesta, tämän minä haluan tehdä. Sitten oli niitä ajatuksia, että saattaisin tarvita polveani vielä elämäni aikana. Tasapainottelin kahden asian välillä ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että en aio saatika halua ottaa sitä riskiä, että polveni ei sattuisikaan kestämään. Hieman kyllä vituttaa, koska olin jo ehtinyt suunnitella likipitäen kaiken valmiiksi, reiteistä yöpymispaikkoihin. Ehtiihän tuonkin vielä suorittaa, katsotaan ensi kesänä uusiksi jos polvi on paremmassa kunnossa!

Jos pureudun syvemmin tähän kesään ja viimeisimmän tekstin väliseen ajanjaksoon?

Olen ajautunut kuplaan. En ajattele mitään. En kadu tekojani. En ajattele mitä mieltä muut ovat. En kiellä itseltäni mitään. Elän toisinsanoen vain itselleni. Vieressä olevat ihmiset kärsivät siitä. Vaikkakin on varsin aikaista myöntää, alan käsittää sen, että jos jatkan tätä tahtia, voin muutaman vuoden päästä sanoa itseäni alkoholistiksi. ALKOHOLISTIKSI!
Oman pitkän kaksikymmentäyksivuotisen elämäni aikana tuo käsite on tullut kristallinkirkkaaksi ajatukseksi ja faktaksi siitä etten halua itse joutua siihen tilanteeseen. Vaikkakin olen tehnyt monia kymmeniä tuttavuuksia ollessani päihtyneenä missä milloinkin, on silti ajateltava pitemmälle kuin vain seuraavaan viikonloppuun. Nykyään se on sitä, että jos on vapaapäivä alan miettiä, että missä ja kenen kanssa. Ja mihin siitä jatketaan iltaa? Täyttä paskaa. Olin yhdeksäntoista vuotta maistamatta alkoholia, kaksikymmentä maistamatta nuuskaa ja kaksikymmentäyksi vuotta maistamatta tupakkaa. Nyt mikään edellämainituista ei hetkauta. En pidä sitä ylpeydentunnetta enään minäään, mitä ylläpidin ollessani se Urheilija kun muut joivat. Sitten ne sanovat että kaikkea pitää kokeilla. Kaikkea paitsi omaa pikkusiskoa ja veronkiertoa. Huumeisiin en koske, siitä olen aina pitänyt kiinni.



Takaisin koulunpenkille !

Paljonko voi ihminen muuttua lyhyessä ajassa?
Monet sanovat että olen muuttunut todella paljon. Olen ylimielinen. Kusipää. Pleijjeri.
En tietenkään lähde itseäni puolustelemaan, en itsekään kaikista pidä. Jokainen ihminen muodostaa omat käsityksensä ihmisestä. Ehkä olen ylimielinen. Ehkä en. Mielestäni pystyn pitämään jalat maassa, vaikka joskus ne vähän sieltä irtoisivatkin. Ehkä olen kusipää. Mielestäni olen vain niille, joille pitää olla. Pidän itseäni kärsivällisenä, pitkäjänteisenä ja rauhallisena ihmisenä. Suututtamiseeni vaaditaan hyvin paljon. Mutta kusipää on varsin laaja käsite, joka löytyy jokaisesta tarpeen tullen.




Itse olen mitä olen. Muuttumassa alkoholistiksi, jonka voi estää. Jonka myös aion estää. Löydän tietenkiin asioita, joista en itsekään ole erityisen ylpeä, mutta en silti kadu mitään.

TJ 11 - Weekend Festival !
Nähdään siellä!

Rakkaudella
Jani

Spanish memories

VAROITUS!

Alla oleva teksti on yksi tuikitavallinen katkeroitunut tulkinta siitä, kuinka paljon muikeampaa on elämä Espanjassa kuin Suomessa. Varoitan myös, että teksti on helvetin pitkä ja sisältää sisältöä saarella työskentelevistä ihmisistä.  

Tämän kertaisista posteista piristävin oli kysymys siitä, miten vietin aikani Espanjassa. Tässä sitä nyt tulee!

Mun syksy oli aivan perseestä. Oli pimeää, ahdisti ja vitutti. Pelkkä aamulla herääminen oli merkki siitä ettei syksy ole sitä ideaalisinta aikaa. Lentopalloharjoitukset tekivät kipeää, yleisimmin vain polvelle, mutta muutenkin. Olin aivan jossain muualla syksyn pimeydessä. En ollut oma itseni.
En jaksanut hymyillä, en jaksanut välittää.

17.1.2014 !
Oli aivan tavallinen tuskien täyttämä, vähäluminen päivä. Oli perjantai, mutta ei tuntunut siltä. Muistan kristallinkirkkaasti vieläkin kyseisen päivän. Jälkeenpäin mietittynä se päivä pelasti itseni.
Olin päivällä ollut harjoituksissa. Sitä samaa syksyistä taapertamista muuten. Suurinpiirtein herättyäni suoraan harjoituksiin ja sieltä kotiin. Sama rumba päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Aika eteni hitaasti ja entiset paineet kasautuivat entistä enemmän. Tähän aikaan tein vielä hajavuoroja Keskussairaalalla lopetettuani työni Subwayssa. Olin ikäänkuin hukassa. En tiennyt tulevasta, enkä osakseen halunnutkaan. Mietin vain vaihtoehtoja, mutta enpä niille juuri koskaan mitään konkreettista tehnyt.
Illan käydessä yöhön, selailin facebookkia pitääkseen tylsyyden pahimmat demonit poissa. Huomasin siellä erään työntekijän päivityksen, jossa kerrottiin että sinne etsitään työntekijää. En tietenkään aluksi ajatellut juuri mitään, mutta kysyin henkilöltä että millaista hommaa olisi tarjolla. Lause lauseelta ja hetki hetkeltä alkoi tappava mielenkiinto ryömiä paitaani. Kiinnostuin asiasta. Ensimmäistä kertaa suurinpiirtein koko syksyn aikana olin innoissani jostakin. Asiahan ei tässä vaiheessa ollut todellakaan itsestäänselvyys, että pääsisin töihin. Parin päivän kuluessa sain ilmoituksen, että sain työpaikan. Se tunne oli mahtava! Ja vieläpä ollakseen syksy! 5,4,3,2,1... Voi pojat, mä lähen Kanarialle !!!

22.1.2014
Kirjoitin matkustaessani Espanjaan monesti matkasta kohti määränpäätä. Kirjottaminen tuntui todella hyvälle, koska halusin jakaa kokemuksiani eteenpäin. Muistan sen, kun astelin koneeseen. Tein tietoisen päätöksen sen suhteen, että nousen koneeseen viimeisenä, koska satuin istumaan käytäväpaikalla, jolloin ei tarvitsisi nousta kolmesti ylös jonkun hilautuessa viereeni. Muistan kun astuin koneen keulaan ja katsoin perälle ja totesin miltein ääneen, että "Ei vittu, tää kone on aivan täynnä!"- joka oli totta. En ole tietääkseni leffoissakaan nähnyt niin montaa ihmistä ahdattuna pieneen matkustajalentokoneeseen. Paikkani oli 27d, joka oli miltei perällä asti. Kävelin jonon vauhdilla kohti perää ja kahdennenkymmenennenviidennen rivin kohdalla huomasin jotain multihuippua. Mun penkkirivi on tyhjä! Istuin tietenkin omalle paikalleni aluksi, mutta kun huomasin, että muita ei enään tule, niin siirryin ikkunapaikalle.  Hetken kuluttua kone nousi ja väsymys alkoi painaa. Kaksi yötä putkeen valvottuna ja kuuden tunnin lento. Miksipä ei nukkua? Levittäydyin leiriksi kolmen penkin päälle makuulleni ja huomasin katkeria katseita käytävän toispuoleisesta rivistöstä. Kyllä muaki vituttais istua polvet suussa, ei sillä!

Kone laskeutui mitä luultavimmin keskipäivällä, koska oli aivan tajuttoman kuuma. Takki ja farkut... Ei hirveän maaritteleva kombinaatio, mutta äkkiäkös niistä eroon päästiin. Sitten vain porteista ulos ja etsimään henkilö nimeltä Samuli, joka vie mut Inglesiin. Jälkeenpäin musta ja Samulista tuli hyvät kaverit!

Heti päästyäni paikanpäälle vein tavarat kämpille ja suuntasin tulevalle työpaikalleni. Monet turistit naureskelivat nimelle, Kontulan Helmi. Siihen kuului baari ja kaksi saunaa. Iltaisin näytettiin sm-liiga pelejä, mutta myös olympialaisia ja suomalaisia tv-ohjelmia. Ainiin, moni varmaan muistaa kahvikuvan facebookissani? Jossei muista tai tiedä, niin siellä se on vieläkin mobiilitiedostoissa. Käykäähän katsomassa, niin ymmärrätte paljonko vihaan kahvia. Sen verran sain tuoda mukanani. Ja se säkki painoi kuin synti. Ei sillä että mulla niitä olis... Tässä kuvan linkki https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10202305087222885&set=a.2336071135536.121715.1662572360&type=3&theater

Ekat päivät saarella vierivät hitaasti. Töissä olin alkuun aina jommankumman kanssa yhtäaikaa, joko Villen tai Berryn. Työ alkui sujumaan ja sain olla jo ensimmäisen viikon aikana yksin töissä. Eihän se mitään rakettitiedettä ole, mutta joka työ vaatii aikansa oppia. Niin myös tämäkin.
Työkollega Berry risti minut heti alkajaisiksi "Pöhelöksi". Tiedä sitten miksi.

Työpaikka Espanjassa. Mahtavaa, eikö? Niinkuin muutama kirjoitus menneisyyttä kohdin kirjoitinkin siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat, konkretisoitui se silmänräpäyksessä paikalle päästyäni. Muutamat ensimmäiset illat nyt menivät niin ja näin, koska kiertelin napit korvilla kaupunkia ympäri. Mutta sitten kun kaikki oli nähty, niin mitäs seuraavaksi? Kiitän luojaa siitä, että olen sosiaalinen ihminen ja tulen toimeen kaikkien kanssa. Ensimmäiset seitsemän yötä, jotka vietin Espanjassa olivat kuitenkin siinä suhteessa hirveitä, sillä siinä vaiheessa ajattelin tosissani, että tälläistäkö tämä nyt sitten on. Töitä, töitä joiden jälkeen vielä töitä. Ei käynyt pienessä mielessäkään, että jos Jani vain ottaa vähän aikaa kiertääkseen suomalaisissa paikoissa, alkaa Janikin kyllä tutustua ihmisiin. Ja näinhän siinä kävi. Järki voitti tunteet.

Mutta sattuihan sitten syttyä saunakin palamaan työaikanani. Tai jos nyt ollaan tosissaan, niin muutama lauta kärähti ja tummui saunassa. Ei puhuta siis siitä suomalaisesta juhannuksesta, kun heitetään lapset hankeen, hakataan vaimo, poltetaan sauna ja lähdetään huoriin. Sauna vain vähän ylikuumeni, jos näin voi sanoa.

Parin viikon jälkeen aloin tutustua ihmisiin. Samaisiin aikoihin kun kaverini Teemu oli pikkuvisiitillä, tutustuin Flanagansin DJ:hin, Xavieriin. Ainut ihminen, tai pikemminkin ainut kaveri moneen viikkoon. Kävin siellä joka päivä, olin sitten ollut töissä tai vapaalla. En koskaan ajatellut, että kaveri parantaa oloa niinkin paljon.
Teemun oltaessa saarella, oli enemmänkin tapa kuin sattuma juoda. Juoda. Juoda. Ja vähän taas juoda. Se oli hullua!

Iskelmäbaarin esiintyjälistakin on suhteellisen maaritteleva. Missä muussa paikassa pääsee miltei ilmatteeksi katsomaan ex-mäkikotkaa Matti Nykästä, Iskelmäkuningatarta Saija Varjusta, Julkkis BB Frederikkiä, Tommi Läntistä, Dannyä ja monia muita? Lisäksi Iskelmäbaarin työntekijätkin ovat huippuja! Saana varsinkin. Uskomaton lauluääni.

Uskomattomista lauluäänistä puheenollen ja jatkaaksemme samalla linjalla, on kerrottava Ernosta. Mies pataässän tiskin takaa. Karaokelaitteiden multimestari. Kerran nautin kylmää juotavaa pataässän tiskillä höpötellen Saralle niitänäitä, otti Erno mikrofonin ja käveli pari askelta poispäin tiskistä ja alkoi laulaa. Tiedättekö kun kuulee tai näkee jotain niin järkyttävän pysäyttävää, että suu loksahtaa vain auki. Näin kävi tällä kertaa. Kuuntelin Ernon laulua, maagista. Suorastaan maagista. Vähän tietenkin siinä itsetunto otti nokkiinsa, kun tajusin, että taidan olla saaren ainoita, jota ei ole yksinkertaisesti suunniteltu pitämään mikrofonia suun edessä.

Jos vielä jonkun verran kerron tuosta Iskelmäbaarista. Tai ei nyt varsinaisesti itse paikasta, mutta hauskasta tilanteesta joka sattui siellä. Keikalla oli muuan Matti Nykänen. Matti kuka? No se känniörveltäjä. Se joka hakkaa vaimoaan. Se jolle vaimo hakee lähestymiskieltoa. Se jonka elämä on urheilun jälkeen ollut pelkkää ryyppäämistä ja playbackina laulamista unohtamatta selväpäisiä keikkoja.

Ei, ei, ei, ei ja ei. . Moni näkee asian näin. Itse arvostan henkilöä. En siinä valossa, millä hän on viime vuosina julkisuutta mättänyt, vaan sillä, mitä hän oli urheilijana. Mäkikotka. Se suomen mäkihypyn valovoimaisin johtohenkilö. En tiedä paljonko se kertoo ihmisen huimapäisyydestä, mutta Norjassa missä nyt sattuikaan ikinä olemaankaan kyseinen kisa, joka jouduttiin keskeyttämään Matin hyppyvuorolla. Mattia yritettiin huitoa alas tornista, takaisin sisälle. Näkyvyys oli täysin nolla. Mutta Mattipoikahan kiskaisi mäkeen. Ja sattui vielä kiskaisemaan vielä mäkiennätyksen. Ja tekipä sen vielä alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai niin monet väittävät, mutta jos näin on, se vain kiteyttää henkilökohtaista arvostustani henkilöä kohtaan. Kuinka moni voi nostaa kätensä, että olisi tehnyt samoin? Itseä suurinpiirtein säälittää Matin julkinen imago. Vaikka itsehän mies on siihen itsensä takonut, mutta silti, puhutaan kuitenkin Ex-Mäkikotkasta. Maine on katoavaista. Maine on muiden päätettävissä. - "Ehkä otin, ehkä en" - Hyvä Matti !
Kuitenkin. Matti oli esiintynyt Iskelmäbaarissa ja poistunut jo takahuoneeseen nauttimaan simaa. Itse olin paikanpäällä muutaman niinsanotun turistin kanssa joihin olin tutustunut ja jokainen meistä tahtoi yhteiskuvaan Matin kanssa. Oma motiivini kuvaan oli juurikin se halu olla kuvassa Mäkikotkan kanssa. Muiden motiiveista en tiedä, mutta suurinpiirtein kukaan ei huomannut, kuinka ovelasti Matti tuli takahuoneesta. En tiedä yrittikö Matti poistua paikalta vähin äänin, mutta kysyessäni yhteiskuvaa Matin kanssa, hän vilkaisi itseeni ja hymyili. Kylmät väreet riipaisivat selkäpiitä. Matti heitti oikean kätensä olkani yli ja taittoi polvensa ikäänkuin ympärilleni. Ei ainakaan omalla kohdalla tarvinnut hymyä hirveästi metsästää, ainakaan leveää ja iloista sellaista. Mutta, kuvaaja oli unohtanut laittaa salaman, joka oli tietenkin oma vikani siinä kiireessä ja Matti lähti paikalta yhtä huomaamattomasti mitä oli takahuoneestaan ilmestynyt. Jäljelle jäi vain mustansumuinen kuva, josta kuitenkin tarkentamalla näki kaksi leveää hymyä. Toinen niistä, joka kertoi arvostuksesta ja toinen niistä, joka kieli puolestaan ilosta sitä kohtaan, että häntäkin puhutellaan vielä mäkikotkana. Ai niin, aivan! Unohdinkin melkein sanoa Matin repliikit tässä nopeassa tapahtumaketjussa. Pieniä heittoja sinne tai tänne saattaa olla, mutta muistan kuinka sanoin Matille, että arvostan sua suuresti sen takia mitä oot urheilijana saavuttanut, johon Matti vastasi osittain poliittisesti ja osittain hämeltyneenä suurinpiirtein vastaavasti "Hei, monet sanoo, et mä oon cool, mut mun mielestä sä oot se cool. Pidä ittes miehenä!" - Sanokaa mitä sanotte, mutta omalla kohdallani ainakin arvostus entisiä urheilijoita, kuten vaikkapa juuri kyseinen Matti Nykänen on korkea.

Tutustuin myös Hieroja-joniin. Joni on myös joskus aiemmin pelannut lentopalloa, niinkuin itsekin. Mahtava persoona, vaikkakin juo liikaa shandyä (sori joni) Kävimme monesti Jonin kanssa työpaikallani saunomassa. Myöhemmin kävimme pelaamassa biitsiä rannalla. Kertaalleen kävimme alkuaikoina katsomassa paikallista lentopalloa Vecindariossa, joka oli tasoltaan häpeällistä. Ainakin omasta mielestä, mutta Jonin mielestä taso oli suhteellisen kova. Mutta kaikki kaikessa. Joni ps. En tiedä miksi, mutta sun lentokentän takaisesta ostoskeskuksesta ostama hikinauha on mun laukussa? Saat sen kun törmätään seuraavan kerran.

Parin viikon jälkeen alkoi Jani tutustua uusiin ihmisiin kuin liukuhihnalta. Kun tajusin, että suomalaiset työntekijät pitävät lujasti yhtä, oli siihen rinkiin helppo päästä sisälle.
Käytiin kerran Jonin ja Markuksen kanssa pelaamassa vähän biitsiä hotellin takapihalla sijaitsevalla hiekkakentällä. Ei tosin mikään ihan tavallinen, urheilijamainen biitsipeli ollut kyseessä. Veden sijasta joimme kaikki kossubatteryä, joka oli sinällänsä huono idea, koska yhdessä pallossa joni syötti pallon, Markus nosti sen huithelvettiin, toiselle puolelle rajojen ulkopuolelle. No minäpä siinä tuumasin pallon liitäessä korkealla, että ehdin hakea sen. Vilkaisin verkkoa siinä mielessä että tiedän paljonko täytää madaltaa itseään että pääsee harmitta ali. Tässä kohtaa se kossubatteri oli se huono idea. Pää edellä verkkoon, siitä reilu satakiloa raakaa lihaa niskoilleen hiekalle, samalla polvet kolahtavat yhteen ja ilmat lentävät pihalle. Hetken keräiltyäni itseäni pystyin jatkaa pelaamista, mutta niskoja särkee vieläkin vähän väliä. Biitsi ja viina ei vaan sovi yhteen..

Muistan kun menin kerran työpaikalleni vapaapäivänä. Eräs jannu nimeltä Toni tuli tyttöystävänsä kanssa istuskelemaan myös. Siinä hetken aikaa rupateltuamme hokasimme yhteen ääneen Tonin kanssa, että "Vedetäänkö päiväkännit?" - Siinä sitä sitten oltiin. Päiväkännejä vetämässä Tonin parvekkeella. Aurinko alkoi laskea ja päivä vaihtua iltaan, ja me vain paransimme maailmaa. Höpöttelimme niitä näitä kera venäläisen kossun. Pitäkäämme sormia ristissä että Jokerit pärjää KHL:ssä ja että Erkinjuntti pääsee NHL:ään. Taidan vieläkin olla kaljan velkaa Tonille dartsimatsista. Ja biljardipelit menivät likipitäen tasan. Ainakin Apilaniityn peliluolassa olen voittamaton! Mutta kaikki kaikessa, mahtavia aikoja, täytynee myöntää!
Päiväkännit on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä!

Samuli, seuraavan kerran kun törmätään Kanarialla, niin toteutetaan se meidän suunnitelma! Lähdetään kasinolle pelaamaan. Pelataan kaikki rahat pois ja kävellään ulos nauraen. Mitä sanot?
Myöhemmin tutustuin PataÄssän Hunks-Martiniin. Tai niin tytöt ainakin sanoivat. Ja jotkin naisetkin. Tavallaan harmi että tutustuin Martiniin vasta maaliskuussa, koska Martin on mahtava tyyppi ja olisi ollut mahtava viettää enemmänkin aikaa hänen kanssaan. Martin asui pari päivää mun luona ja mä pari päivää sen luona, koska kummallakaan ei ollut asuntoa yöpyessään toisella. Mutta näin kun jälkeenpäin ajatellaan, niin se olikin yksi parhaista ideoista koko reissun aikana.  Ei oo fygest kii. Me kiinakaupan vakkarit. Martin, jos luet tän, niin linkkaa se hevoskuva tän linkin alle!! :D

Sitten Mummolan väkeen. Parhaiten tutustuin varmaan Lauraan, jonka kanssa kävin jopa lenkillä. Ei sillä että olisin patalaiska ihminen vaan sillä, että lenkkeily sattuu aivan vitullisesti polveen. Mutta koska Laurallakin oli samainen vamma niin miltei yhteen ääneen päätettiin että "Fuck it, lets go!" - Ja niin mentiin lenkille. Itselläni on korkea kipukynnys, mutta olisin jättänyt väliin jos olisin tiennyt kivun määrän seuraavana päivänä! Ja Laura vietti ikimuistoisen syntymäpäivänkin, mutta ollakseni herrasmies, saa Laura siitä itse kertoa jos tahtoo.
Mummolasta oli myös Linnea, jonka seurassa tuli juotua 10+ arvoiset rälläkät ja puhelin varastettiin. Parasta siinä oli se, että vaikka olin juonut lähemmäs kaksi ja puoli pulloa minttua, en silti päässyt vieläkään kokemaan krapulaa! Mikä vittu siinä on kun en koskaan saa sitä! Ei sillä että haluaisin kokea... Linnea ps. Jos sulla on niitä Lauran synttärikuvia, niin laitahan mulle joitain hyviä ! :)

Myöhäissesongin aikaan avattiin irkkubaari Flanagansin viereen 'Hawaii Bar', jonka työntekijään Annukkaan tutustuin hyvin. Mahtava tyttö, joka soitti aina biisin kuin biisin jos uskalsi vain pyytää! Eikä ollut muuten hullumpi dartsissakaan, vaikkakin voitin useimmat kerrat! Harmi vain, että ainoaksi yhteiseksi viihdereissuksi jäi tuskallisen kauhistuttava drag-queen-show. En oikein lämmennyt esitykselle, jonka taisi Annukkakin huomata, kun vessareissu pidentyikin kävelyksi takaisin kämpille ja peiton alle piiloon niitä pelottavia mörköjä

Jossain vaiheessa olimme katamaraanilla. Sellaisella... No, veneellä joka on vain vähän isompi kuin tavallinen mökkipaatti suomessa. Siellä Sonjan, Even, Jennan ja Eeron kanssa. Mahtava irtiotto normaaliin työarkeen. Sai nauttia auringosta hyvien ystävien kanssa. Nostaa jalat ylös ja hymyillä. Nauraa yhdessä. Heittää huolet hetkeksi sivuun ja vain nauttia olostaan.Kilpailla Sonjan kanssa siitä, kumpi on ruskeampi. Sonja, sä voitit! Monta tuntia merellä, seuraten valaiden siirtymistä ja etsiskellen kilpikonnia. Uskomattomat maisemat jotka ovat olleet paikallaan jo monia tuhansia vuosia.
Katamaraanireissun jälkeen jatkoimme vielä viihteelle burger kingin kautta.   By the way, Eero, oon sulle aika suuresti kiitollisuudenvelassa! Seuraavan kerran kun törmäillään niin juotan sulle minttua! It's a promise!

Muistan jonkun alkuaikojen työpäiväni. En tuntenut juuri ketään, mutta itseäni pari vuotta nuorempi tyttö tuli ilmeisesti altaalta ja alkoi juttelemaan mukavia. Koska en tiennyt että hän on työntekijä juttelin niitänäitä, ikäänkuin harjoittelin turisteja varten. Mutta sitten hän sanoikin, että on töissä Apilaniityssä. Enhän itse edes tiennyt moisesta paikasta ja taisinkin kysyä että mikä se on. Jenna, don't you worry. Sä tuut pärjäämään hyvin, mitä ikinä päätätkään tehä! Mä en tiedä auttoko mikään mitä mä sanoin, ainakin toivon, mutta mulle voit aina puhua mistä vaan. Toivottavasti nähdään ens talvena kanarialla! Pidä lippu korkeella.

Tutustuinhan reissun aikana moniin mukaviin asiakkaisiin. Oli Pasia Tampereelta, Minnaa ja Jukkaa Helsingistä, Reinoa Jyväskylästä. Monet lupasivatkin olla yhteyksissä jälkeenpäin ja sama toisinpäin. Lupasin ottaa yhteyttä jos eksyn heidän kotikaupunkiinsa.  Kaikki tämä ylläoleva oli jo tarpeeksi raskasta päästää irti, mutta alla oleva oli kaikista vaikein.

3.4.2014!
Lähtöpäivä. Päivämäärä oli ollut tiedossa jo pari viikkoa. Aika kului liian nopeasti. Olin saanut lomailla muutaman päivän, joka kyllä helpotti oloa, ettei tarvinnut suoraan töistä lentokentälle. Se, että ehti tehdä asioita joita ei ollut muuten ehtiny tekemään, kuten ruskettuminen, oli suurenmoista!
Viimeisen päivän viimeisellä ehtoollisena istuin itselleni uskollisena Bar Hawaissa. Olin sanonut muille,  että jos en ehdi nähdä, niin sieltä mut löytää. Ja olihan sielä porukkaa! Omalla tapaa paras mahdollinen viimeinen päivä, mutta tuntui entistä pahemmalta jättää ne ihmiset taakseen. Lähteä kotiin. Mutta aikansa kutakin, lähtö koittaa meille kaikille joskus, onneksi oma lähtöni koski vain lähtöä Espanjasta! Olin päättänyt, etten itke! En ole herkkä! Tai no.. oonhan mä. Mutta olin päättänyt etten itke! Huomasin muutamia kyyneleitä muilla ihmisillä kun olin lähdössä, eikä se tosiaankaan helpottanut omaa oloani. Vannoin tulevani takaisin ja senhän teen! Nähdään ensi kaudella, it's a promise!

Sain kuitenkin kyydin Annukalta ja matkaseuraksi sain vielä Martinin ja Anskun. Ainiin, Ansku! Lisää mahtavia ihmisiä! Yksi monista jotka tulivat työpaikalleni pitämään seuraa. Arvostan sitä!
Anyways, lähdimme liikkeelle jossain kolmen aikaan yöllä, koska lentoni lähti seitsemältä aamulla. Matkan ajan vain nauroimme ja nauroimme. Se tosiaankin helpotti oloa. Ehdimme muistella hieman menneitä ja suunnitella sitä missä näemme suomessa. Tai virossa, Martin, still up for it?
Olimme lentokentällä joskus hieman ennen neljää. Otin laukkuni pienenpienestä tilaihmeestä. Aloin kävelemään kohti terminaalia muiden seuratessa. Pysähdyin ovella, halasin kaikkia, kiitin kaikkia ja vannoin tulevani takaisin. Sitten he lähtivät. Paska fiilis. Erittäin, erittäin paska fiilis. Siinä kohdin aloin tajuta, että nyt tämä on ohi. Kolme kuukautta saarella. Näin nopeasti.

Olin siis jo päättänyt että minä en itke. En jumalauta itke. Siinä vaiheessa kun oikean olkapään enkeli ja vasemman paholainen on samaa mieltä, on vaikea laittaa vastaan. Ja niinhän niitä kyyneliä tuli. Istuin keskellä lähtevien terminaalia. Itkien. Kuunnellen musiikkia. Makoillen penkillä laukku pääni alla. Se tunne oli käsittämättömän, ylivoimaisen, absurdin paska. Mutta, minkäs teet. Siinä taas odottelin aikani, että muut menevät lähtöselvityksestä ennen minua. Ja sitä jengiä oli paljon! Varmasti enemmän kuin tullessani. Ne toisenpuolen Tax-free myymälätkin olivat tylsiä kun mielenkiinto ja ajatukset ovat muualla.
Tällä kertaa koneessa kävi se paska säkä. Istuin keskellä, ikkunapuolella haiseva mies ja käytäväpuolella puhuva nainen. Ja siis... se nainen ei vaan lopettanut puhumista. En tiedä pelkäskö se lentämistä niin kovasti, että yritti puhumalla peittää sen, mutta oli miten oli, en jäänyt kuuntelemaan muuta kuin musiikkia laittaessani musiikin täysille. Tällä kertaa polvet suussa koko matkan yrittäen nukkua ja löytää hyvää asentoa. Pystyin samaistua menolennon mieheen, joka kärventeli keskipaikalla polvet suussa silmäpussien roikkuessa väsymyksestä, sillä tällä kertaa se olin minä. Eikä se helpottanut nähdä fiiniä vanhempaa naista viereisellä penkkirivillä istumassa jalat suorina penkkien päällä lukien jotain saatanan cosmopolitania!

Astuessani ulos lentokoneesta, oli päälläni vain hihaton ja shortsit. Ensimmäinen tuuli kävi, kylmä sellainen, mutta en välittänyt. Toisaalta, en tahtonut heti sairastua, joten puin heti kun vain mahdollista päälleni pidemmät housut. Ihmiset toljottivat, osa ihmetyksissään ja osa taas huvittuneena, kun pidin puolialastomana, tai ainakin siihen aikaan suomessa, ovea auki kaikille joilla oli takit sun muut lämmittävät rievut päällään.

Nyt olen viettänyt suomessa jo muutaman viikon. Alkaa hiljalleen jo arki maistua paremmalta kuin ennen lähtöäni lämpöiseen. Ei kuitenkaan sanat riitä kertomaan sitä, kuinka mahtavaa aikaa siellä vietin. Ne upeat ihmiset. Kiitos.

Ps. Jos sattuneesta syystä pyöritte kanarialla ja tarkkaanottaen Inglesissä, käykäähän Renossa ja syökää ankanrintaa. Suosittelen suuresti ja lämpimästi.


Ei muuta tällä kertaa. Tässä vastine kysymykseen, että miten mulla meni Espanjassa.
ps. en jaksanut/vaivautunut kirjoittamaan yksityiskohtaisesti saatika pikkutarkasti. Olisi mennyt sinulta ikuisuus lukea tämä.

Time to grow up

Sanon heti tähän alkuun sinulle, joka olet aloittanut tekstin lukemisen, että kun olet lukenut, olettaen tietenkin, että jaksat pitää silmiä auki koko uuvuttavan kirjoituksen ajan, olisi suotavaa, että jättäisit anonyymin kommentin, tai kaksi tekstin alaosassa sijaitsevaan palauteosioon. 

VAROITUS: Sisältää herkkää tekstiä, tunteellista tarpomista sekä kiusallisia kommentteja, jotka herättävät eripuraa sekä keskustelua!

Allright. You ready? Here we go.

Mun on ollu viimeaikoina hirveen vaikee puhuu tunteista ja yleensä niistä puhuttaessa sulkeudun aivan täysin. Miksi? Mulle on aina ollut todella helppo puhdistaa ilmaa kirjoittamalla kaikesta, mut nyt nämä niinsanotut tunteet ovat käyneet hyvin vaikeiksi käsiteltäväksi.

Jos otetaan nyt puheeksi miesten keskuudessa varsin lälly asia, joka on rakkaus ja tunteet, on mun kyllä helppo myöntää että sellaisia on ollut, on ja tulee olemaan. Niinkuin jokaisella meistä. Mä en ymmärrä miksi pakoilen niitä asioita. Mulle on moni sanonut, että olen muuttunut. Että olen kasvanut kypsemmäksi ja aikuisemmaksi. Ehkä se on totta, tai ainakin toivon että se on, sillä olen itsekin huomannut itsessäni muutoksen. En reagoi asioihin enää yhtä äkkipikaisesti tai impulsiivisesti ja mielipiteeni ovat ainakin mielestäni epäitsekkäitä. En tiedä kenen- tai minkä takia, mutta alan ymmärtää muutosta. Mutta miksi viimeajat ovat olleet itselleni niin vaikea hahmottaa menneisyydestä. 

Jos haen asioita menneisyydestä, mitä mietin ja joka askaruttaa on juuri rakkaus. Se vuoristorata jonka kyydissä olin, söi itseäni sisältäpäin, muuttaen minua suuntaan johon en tahtonut muuttua. Saman kärryn kyydissä olen vieläkin, mutta nyt tuntuu sen tasoittuneen. Ei enää pitkää ylämäkeä, jonka jälkeen vatsanpohjaa kouraisevaa alamäkeä. Mutta silti tämä asia, josta pidän vieläkin kiinni, pelottaa aivan suunnattomasti. Olen ottanut osumaa, olen kärsinyt, itkenyt, väitellyt ja tapellut, mutta koskaan en ole antanut periksi. Jos rakkaus on tarpeeksi vahva kestää mitä vain. Kysymys onkin siinä että kauanko kannattaa jaksaa. On ollut päiviä jolloin on helpompaa ja puolestaan päiviä jolloin mikään ei ole kiinnostanut. On vieläkin. Ja tulee varmasti olemaan, mutta välillä kun järki ja tunteet puhuvat eri kieltä, on vaikea olla tarraamatta kiinni siitä, joka tuntuu paremmalta. Olen aina tehnyt niin ja mietin vain, että mihin tässä vielä päädytään. Mä olen itse ajanut itseni tilanteisiin, joissa olen ottanut osumaa. Omaa itsekkyyttäni, ajattelematta miltä toisesta saattaa tuntua. Mutta nyt kun mietin omaa käytöstäni puolitoista vuotta myöhemmin, huomaan olevani jotain muuta. Enkä sano tätä vain koska luulen olevani, vaan sen huomaavat muutkin. Ainakin näin monet sanovat, mutta ei kellään ole syytä nuoleskella minua. Toivon vain, että tämä muutos olisi se tarpeellisin, mutta vain aika on se, mikä näyttää mikä oli kannattavaa. 

Olen lukenut viimeviikkojen aikana monia eri blogikirjoituksia ja olen löytänyt muutaman samassa tilanteessa nököttävän ihmisen. Ei nyt sanallasanoen nököttävän, vaan ikäänkuin ihmisen, joka tallaa katuja samoissa kengissä kuin minä, tuntien samaa itseaiheutettua painostusta omista asioista. Olenkin ottanut muutamaan yhteyttä vain keskusteltaakseni näistä asioista ja yllättävää siinä olikin se kohta, että huomasin tämän pitkäkestoisen, monipuolisen emotionaalisen ajattelun olevan ihan normikäytäntö. Vain harvat kirjoittavat siitä, itseni mukaanlukien, mutta sisällöstä löytää yhteisen asian: Kirjoittajalle on tärkeämpää vain saada kirjoittaa tunteistaan, ei niinkään se, että saa monilta ihmisiltä myötätuntoa tai palautetta kirjoituksesta. Itselleni on tuontaivallisen yhdentekevää, kuinka moni näitä lukee. Pidän itse tärkeämpänä sitä, että kirjoittaminen helpottaa omaa oloa.  

Itseasiassa kun tuli puheeksi, tahdon mainita yhdestä blogista. Uusimman tekstin mukaan kyseisen henkilön parisuhde on täydellinen. He ovat seurustelleet kymmenen kuukautta, jotka ovat kirjoittajan mukaan olleet täydelliset kymmenen kuukautta. Ei olisi voinut olla parempaa kymmenkuutautista. 

Otin yhteyttä kirjoittajaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. En tietenkään epäile, etteikö parisuhde voisi olla täydellinen, olen itsekin sitä kokenut monesti. Tai likemminkin onnellisuutta. Mutta kysyessäni kirjoittajalta, että mikä määrittää täydellisen kymmenkuukautisen, vastasi hän vaatimattomasti vain sen, että kun saa toisen kainaloon yöksi.  Se laittoi itseni miettimään, että vaatiiko onnellisuus ja täydellinen parisuhde paljoa. Onko hienostoravintolassa syönti kerran viikossa, ruusuja postimiehen välityksellä, tai lukuisat yllätykset osa täydellistä parisuhdetta. Okei myönnän, ehkä hieman kliseinen esimerkki, mutta vastaus on ei. Ei se vaadi paljoa. Itse olen vain odottanut itseltäni niin taivaallisen paljon, että se on vienyt merkityksen pois niiltä pieniltä asioilta. En osannut arvostaa vaikkapa vieressä nukkumista. Kysykääpä joku nyt.

Olin poissa vajaat kolme kuukautta. Opin sinä aikana paljon. Huomasin, että mustasukkaisuus on perseestä. Osa toimivaa parisuhdetta on luottamus. Tai mielestäni yksi isoimmista ja tärkemmistä asioista. Jos oppisin jokaisen asian vain tajuamalla mitä on todellisuus, olisi elämäni hektisen yksinkertaista.  Ymmärsin myös tarkoituksen sillä omalla-ajalla. "Mikä vitun oma-aika, who needs that?"- ajattelin ennen. Nykyään huomaan, että haluan itsekin pitää sitä omaa aikaa, ottaa vaikkapa läppärin syliin ja kirjoittaa tai tehdä jotain vain itselleni. Ei se ennen ollut niin mustavalkoista mitä luulin. Mutta ihminen on perusluonteeltaan itsekäs. Itsekkyys on se, joka vie itseäsi eteenpäin. Epäitsekkyydellä junnaat samassa paikassa avittaen muita eteenpäin. Et pääse oviaukosta pidemmälle, jos pidät ovea kaikille auki. Mutta joskus se on hyvästä, varsinkin jos maine on tärkeää. Itse en jaksa enää tuosta maineesta välittää. Asun vaasassa, jossa piirit ovat, niinkuin monissa muissakin kaupungeissa ja kylissä, hyvin marginaalisen pienet. Joillekkin olen paska jätkä ja toisille en, mutta sitä se itsekkyyden ja epäitsekkyyden kanssa leikkiminen teettää. 

Ennen sitä ja ennen tätä. Kuka jaksaa uskoa, että joku kivipää niinku minä olen, tajuaa asiat sormia napsauttamalla? Se joka mut tuntee, tietää varmasti että olen tajunnut nämäkin asiat kantapään kautta. Varpaanlyömisen pöydänkulmaankin välttää vasta kun siihen sen lyö kertaalleen. 

Nyt on taas huomattavan paljon parempi olo, kun on saanut avautua ja itkeä verisiä kyyneliä nettiin. Ei nyt suoranaiseti itkeä tarvinnut, vaikkakin se on hyvin tyypillinen käytäntö tälläisten tekstin aikaansaamiseksi. 

Lässynlää en gång till. Nyt saitte taas sitä tunteetonta tekstiä. Kommentointi on vapaata ja jopa suotavaa!

Jani-Espanja-Jani-Sanakirja

Ei ollu kovin häävi palata takasin. Ei alkuunkaan. Ei pelkästään sillä, että mulla sattui olemaan yölento, vaan myös sillä, millanen mun lento oli. Ennekaikkea siis tämä niinsanottu kylmyys tappaa mua sisältäpäin.

Kaksi ja puoli mahtavaa kuukautta Espanjassa takana. Ne ihmiset, ne huikeet ja sydämelliset ihmiset keneen mä sielä tutustuin teki siitä mahtavan. Ne mahtavat  ihmiset teki myös mun paluulennosta todella paskan. En nimittäin millään halunnut lähteä, mutta pakko oli. Oli hieno tupnne kävellä ulos lentokoneesta sortsit ja hihaton paita päällä. Ei puuttunut enään kuin läpsyt jalasta! Vitun turistit mä sanon.


Kirjoittelin tuossa viimeksi kuukausi sitten. Vannoin pikkurilli pystyssä katsoen kohti korkempaan tahoonettä jätän alkoholit ja muut päihteet pois kokonaan. Toimiko se? No ei vittu alkuunkaan! Puolustukseni sanon kuitenkin, että onnistuin kuitenkin olemaan kolmetoista päivää ilman mitään. Se oli hieman outoa, koska olinhan mä sentään kanarialla. Vapaapäivä kanarialla oli vielä oudompi, jos se sattui osumaan tuohon kolmeentoista päivään. Oli hieman hankalaa keksiä tekemistä...  Katsokaas kun, mulla on ongelma. Sen kanssa pystyy kyllä elämään, mutta se hankaloittaa a
sioita suunnattoman paljon. Tai itseasiassa kaksikin asiaa. Ensimmäinen niistä on se, että jos päätän jotain, se ei koskaan pidä.  Koita siinä nyt sitten keksiä polkupyörä uudelleen. Ei oo hääviä mullakaan!

Mun kirjottaminen on muuten nykyään tällästä kolme riviä aiheesta sipuli, jonka jälkeen kuusi riviä aiheesta puuaita. Vaikee löytää mitään yhtäläistä, pidempää tekstintynkää, mutta tässä yksi tapahtumarikas illanistujaisilta Kanarialla.

Istuskelin apilaniityssä juomassa silloiseen tyyliini vettä, kunnes parin penkin päähän istahti muutaman vuosikymmentä vanhempi mies. En siinä vaiheessa vielä noteerannut miehen läsnäoloa mitenkään, kunnes hajuaisteihini kolahti aivan kaamea döfä. Jos sitä hajua pitää kuvailla, niin kevyt oksennuskusipaska. No, mies istuskeli siinä ja huuteli Jennalle tiskin toiselle puolelle kaikenlaista. Mies oli niin humalassa ettei muistanut edes hotellinsa nimeä. Kuitenkin, pienen kaivelun jälkeen mies muisti hotellinsa mutta oli hukannut avaimensa. En tällä kertaa jäänyt kummemmin kuuntelemaan vaan jatkoin matkaani yläkertaan Flanagans- nimiseen irkkubaariin.  Siellä istuskeltuani suuremman tovin ryntäävät ihmiset yhtäkkiä ikkunalle. Ihmettelin siinä aikani kunnes itsekin siirryin ikkunalle katsomaan mitä siellä tapahtuu. Joku mies oli kaatunut ja kysyin tarjoilijalta että minkämaalainen mies mahtaisi olla. Vastaus ei sikseenkään yllättänyt kun mies oli suomesta. Päätin mennä alas auttamaan miestä ja päästyäni miehen luo aiempi döfä oli vielä karmivampi. Mies oli kaatunut viereisen irkkubaarin edustalle ja on sanomattakin selvää ettei häntä haluta siihen makaamaan. Yritimme siinä Patrick's baarin omistajan kanssa saada miestä liikkumaan mutta mies vain makasi maassa mumisten vastauksia laidasta laitaan. Aikamme siinä kuuntelin mitä miehellä oli sanottavanaan kunnes otin miestä takaapäin kainaloista kiinni ja yritin nostaa. Ensinnäkin, mies oli yltä päältä tässä kyseisessä oksennuskusipaskassa. Siis kauttaaltaan. Heti saatuani otteen myös irroitin sen. Yritin verbaalisesti saada miestä nousemaan ja liikkumaan. Ei millään. Meni monta minuuttia ennenkuin mies edes silmiään räpäytti. Vartin päästä mies kuitenkin nousi ja lässähti samantien lähimpään tuoliin. Kohdassa missä mies makasi oli märkä läikkä. Ei rahaa, ei avaimia, mutta nimi oli Reijo. Näillä faktoilla on vaikeaa saada miestä mihinkäänpäin. Aloitin kuitenkin pienimuotoisella uhkailulla poliiseista, koska se näytti olevan ainut keino millä miehen sai reagoimaan. "Ei täsä mittee polliisei tarvii, relaa ny hei"- mies mumpelsi. Sain miehen verbaalisin avuin pois Patrick'sin terassilta sen vieressä kulkevan kävelykadun kivipenkille istumaan. Ajattelin että mun hommat on nyt tehty, voin mennä takasin sisälle. Morjenstin miestä vielä kertaalleen ja kapusin takaisin ylös, repien kellon kädestä ja miltei juosten suoraan vessaan pesemään käsiä. Tämän session jälkeen käppäilin tyytyväisenä, päivän hyvän työn tehneenä takaisin penkille, kunnes katsoin takaisin kadulle. Siinä mies nökötti tuhannen tupakeissa, tajuamatta että jollei pian saa apua niin taskusta häviää kaikki puhelimesta lompakkoon asti. Siis kun, Inglesissä on yöaikaan mustia niinsanottuja prostituoituja (yleisempi sana olisi HU**A, mutta yleisen siveellisyyden pysyttäköön edellämainitussa) jotka avokätisesti jakavat palveluitaan yksinäisille miehille jotka tallaavat kadulla pimeyden laskeutuessa. Yksi näistä hirmulaisista olikin jo päätynyt miehen viereen. Itse likipitäen ryntäsin takaisin ulos ja lähestyessäni onnellista pariskuntaa sanoin naiselle hieman kovemmalla äänellä, että hän on minun isä, jätä rauhaan. Nainen hymyili sillain, jos pitää kuvailla, niin puoliksi sarkastisesti ja puoliksi asenteella "Painu vittuun"- mutta itsehän en jättänyt. Kumarruin miehelle, ja sanoin hyvin rauhalliseen sävyyn, että nyt kannattaa uskoa mua, sä et halua jäädä tähän. Mies nosti päänsä ja sanoi että haista sinä mukula paska, johon vastasin, että se on mulle ihan sama ryöstetäänkö, raiskataanko ja hakataanko sut, mutta jos sä haluat välttää mitään noista, niin sinuna suotuisin kuuntelemaan mitä mä sanon. Siinä vaiheessa mies ikäänkuin nöyristyi. Nosti jälleen sekavan katseensa ylös ja sanoi että mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Sanoin että lähdet kotiin. Tiesin kyllä että mies ei tuossa kunnossa pääse mihinkään taksiin, sillä mies oli päästänyt luultavimmin paristi allensa, molemmat lastit. Ja koska tiesin, että hotelli on pitkän matkan päässä, niin en ajatellutkaan saattavani miestä hotellille asti, vain siihen asti, että olisi hänenkinlaisensa miehen turvallisempaa kävellä tyylillä "askel eteen, kaksi taakse, yksi yläviistoon vasemmalle ja kolme sivulle ja taas yksi eteenpäin". Mies nousi penkiltä käyttäen varmaan jokaista lihasta jonka hän massiivisessa ruumiissaan omisti. Kömpi ensimmäiset kolme askelta pitäen penkinreunasta kiinni, pysähtyi ja huokaisi. En tahtonut jäädä arpomaan lottonumeroita saatika heittämään smalltalkia miehen kanssa, joten sanoin epätyypilliseen tapaani miehelle, että nyt sä vittu liikut eteenpäin, mulla ei oo koko iltaa aikaa odottaa. Mies huusi takaisin jotain, pitäen katseen tiukasti maassa. Mies ponnisti käsillään itsensä suoraksi ja oli horjahtaa itseenipäin jolloin refleksinomaisesti tarrasin miehestä kiinni ettei hän kaatuisi. Huono idea. Välitön märkyys osui käsiini ja oksennus kurkkuuni. Tönäisin miehen äkkipikaisesti takaisin, tajuamatta että mieshän kaatuu. En tietenkään halunnut että mies kaatuu, mutta what can you do. Viina on viisaiden juoma, ei hänen. Mies kuitenkin kaatui maahan, suojaten päänsä. Mies huusi maasta kaikkea "Vitun pentu" aina "Tapa ittes" asti. En jaksanut välittää, mutta silti omatunto ei antanut periksi. Nostin miehen jälleen kerran maasta ja mies otti kaksi hyyyyvin pitkää askelta eteenpäin, tai ainakin omasta mielestä, jolloin hän nojautui puuhun ottamaan hieman lisähappea. Ainoa valttikorttini millä sain mieheen vapinaa ja askelta toisen eteen oli se, että otin itse muutaman askeleen kohti irkkubaaria sanoen "Emmä jaksa, koita pärjätä" johon mies aina vastasi että okeiokei mä kävelen. Tuotakin taktiikkaa sain käyttää varmaan nelisen kertaa, ennenkuin päästiin taksitolpalle asti. Siitä vielä muutama satametriä niin oltaisiin niinsanotusti turvallisilla vesillä. No, mitä mies päättää tehdä. Hän nojaa liikennemerkkiin, avaa vetoketjun ja kusee siihen. Samaanaikaan katson myötähäpeän vallitessa oikealle, josta näen kolmen poliisin kävelevän kovaa vauhtia kohti miestä. Siinä vaiheessa päätin että tässä sopassa en halua olla osallisena. Lähdin kävelemään takaisin ja miehen kohdalla sanoin hänelle "Tsemppiä, mä yritin"- jolloin mies katsoo poliiseja ja toteaa vain "Voihan vittu".
Poliisit nappaavat miestä käsistä ja työntävät seinää kohti. Pamppu esiin ja pari kertaa pakaran alapuolelle. Minkäs teet, mä yritin kaikkeni.

Oli kanarialla paljon hyvääkin. Monia turisteja joihin tutustui, mutta uskoakseni parhaat turistit olivat Äiti ja Tytär, eli Kaisla ja Charlotta. Ei siis todellisuudessa olleet äiti ja tytär, mutta koska jossain vaiheessa iltaa "äiti" källäsi miestä nimeltä Jartsa lähti käyntiin oikea kunnon kusetus. Taitaa Jartsa vieläkin uskoa siihen. Sille miehelle sai nauraa kyllä suunnattomasti, mutta mies sentään tarjosi meidän porukalle kolme prikallista minttua, yrittäen ostaa mamin rakkautta. Ihan semisuloista, mutta jossei tykkää mintusta, ei kannata ostaa sitä kolmea prikallista. Mutta jos Amexilla leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Se kaveri ei kestänyt, hukkasi puhelimen ja löysi morkkiksen. Voi hyvä luoja, koittaisi päättää!

Kiitos Martin, Erno, Sara, Annukka, Michelle, Xavier, Veera, Laura, Linnea, Mirkku, Ripa, Samuli, Roope, Joni, Markus ja monet, monet muut, jotka teitte tästä elämäni parhaan kokemuksen!

Ei mulla muuta.

ps. Voi vitun turistit!

Sincerely yours
Jani

Mitä tuli luvattua?

Mitä mulle kuuluu?

Jos mietitään viimeistä paria kirjoituksetonta viikkoa, niin paljon parempaa!

Arviolta kuusi tuntia edellisen tekstin julkaisemisen jälkeen iski myötähäpeä. Paha, myötähäpeä.

Miksi vitussa mä olen valittanut siitä kuinka yksinäinen mä täällä oon. Kuinka mä oon valittanu ettei oo mitään tekemistä? Onko se mikään ihme ettei oo ketään täällä jos murehtii kämpillä sitä että kaikki on kotisuomessa. Ja onko sekään ihme että ei ole tekemistä jossei itse lähde etsimään tekemistä? Ei ole ennenkään se tekeminen saapunut luokseni.

Anyways. Pakollinen myötähäpeäagrevitutuskiukkukohtaus. Nyt se on takanapäin, voimme jatkaa.

Mä siis tajusin tuossa parisen viikkoa sitten, itseasiassa viimeistä kirjoitusta seuranneesta päivästä, että mä olen suhteellisen sosiaalinen ihminen. Mä löydän uusia kavereita helposti ja tutustun uusiin ihmisiin vielä helpommin. Asiakaspalvelijan ei ole mitenkään vaikeaa olla tuttavallinen, nauraa vitseille ja kertoa omia.
Mutta jos mä vaan työpäivän jälkeen kipsuttelen kiltisti kotiin, pujahdan vällyjen alle kenenkään huomaamatta taikka kenellekkään siitä kertomatta on enemmänkin kuin selvää, ettei kukaan tule sieltä kädestä pitäen viemään mua ulos sanoen "Noin, tossa olis mukavaa seuraa, mene sinne juttelemaan" - Ei. Ei edes elokuvissa. Paitsi ehkä joissain lällyissä rakkausliibalaabaelokuvissa.

Töissäkin menee... no ihan hyvin. Niinkuin joka työpaikalla on tietenkin niitä vaikeuksia ja mä alan jo toivoa että ne vaikeudet olivat jo kaikki käyty läpi. Ei siis mitään vakavaa, mutta kuitenkin sellaisia asioita, jolloin miettii, että olisiko jotain pitänyt tehdä toisin. Kantapään kautta niinsanotusti. Eihän puutakaan voi oppia väistämään ilman törmäämättä siihen?

Ja se mun Ruotsi-polkupyörä-kaksituhattakilometriä-kipeäperse-mullaonkivaafacebookpäivittely-akseli sai taas uuden, lupaavan lisäyksen. Kerron siitä sitten lähemmin, mutta sen verran, että ellei matka ollut jo varma niin nyt se on ainakin!

Mutta jos palataan siihen ensimmäiseen lauseeseen, "Mitä mulle kuuluu?"- niin kieltämättä parempaa kuin aikoihin. Olen alkanut nauttimaan täällä olosta. Näkemään auringon aurinkona, enkä sinä vittumaisena, kuumana keltaisena pallona miljoonien valovuosien päässä. Tuulikin on tuulta, eikä sitä vittumaista jumalan puhaltamista aina sinne missä mä tallaan. Nyt joku yläkerranherranpalvoja pyörähtää tuolissaan ympäri kolme kertaa koska jumalahan ei puhalla.

Ja palatakseni vielä tuohon säälisen sympatian kertauslauseeseen jonka mainitsin alussapäin tekstiä, niin olenkin tutustunut tosi moniin ihmisiin täällä. Ja todella mukaviin ihmisiin. Kaikilla oma taustansa. Omat mielenkiintoiset taustansa. Siis aivan aikuisten oikeasti (nyt voin sanoa noin koska 21v on aikuinen!!!!) en mä osannut edes aavistaa tajuavani että toisen ihmisen lähtökohta ja tapa päätyä saarelle on todellakin kuuntelemisen arvoista. Joku lähtee kokeilemaan kestääkö siivet lentämistä perustaessaan kuppilan jonnekkin päin merenpäällä kelluvaa saarenlänttiä. Joku saapuu työharjoitteluun, jonka jälkeen valmistuu koulusta. Joku on tehnyt samaa työtä jo toista vuosikymmentä, siirtäen kaiken suomesta tänne. Joku, niinkuin minä, tulee vain töihin. Yksinkertaisesti tarttuu siihen köyteen jonka joku heittää sulle, kun sulla jäätyy sormet suomessa. Taustoja on todella monia, enkä ole niitä vielä tarpeeksi kuullut täällä.

Sitten vielä viimeinen asia. Moni kaveri varmasti hörähtää kovaäänisesti, tai hymyilee epäillen kun sanon tämän. Mutta olen päättänyt aloittaa taas sen terveellisen elämäntavan joka mulla oli 19-vuotta. Ei alkoholia, ei tupakkaa, ei nuuskaa. Ei mitään. Ja niille jotka eivät tienneet, koskin ensimmäisen kerran kielelläni alkoholipitoiseen nesteeseen ollessani 19-vuotias. Nyt tässä on kahden vuoden aikana kokeiltu sitä elämää, eikä se ole niin hienoa. Ei todellakaan! En tykkää yhtään! Sitä paitsi lentopallo oli se mun pelastus kaikesta. Täällä huomasin, että ei vittu, ilman urheilua tää lähtee aivan käsistä. Luojalle kiitos että tajusin tämän ajoissa ja vielä aivan omatoimisesti! Eikä tähän siis sisälly mitään päättömiä synttärikännejä, saatika kännejä joita seuraavana päivänä katuu ja lupaa ettei enään koskaan juo. Mun synttäri"kännit" piti sisällään maksimissaan kolme minttushottia ja muutaman lonkeron, eli ei siis mistään päätähuimaavasta humalasta puhuta. Mutta nyt se on päätetty. Naurakaa te jotka mut tunnette, tai luulette tuntevanne, mutta mä aion tästä pitää kiinni. Säästyypähän muutama sata euroa aina sieltä täältä!

Eipä mulla kai muuta tällä kertaa. Kuvia laittelen sitten viimeisinä päivinä.

Kiitos ja anteeksi.
Sincerely.
-Jani

Yksinäisen tarina

hei taas! Ollu kiireinen viikko ja kirjottelu jäänyt vähemmälle. Aina välillä poksahtaa päässä ajatus uudesta tekstistä ja tässä yks niistä monista ajatuksista.

Mä oon pohtinu taas vaihteeksi. Viime viikon torstaina Teemu tuli kotisuomesta tänne lomailemaan ja täytynee sanoa, että hyvään väliin tulikin. Kolme viikkoa ilman kavereita ja muita rutiineja alkaa pahasti maistua puulta. Nyt tosin lauantaina se lähtee takasin kylmää ja kolkkoon suomeen, niin pitää alkaa miettiä miten sitä aikaa saisi kulumaan. Ei mulla oo täällä muuta kuin työt. No okei.. sisko ja äiti mutta ne nyt menee aivan eri kategoriaan.

Tässä vaiheessa sitä viimestään tiedostaa, että kuinka riippuvainen sitä kavereista onkaan. Onhan se kaiken kaveruuden ohella kiva olla välillä ykskikseen, mutta kolme viikkoa on jo hiukan pitkähkö aika. Puhumattakaan siitä kolmesta kuukaudesta.

Piristysruisketta on Teemun käynnistä tullut. Pääsin itsekin käymään ulkoelämässä, joka ei täälä ole todellakaan niin idyllistä kuin moni luulee. Onhan täällä HappyHour monessakin paikassa, mutta varsinaista yökerhoa en ole vielä löytänyt. Vaikkapa niinkuin Fontana Vaasassa, joka on paska mutta täällä ei ylletä edes siihen. Meidän vakiopaikaksi onkin muodostunut Flanagans - irkkubaari, joka on sekoitus pubista ja räkälästä. Siitä huolimatta juomat on hyviä ja dj soittaa aina mitä ikinä pyytääkään. Oli kaverin ilme ikuistamisen arvoinen kun John Denver vaihtui mun toivomaan dupsteppiin. Ei tiennyt kaveri mitä oli tulossa, mutta ilmeestä päätellen yllättyi!

Samaisessa paikassa on myös nyrkkeilykone. Siis sellainen missä on pallo johon pitää lyödä niin kovaa kuin kädestä lähtee. Hakattiin sitä vuorotellen teemun kanssa jonkin aikaa kunnes Teemu löi pallon läpi seinään kätensä. Muutama tikki ja turvonnut käsi. Että sää kuulet tästä kauan, Teemu...

Anyways.. Huomenna olis tarkoitus lähteä bileristeilylle Puerto Ricon merialueille. Hintaan sisältyi ruoat ja juomat ja varsinkin se pr-nainen joka tätä meille kaupitteli sai meidät vakuuttuneiks asiasta. Ostettiin hetken kuluttua liput ja eilen katsottiin youtubesta video siitä risteilystä ja katsottiin toisiamme silleen: "Eii vittu.. mihin me ollaan menossa?!" - Ainakin mun mielikuva siitä risteilystä oli sellanen rauhallinen, vähän musiikkia ja vitusti aurinkoa, mutta olin kyllä pahasti väärässä. Se risteilyhän on aivan hullu! Jos joku haluaa nähä niin voi multa kysyä linkkiä, en viitti sitä tähän laittaa.

Tähän väliin sanon,että alotin kirjottamaan tätä blogia torstaina ja nyt on myöhäinen lauantai-ilta, niin jatkan siitä mihin aikasemmin jäin.

Oltiin tosiaan Teemun kanssa sielä risteilyllä ja aikasempi panikointi risteilyn raakuudesta selvis aika nopeesti. Tapaamispaikassa oli nuorta porukkaa, eli se kohta videolta osui. Lähettiin bussilla kohti puerto ricoa ja meno oli vielä aika hiljasta, porukka oli ujoa ja turvautui mieluiten siihen ihmiseen kenen kanssa oli matkalle lähtenyt.
Puerto ricon venesatamaan päästyämme odottelimme siinä paahtavassa helteessä (+26) risteilyalusta saapuvaksi. Reilun vartin odottelun jälkeen paatti saapui ja astelimme kannelle ujouden vallitessa itse kussakin. Pienimuotoiset informaatiot baarin toimivuudesta ja leikeistä mitä tulee risteilyllä olemaan ja sen jälkeen bileet alkoivat. Meinasin laittaa sanan 'bileet' heittomerkkeihin. Miksi? Vastaus on edessäpäin.
Ennen kuitenkaan kuin kukaan nousisi keulaan asetetuilta nahkapenkeiltään, kiersi vetäjä kahden viinapullon kanssa kantta ympäri, kaataen molemmista pulloista suut täyteen viinaa. Oman vuoroni jälkeen selvisi, että kyseessä oli jotain laimeaa aprikoosilikööriä ja toistaan laimempaa saksalaista konjakkia. Da fuq?

Ilmanen baari. Hmm. Vitun hieno juttu! ELLEI ilmasen baarin valikoimaan kuulu olut.. sekä sex on the beach. Tiedättekö kuinka vitun tyhmältä musta tuntui tilata jälkimmäinen, koska mä en todellakaan juo olutta. Pieni gay-fiilis siihen asti kunnes huomasin muidenkin juovan sitä. Ja vielä tykkäävän siitä. Maistui liikaa jaffalta mun mielestä...

Tänään oli aikainen herätys. Teemun paluulento kylmään suomeen lähti kello 12.55. Herättiin siinä kahdeksan jälkeen, syötiin aamupala ja lähdettiin kentälle. Muutama tunti sielä istuin Teemun seurassa ennenkuin lähdin takaisin. Ollessani bussissa Teemu soittaa ja sanoo lennon myöhästyneen ainakin tunnilla. Great!

Liibalaaba. Fokus tähän kirjottamiseen tuntuu nyt pahasti niin teennäiseltä ja tekopyhältä että parempi vain mennä nukkumaan ennenkuin teksti alkaa muistuttaa kauniiden ja rohkeiden käsikirjoitusta. Pahoittelut niille, joiden mielestä sarja on hyvä!

Pieni tarina vielä tästä illasta.
Olin vakiopaikassa nimeltä Flanagans bar. Sellainen mukava irkkubaari. Tutustuin aiemmin yhteen suomalaiseen tyttöön, jonka poikaystävä on paikan dj. Istuttiinkin siellä monta kertaa Teemun kanssa. Tänään kuitenkin pelasin tätä suomalaista tyttöä, Veeraa, vastaan biljardia. Hetken aikaa pelattuamme käveli pieni poika pöydän viereen istumaan. Istui siinä sanomatta mitään. Yritin vähän väliä hymyillä ja iskeä silmää, yrittäen saada jonkinmuotoisen kontaktin poikaan. Yhdessä vaiheessa, omalla lyöntivuorollani, tsippasin valkoisen pallon toisen yli pussittaen yhden palloista kulmapussiin, jolloin pojan suu loksahti auki, katsoi omaan pöytäänsä jossa hänen perhe istui ja huusi että "Did you see that?"- jonka jälkeen kävelin pojan ohi, ojensin käteni ja sanoi "Give me high-five"- johon poika vastasi heittämällä ujot läpyt.
Pelin päätyttyä kaivoin taskustani euron kolikon, kävelin pojan luo ja annoin sen hänelle. Sanoin että jos haluat pelata niin tässä on euro. Poika ojensi kätensä ja suu loksahti jälleen auki. Heti kun käännyin niin poika juoksee isänsä luo ja kertoo innoissaan mitä juuri tapahtui. Isä osoittaa minua ja kysyy pojalta että hänkö. Poika nyökkää ja isä näyttää peukaloa. Taas päivän hyvä työ tehty, and I feel great!

Tässä kaikki kai tältä erää. Seuraavaa tekstiä kirjoitan kun aika käy taas pitkäksi tai keksin jonkun hyvän aiheen. Aika käy pitkäksi jo nyt kun ei ole kaveria, mutta kyllä tämä tästä. Pieni vitutus ja harmitus päällä. Life is life. Huomenna kuitenkin iltavuoroon töihin, saa vähän ajatuksia muualle.

Kiitos jos (ei kun) luit tekstini. Lisää on tulossa... jossain vaiheessa!

Kiitos ja kuulemiin!
jani

Yhden miehen sota

Kaikella on seurauksensa. Itsekin olen uhrannut monia asioita saavuttaakseni toisia asioita. Uhrasin urani lentopalloilijana päästäkseni tänne. Tiesin jo ennen lähtö päättäväni pelaamisen. Mutta miksi? Miksi lopetan, jos olen pelannut koko elämäni. Miksei se elämäntapa, joka on pinttynyt jokaiselle kovalevylle enään jatku? Miksi sekoitan rutiinini vain sen takia että haluan jotain muuta.
Mulle on aina ollut vaikeaa löytää motivaatiota. Yläasteella se oli historia ja uskonto. Vapaa-ajalla se oli koulu ja siihen liittyvät asiat ylipäätään. Miksi se on mulle niin vaikeaa, ottaa itseään niskasta kiinni, viedä itsensä sinne mikä on tarpeen.
Olen nyt kieriskellyt ajatuksissani kuin possu paskassa viimeisen viikon ja puolen. Todentotta olen löytänyt moniin asioihin vastauksia, mutta uusia kysymyksiä satelee jatkuvasti. Niinkuin joku viisas mies jossain elokuvassa sanoikin, että "When you find an answer, comes a new question. It's a circle of your life"- jolloin tajusin, että miksi yritän selvittää kaiken? Miksi haluan olla varma kaikesta ennenkuin teen mitään?
Ensiaskel unelmien tavoittelemiseen oli päätös lähteä tänne. Se vain tuli. Sanoin itselleni heti, että sinähän lähdet. Ja nyt olen täällä. Mutta miksi vitussa kaikki aiemmat extemporet ovat olleet kieltäytymistä toisensa perään? Olenko liian sulkeutunut. Pelkäänkö. Oli mitä oli, teen tästä lähtien juuri sitä mitä haluan.
Olen muutamana iltana käynyt kävelemässä napit korvilla siellä sun täällä ympäri rantoja sekä kävelykatuja. Ostoskeskuksia sekä liikenneympyröitä. Siltoja sekä tunneleita. Kuunnellen monien eri biisien sanoja miettien niiden tarkoitusta. Olen aina ollut funtsailijatyyppi. Tunteellinen ja herkkä. En ole koskaan hävennyt sitä mitä olen. Meitä on monenlaisia. Jokainen meistä tekee huonoja päätöksiä ja jokainen joutuu niitä katumaan. Kuka voinee myöntää, ettei olisi koskaan katunut mitään? Vaikka itsekin sanon useasti, että mitään en kadu mitä olen elämäni aikana saanut tehtyä, on silti asioita joita kadun.
Olin kusipää, myönnän sen. Olin ilkeä niille jotka olivat sitä joskus olleet itselleni. Etsin sitä omatunnon palaa joka kasvaisi sisälläni myötätuntoisempaan suuntaan. Puolitoista vuotta sitten löysin liekin, joka sammui vähän väliä. Syttyi uudelleen vain sammuakseen. Oletin liekin jo sammuneen, mutta se syttyikin ennenkuin lähdin tänne. Aiemmin olen etsinyt vastauksia, ikäänkuin turvatakseni oloni. Tuntenut syyllisyyttä, koska yritän olla itse turvassa. Se ei ole koskaan johtanut mihinkään. Nyt tiedän sen. Asioiden on tarkoitettu rullata omalla painollaan. 
Kadun moniakin asioita. Urheiluun sekä muuhun elämääni liittyen. En ole koskaan panostanut mihinkään niinkuin olisi pitänyt. Olen vain antanut asioiden rullata painollaan. Väärien asioiden. Asioiden, joihin olisi pitänyt pureutua, repiä ja raastaa irti jokaikinen mahdollinen pisara, kunnes mitään ei olisi enään puristettavissa. Olen vain tyytynyt siihen että vierellä joku muu raastaa itseänsä eteenpäin. Katsonut kun muut menevät ohi. Kuin mummo rullaattorissa, määränpäähän ei ole kiire, ottaen kaiken irti päästäkseen vain perille. Siinä asemassa minä olen. Olen vain turvannut sen mitä olen jo saavuttanut. Panostin vääriin asioihin. Se ei kuitenkaan ole asia jota kadun.
Monet jotka ovat tunteneet itseni kauemmin sanovat  usein että olen muuttunut paljon. En ole kysynyt mihin suuntaan, sillä tiedän sen itsekin. Vai tiedänkö? Olenko muuttunut itsevarmemmaksi vai ylimieliseksi? Se pieni ero, jonka luulen tietäväni on vain murto-osa siitä mitä näytän muille. Moni on sanonut että hienoa nähdä saaneeni elämäni kuntoon. Olenko saanut? Olenko onnellinen vai näytänkö sitä vain muille? Toinen murto-osa siitä mitä kukaan tietää.
Olen pyrkinyt näyttämään sitä iloista, onnellista ja täynnä elämää olevaa ihmistä. Sitä joka nauttii jokaisesta hetkestä. Välittää muista enemmän kuin itsestään. Hymyilee ja rakastaa. Alan väsyä siihen. Meillä kaikilla on taipumus antaa itsestään parempi kuva mitä oikeasti on. Itse olen tehnyt sen, koska olen nähnyt elämän ilman kavereita. Nyt kun minulla on monia kavereita, mietin, että olenko mitään siitä mitä olen muille näyttänyt? Tämä reilu viikko mitä olen täällä ollut, on antanut itselleni aikaa etsiä vastauksia, mitään kuitenkaan löytämättä. Olen taas repinyt ja raastanut väärien asioiden eteen. Miksi vitussa mä edes vaivaudun? Mitä mä siitä hyödyn. Mä vain satutan itseäni kun etsin itsestäänselviä asioita.
Kirjoittaminen on se mikä antaa mulle mahdollisuuden purkaa asioita. Tästäkin voi tulla yksi kirjoitus lisää mikä ei koskaan ole julkinen. Kukaan ei näe eikä kuule asioita, joilla mietin pääni puhki. Asioita, jotka hyppyyttävät tunneskaalaani minkä ehtivät. 
Pidän kuitenkin itseäni varsin tasapainoisena ihmisenä. Vaikka mietin kokoajan, ei se tarkoita ettenkö näkisi aurinkoa kirkkain silmin. Olen vain se, joka tekee mietteistään julkisia.
Olen kyllästynyt tappelemaan. Tappelemaan henkisesti, fyysisesti en ole joutunut koskaan kohtaamaan ketään. Enkä toivottavasti joudu, sillä henkinen tappelu tuntuu jo tarpeeksi rankalta.  Olin jo päättänyt, että yksi henkipuolen kamppailu tulisi päättymään. Pitkään jatkunut kamppailu. Joku päätti toisin. Ehkä siitäkin kamppailusta löytyy se voittaja. Tai kaksi. Ehkä koko kamppailu on ollut turhaa. Ehkä se on ollut vain todistelemista. Ehkä se on ollut vain sitä epävarmuuden julkituomista. Pelkoa ja ahdistusta. Epäonnea ja murtuneisuutta. Katkeruutta sekä surua. Oli mitä oli, viimeiset kortit ovat jaettu, nyt katsotaan jatkuvatko pelit viimeisten korttien jälkeen.
Multa kysyttiin kerran, että kirjoitanko ollessani surullinen tai huonolla tuulella. Kirjoitan. Monesti. Mutta kirjoittaessani surullisena verrattuna pahan olon kirjoittamiseen löytää suuren eron. En koskaan julkaise tekstejä joita olen kirjoittanut suutuspäissäni. Siitä sävähtää katkeruuden ja negatiivisuuden ääni. Toisin kuin surullisena tai miettiliäänä kirjoittamani tekstit ovat mielestäni niitä parhaimpia. Löydän itsestäni uusia ajatuksia. Löydän ikäänkuin tilan, jossa sanoja vain tulee paperille. Järkeviä sanoja. Ikäänkuin sellainen euforistinen tila. Näen ruudun vain kaukaisena, kun sanat tummentavat kulovalkeaa paperia sen musteella.
Olenko nyt surullinen? Tavallaan. Olenko vihainen? En todellakaan. Itse näen eron kirjoittamisessani. Tämä teksti on luotu ikäänkuin siinä euforistisessa tilassa, jossa ajattelen puita ja kirjoitan pilvistä. Katson ulos pimeyteen ja kirjoitan auringonnousemisesta. Puhun vihasta ja kirjoitan rakkaudesta.
Kadotin puolessa välin tätä tekstiä pointin ja nyt kadotin myös mielenkiinnon. Samassa kun Anssi Kelan- Puistossa vaihtui Afrojackin- Rock the houseksi, muuttui myös ajatusmaailma. Tämä mun impulsiivisuus on vitun iso ongelma. Onko mun pään sisällä joku nukke joka ohjaa mua naruista vain tunteiden pohjalta. En tiedä, eikä kiinnosta. Tää on ihan kivaa elää näin. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Koskaan ei tiedä keneen törmää, mutta tällä hetkellä haluan kotiin vain yhdestä syystä. Ja se syy on rakkaus. En mä koskaan ole näistä asioista ole ääneen puhunut, saati sitten julkisesti, mutta se on totuus. Olisin paljon onnellisempi kotona. Kokea niitä samoja tunteita mitä kertaalleen sammuneen liekin syttyminen toi tullessaan. Liekin sammuminen oli mun syytä. Mutta nyt tiedän miten liekki ei sammu. En ole koskaan tehnyt kaikkeani asian eteen. Olen monesti sanonut, monessakin asiayhteydessä, tekeväni kaikkeni, mutten koskaan ole niin tehnyt. Nyt kun sanon sen, tiedän paremmin kuin koskaan, mitä se tarkoittaa. Tiedän, mitä se tarkoittaa jossen sitä tarkoita. Tiedän asioita mitä luulin aiemmin tietäväni. Vitut, olin tyhmä idiotti. Myönnän sen. En kiellä ettenkö enää olisi, mutta olen kuitenkin oppinut jotain.
Mä omalla tapaa vihaan tunteita. Toisella tapaa ne on parasta mitä voi olla. Vähän niinkuin helvetin korkea vesiliukumäki. Tai benjihyppy. Aluksi se pelottaa aivan vitusti, mutta jälkeenpäin se oli parasta mitä on koskaan tapahtunut. Itsehän en ole benjihyppyä kokenut, mutta korkean vesiliukumäen jälkeisen tunteen tiedän. Se tunne kun katselee ympärilleen tajutakseen olevansa elossa. Sitä tunteiden käsittely on mulle. Joskus koen olevani pohjalla vain tajutakseni että kyseessä on vitun iso ylämäki. Ei pohjaa olekaan. Se on vain käsite. Käsite niinkuin "Käydäänkö yksillä?"- koskaan pidä paikkansa. Sitä luulee olevansa pohjalla, kun luulee menettäneensä otteen sekä mielenkiinnon aiemmin tärkeisiin asioihin. Te jotka koette olevanne pohjalla, miettikää missä tilanteessa olette. Katsokaa vaikka ympärillenne, laskekaa yhteen yksi ja kaksi. Hymyilkää. Kiivetkää se iso mäki ylös asti, vaikka se veisi aikaa ja voimia. Kaikki pystyvät siihen!
Mun tarinointi alkaa käydä mun silmäluomille raskaaksi. Mun pitää huomenna jaksaa reilu kymmentuntinen työpäivä. Turhaan mä valitan mistään, itsehän mä tänne halusin tulla. Aika vaan käy pitkäksi kun ei ole tekemistä. Tai olisi mutten jaksa vaivautua. Aivan sama, mä käyn petiin.

Jumalan siunausta.
Jani

Tulipalo työpaikalla

Oli ihan normaali lauantainen työpäivä. Aurinko paistoi ja oli hyvinkin kuuma. Yhtäkkiä alkoi haista savulta ja niinkuin tavataan sanoa, ei savua ilman tulta. Yhtäkkiä työkaveri Berry juoksee sisälle, avaa saunan oven ja siellähän ne liekit olivatkin. Liekit nuolivat saunan kattoa ja lämpötila saunassa nousi mittarin mukaan yli saunomisen tarkoitetun lämpötilan. Ensimmäinen vaahtosammutin, ei tulosta. Toinen vaahtosammutin, ei vieläkään. Kolmas vaahtosammutin auttoi jo hieman, kunnes kävin tarkistamassa toisen saunan puolelta, onko liekit levinneet sinnekkin. Väliseinän yläreunasta liekit nuolivat toisenkin saunan kattoa. Kyseessä oli kaasusaunat. Mitä kaasu ja liekki tekevät kun on tarpeeksi kuuma? Siinä vaiheessa tulikin normaalia kovempi kiire propaanisäiliöitä sammuttamaan. Saunan takana on kaksitoista propaanisäiliötä, jotka räjähtäessään tekisivät kyllä tästäkin mökistä melko selvää jälkeä.

Paikka jossa olen töissä on siis sellainen... suomalainen baari-sauna-yhdistelmä. Kaksi saunaa, jotka lämmitetään päivittäin ja baaripuoli joka on auki kymmenestä kahdeksaan joka päivä. Suuremmilta tuhoilta säilyttiin, viikossa mökki taas kunnossa.

Täällä on jokseenkin vaikea pitää kiinni päivittäisestä rytmistä, jos edes sellaista omistaa. Itse olen kolme päivää putkeen töissä, ja neljäs on vapaapäivä. Tänään on juurikin se vapaapäivä, enkä jaksa vaivautua liikkumaan mihinkään suuntaan. Munhan pitäisi olla tuossa alakerran altaassa pyörimässä kuin possu paskassa!

Mun aika käy täällä tosi pitkäks. Kyllähän täällä tekemistä riittäis, mutten jaksa vaivautua tekemään mitään. Oma syyni siis. Ei täällä oo ketään kenen kanssa huvittais tehä mitään, ihan oikeasti. Ei tää ole niin hienoa mitä pelkkä lämmin aurinko antaa ymmärtää. Kyllä mä täällä silti loppuun asti olen ja ehkä mahdollisesti jopa ensi talvenkin, mutta jokin rutiiniinomainen rytmi tulisi löytää, sanonpahan vaan.

Teemu tokikin tulee kylmästä kotisuomesta tänne Torstaina. Jokin lohtu siinäkin. Vaikkakin ollaan Teemun kanssa suunniteltu etelänreissua monta kertaa, niin en tainnut siinä vaiheessa edes tuumata, että olisin täällä töissä ja kaveri tulisi yksin lentokoneella tänne.

En ole tainnutkaan vielä kertoa mielettömästä tuurista joka mulla kävi lentokoneessa.
Lento lähti 22.1 klo 7.00 Helsinki-Vantaalta. Lentoyhtiö oli jokin saksaksi pupellettu pötkö sanoja jotka eivät luo mitään tolkkua. Kuitenkin, olin kentällä jo hyvissä ajoin, läpäisin lähtöselvitykset ja turvatarkastukset ja kiertelin kauppoja portin toisella puolen. Hetkisen aikaa kierreltyäni  menin lähtöportille numero 28. Päätin että menen viimeisenä koneeseen, koska siten löydän paikkani helpommin enkä joudu nousemaan kolmea kertaa jos jonkun paikka onkin vieressäni lähempänä ikkunaa. Näimpä siirryin koneeseen viimeisenä ja siinä tunnelissa tajusin että "ei vittu tää kone on aivan täynnä!"
No, pikkuhiljaa jono eteni konetta kohden. Pian olinkin jo astunut koneeseen ja katsoin koneen perälle todeten saman lauseen. Paikkani oli 27d ja numero etenivät rivi kerrallaan. Vilkuilin sivuille ja masennuin entisestään yhä useamman rivin ollessa täynnä. Ei mun polvet kestä istua kuutta ja puolta tuntia yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Ei todellakaan!
Olin jo miltei omalla paikallani ja huomasin oudohkon näyn koneen perällä. Tyhjä penkkirivi! Ei voi olla, ei mun tuurilla.. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä leveämmäksi hymyni vääntyi. Rivin 25 kohdalla hymyilin jokaiselle joka jo nyt väänteli jalkojaan ahtaassa välikössä. Istuin aluksi omalle paikalleni, joka oli käytävän puoleisin. Sitten kun huomasin ettei ketään enään tule, siirryin ikkunapaikalle ja hymyilin leveästi. Kone kierteli ja kaarteli ja katselin ikkunasta nousevia ja laskevia koneita. Niin monia, erivärisiä ja erikokoisia. Kone nousi ja turvavyövalo sammui. Sen suuremmin en miettinyt mitään, vaan nostin jalat kahdelle vierekkäiselle penkille ja asetin takkini pään taakse ikkunaa vasten tyynyksi ja aloin torkkua. Olin todella väsynyt.
Heräilin vähän väliä, enkä voinut olla kuulematta kahta venäläisnaista takanani jotka puhuivat ja puhuivat. Ei siis pahalla, venäjä on kaunis kieli. On oikeasti! Onhan?

Reilut kuusi tuntia myöhemmin jokin taputti jalkaani. Lentoemäntä, joka sanoi että alamme laskeutumaan. Hyvin viehettävä vanhempi nainen, iski vielä silmää perään. Miksi?! Mitä se oli tehnyt mulle kun olin nukkunut?!  Sitten huomasin samalla penkkirivillä, toisella puolella käytävää, keskellä penkkiriviä istuvan itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen joka vääntyili kolmen sekunnin välein hirveissä polvikivuissa. Itse saatuani puolivahingossa katsekontaktin miehen kanssa levitin käteni nii pitkälle kuin suinkin vain pystyin ja haukottelin hymyillen. Mies vain pudisti päätään.
Mutta hei, kuinka usein käy tuollainen säkä? Koneessa oli reilut kolmesataa paikkaa, josta kaksi vierekkäin. Se oli jo ensimmäinen suuri sattuma. Toinen oli siinä että ne olivat mun vieressä. Vielä suurempi sattuma. Joten totta helvetissä mä otan siitä kaiken ilon irti!

Ps. Jere Nikkinen, tiesitkö, että Jokerit aikoo muuttaa nimensä KHL:ään siirtymisen myötä Pasilan SKA:ksi.
Eivät luultavammin tajunneet, että lyhenne on PaSKA :)

Ei muuta, jumalan siunausta!
Aamen.

Jani

Kokaiinikauppiaan kohtaaminen

Kanarian vilskeessä.
Kieltämättä kiireinen viikko. Keskiviikkona saavuin määränpäähän ja kahdenkymmenen minuutin päästä saapumisesta olinkin jo työpaikalla tutustumassa miljööhön. Keskiviikosta lähtien joka päivä olen töissä ollut, joskus pitempään, joskus lyhempään, mutta hiljalleen alkaa kaikki karttua päänsisäisille piirilevyille. Tänäänkin reilut kymmenen tuntia puhdasta harjoittelua. Ja ne drinkit mitä en osannut? Mitä helvettiä tulee kossuvissyyn?!

Ennen lähtöäni hehkutin moneen otteeseen monelle kuinka lämmintä täällä tulisi säätietojen mukaan olemaan. Päälle kahdenkymmentä astetta joka päivä, kyllä joo, mutta aivan käsittämättömän kova tuuli ollut nyt joka päivä. Ei tuolla kyllä pelkällä T-paidalla tarkene, paitsi jos on juuri tullut suomesta, jossa taitaa pakkaset nipistellä sormenpäitä aika näpäkästi. Täällä paikalliset kiskovat ylleen talvitakkia, kun itse puen vasta lämpöisempää neuletta..

Tänään olin tosiaan reilut kymmenen tuntia töissä. Töiden jälkeen tulin tähän kämpille ja päätin lähteä vähän käppäilemään ja tiirailemaan yöelämää ohikulkijan silmin. Kävelin vajaan kilometrin turistimekkaan, ainakin öisin, nimeltä Kasbah. Sellainen pieni ostoskeskus, jossa myydään kaikenmaailman tilpehööriä sekä muita härpäkkeitä. Ilman mitään sen suurempaa reittiä taikka määränpäätä kiertelin napit korvilla aikani, kunnes huomasin varmasti yhden paikallisista, hieman tummemman, keskikaljun miehen puhuvan minulle. Otin napit korville ja hörähdin perussuomalaisen miehen englantiaksentilla jotain "hah?" vastaavaa. Siinä aikansa mies toisti sanoja "Hashkok" ja aikansa myös mietin sanoman tarkoitusta. Tajusin sitten sanoa että "Sorry, I don't speak spanish", jolloin mies vahtoin englantiin sanoen "You want hasis, cocaine?" - Tajusin siltä seisomalta, että sitähän se yrittikin siinä kakerrella ennen englantiin vaihtamista. Sanoin että eei mulla oo englanniksi, johon mies vastasi että hän voi myydä, paljonko haluan? Naurahdin ja sanoin että emmää sellasia ja lähdin pois. Hetken matkaa siinä vieressä oleva itseäni päätä lyhyempi kaveri seurasi ja kun käännyin katsomaan niin pudotti katseensa ja vaihtoi suuntaa. Sen jälkeen ei ketään enää näkynyt.
Muutama minuutti tästä, niin mp3:sta loppui akku. Otin napit pois korvilta ja jatkoin matkaani. Muutama kymmen askelta myöhemmin kuulen takaani sanat "Hola, senor, como esta?" Eli tyyliin, mitä mies? Käännyin ja näin kävelevän harakan. Sanalla sanoen varmasti paikallisia huoria jotka yrittävät saada puutteessa eläviä turisteja maksaamaan palveluistaan. Siinä se pupelsi jonkinaikaa, itse siinä vain yritin miettiä, että miltä planeetalta tämä on karannut ja etsiikö sitä joku. Naurahdin toistamiseen tuikituntemattomalle ja jatkoin matkaa. Tämä ei sentään seurannut, luojalle kiitos siitä.
Onhan tämä maana aivan toista luokkaa kuin suomi. Pienet asiat joita mulla on täällä ikävä. Suomalainen maito on ylivoimainen ykkönen. Paikallinen maito on iskukuumennettua ja maistuu aivan paskalta. Yleensä se vielä säilytetään lämpöisessä.
Toinen asia on jätteenkäsittely sekä lajittelu. Eihän musta mitään ympäristöaktivistia saa millään muotoa, mutta siltikin tuntuu enemmänkin tyhmältä kuin aikaasäästävältä heittää lasipullo, metallipurkki, sekä pahvilaatikko samaan roskapussiin. Heja suomi!
Kolmas asia on juomavesi. Itsehän lentopallon juurikin lopetin, mutta jos otetaan vertauskuva tähän väliin.
Reeneissä kun käydään juomassa, niin jokainen täyttää pullonsa vasta pukuhuoneen hanoista. Täällähän vesi on niin likaista, että hammaspesu hanavedestä on ainoa asia, milloin sitä vettä suuhun laitetaan.
Käytiin yhden suomalaisen, Rovaniemeltä kotoisin ja täällä työskentelevän Jonin kanssa muutaman kymmenen kilometrin päässä katsomassa lentopallopeli. Ennen peliä sain kuulla, että kyseessä olisi Espanjan pääsarjataso, joten nostin tietenkin odotukseni aivan kattoon. Sain viimekauden joukkueenjohtajalta, Stenkalta, kuulla, että joukkueella on helvetin hieno, 5000 ihmisen halli, joka puolestaan nosti odotuksia kattoakin korkeammalle.
No, paikalle päästyämme täytyy myöntää, että halli näytti aivan katedraalilta ulkoapäin katsottuna, mutta olihan se tajuttoman hieno sisältä. Silmiinpistävää oli se kapasiteettimäärä, jolla halli täytettiin. Ensinnäkin, voisi luulla että halli olisi piripintaan täynnä pelkästään lipun alhaisen hinnan takia. (2€) Nousimme reilut viisikymmentä porrasta ja ihmettelimme että onko täällä edes lipunmyyntiä, kun huomasimme arviolta 16-vuotiaan nuoren pojan myymässä lippuja. Ei siis mitään hienompaa seremoniaa lipunmyynnin suhteen. Halli siis oli tajuttoman hieno. Kävelimme sisään ja näimme joukkueet ja kentän. samallainen tara-flex pohja, mikä suomessakin on monilla joukkueilla, mutta värit olivat hämäävät kelta-vihreä. Menimme istumaan aivan kentän lähettyville, noin viiden metrin päähän kentästä. Ja sanottakoon, että jos se oli Espanjan pääsarjataso niin alas on vajottu. Aivan järkyttävän surkeatasoista peliä.  Joku pelaaja saattoi syöttää aivan jäätävän raivohypärin ässänä kenttään, jonka jälkeen syöttää surkuhupaisasti verkon ali.  Alkulämmittelyssä katsoin yhtä pelaajaa, joka näytti olevan kentän paras. Löi pystymetrin suht. iloisesti kenttään, nosti syöttöjä aika varmasti sekä syöttikin melko hyvin. Mutta kun peli alkoi niin kaveri suli pahemmin kuin minä koskaan. Ei saanut mitään aikaan. Sekin kertoi paljolti pelin tasosta. Kyseessä ei siis ollut pääsarjataso, vaan jokin saarien välinen "huippusarja", jossa saarijoukkueet lentävät vieraspeleihin mannerespanjaan asti.
En yritä yhtään leijua tai vastaavaa, mutta itse olisin tuossa joukkueessa ollut heittämällä aloituksessa. Ja vielä molemmissa joukkueissa. Se siitä lentopallosta ja sen hypetyksestä täällä.
Vielä muutama kuukausi jäljellä. Huomenna muutamaan lappuun nimiä alle ja niin edelleen. Elämä jatkuu saarella. Lämpöä riittää ja toivoa on sen suhteen että päääsisi ensimmäistä kertaa täällä ollessani viettämään aamupäivää aurinkotuolissa smirnoff kädessä. Toivotaan, toivotaan.
Ei muuta.

Jani

Lämpöerokriisi

Hitto täälä on kuuma!

Heräsin kaksikymmentä yli yhdeksän. Olin aivan helvetin väsynyt. Kaksi viime yötä mennyt valvomiseksi, mutta jälkeenpäin ajateltuna, kuka tietää missä olisin nyt jos olisin päättänyt nukkua. Minä siitä niin tykkän ja osaan sen todella hyvin. Jopa liian hyvin.

Heräsin siis miltei puoli kymmeneltä. Avasin silmät, mutta ummistin ne samantien. Silmiä särki aivan suunnattomasti. Kurotin yöpöydällä pärisevään puhelimeeni ja katsoin kelloa. Havahduin välittömästi helvetinmoiseen kiireeseen. Munhan piti aloittaa tänään puoli kymmeneltä!

Mitä ihminen tapaa yleensä tehdä, jos huomaa olevansa myöhässä? Tai ainakin myöhästymässä. Ja nyt puhutaan siis siitä, että herätessäsi käytössä on aivan minimiaika johonkin sovittuun. Olin töissä Palosaaren kotipitsassa siihen aikaan kun asui vielä keskustassa. Oli enemmänkin tapa kuin poikkeus, että heräsin sen vajavaiset viisitoista minuuttia ennen työvuoroni alkua. Siinä kiireessä ja puolittaisessa paniikissa nyhtäisee yleensä päälleen ensimmäiset  vastaantulevat vaatteet ja suurinpiirtein aamulenkiksi juoksee töihin. Tänään tein sen saman. Vedin päälle eilisiltana käytössä olleet puman verkkarit ja vihreän hupparin. Lähdin kävelemään ovellepäin kun huomasin sivusilmällä peilistä itseni. Totesin siinä itselleni että "Ei vittu, et sää pysty". Tajusin että on ensimmäinen päivä. Mitä sieläkin ajatellaan jos marssin paikalle myöhässä näyttäen samaanaikaan ryytyneltä juopolta joka kävi intersportista hakemassa alennusvaatteita? Vaihdoin nopeasti tyylin höntsäurheilijasta puolityylikkääseen lookkiin. Vaihdoin haaleanruskeat chinot sekä harmaan neuleen. Kuitenkin, taas sivusilmäliike peilin kohdalla ja huomasin hiukset. "Ei jumalauta.." - tuijotin hetken peiliin järkyttyneenä. Tiedättekö kun nukkuu niin hiukset ovat rasvaiset? Tiedättekö sen kun valvot kaksi yötä, etkä käy suihkussa kokoaikana. Et edes silloin kun pääset perille. Tuijota nyt itseäsi siinä peiliin ja yritä parhaasi mukaan pitää itsesi koossa. Edes petolinnun perse ei näyttänyt yhtä järkyttävältä, mutta aika loppui kesken enkä tosiaan jaksanut nähdä edes vaivaa hiusten eteen. Olkoon miten ovat.
Avasin oven joka sitten lennähti voimalla seinään. Siellähän tuulee aivan suunnattomasti. Toinen tehtävä oli vetää ovi kiinni perässä. Ei siinä kohdin enää paljoa naurattanut, mutta parempi tämä kuin suomi ja -30 asteen pakkaslukemat! Helppo on itseään tuudittaa ajatuksella kun tulee pieniä vastoinkäymisiä..
Työpaikalle on tästä residenssiltä vajaat 10m, mutta pitää kiertää ensiksi tien kautta, jonka jälkeen kävellä hotelliaulan läpi, jonka jälkeen portaat alas, jolloin kulkea ovesta, kävellä loivasti pystysuuntaan koottu puinen kävelytie jonka jälkeen on jo pitkälti määränpäässä. Enkä edes myöhästynyt!
Ensimmäinen työpäivä on kaksiosainen.  Olin aamulla puoli kymmenestä yhteen, jonka aikana mulle opetettiin kaikki päätehtävät. Eihän se mitään ydinfyysiikkaa ole, mutta olihan siinä opeteltavaa. Työ tekee mestarin, tapaavat sanoa. Aika näyttää tuleeko tästä mitään.
Kävelin eilen myös hieman rantoja pitkin sekä kiertelin kauppoja. Samat naamat vieläkin töissä, jotka palvelivat meitä myös joulukuussa 2011. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kun kävelin läpi paikallisen ostoskeskuksen nimeltä Kasbah. Ohitin lukuisat härpäkekaupat kunnes näin pelihallin, joka tuotti nostalgisen värinän perseeseen. Tarkentaakseni vähän mistä on kyse, tein pelihallissa silloin kovan ennätyksen koripallopeliin, jossa täytyy vain yksinkertaisesti heittää tietty määrä pisteitä aina kierrosta kohden. Kone oli samalla paikalla kuin silloinkin ja lähestyessäni levitin hymyni ja purskahdin nauruun, sillä koneessa luki VIELÄKIN, kahden ja puolen vuoden jälkeen nimeni ykkösenä.  Eikö kukaan tässä turistirysässä ole vielä rikkonut ennätystäni?! Koitin peliä kertaalleen ja jäin kolmensadan pisteen päähän ennätyksestäni, joka vastaa siis reilua sataa viittäkymmentä koria. Mietin siinä että miten helvetissä olen voinut tehdä noin kovan ennätyksen ja nyt jäädä noinkin kauas. Muistin että olin silloin varastanut viereisestä pelistä kolme lisäpalloa, joten käytössäni oli kuusi palloa sen tavallisen kolmen sijasta. Onkos ihme ettei kukaan ole rikkonut ennätystä?!
Kello on täällä suomen aikaa kaksi tuntia jäljessä. Kaksiosaisen työpäiväni toinen osa alkaa kuudelta ja kello on täällä nyt puoli. Aurinko porottaa vieläkin täydellä lämmöllä, mutta tatuoinnin takia pysyttelen ainakin vielä sisällä. Kyllähän moni nyt tietääkin, että rusketun nopeasti ja jos täällä olen vaikkapa pääsiäiseen asti, niin uskoakseni rusketun siinä ajassa aivan tarpeeksi.
Täältä tähän. Lisää myöhemmin!
ps. toivotan välinpitämättömimmät terveiseni vaasan keskussairaalan keittiölle. Tarkoitan siis lämpimimmät, tietenkin! Onko vaasassa kylmä ja kiristääkö pipoa?
Ei muuta!
Jani

Siltikin hymyilet

Vietettyäni päivän Helsingissä matkasin viime kaudella vaasalaisvihreitä yllään pitäneen pedersören oman pojan luokse Helsingin syrjäiskaupunginosaa nimeltä Arabia. Jotenkin tuntui hauskalta kysyä paikalliselta nopeinta reittiä Arabiaan...

Ennenkuin pääsin paikan päälle sain puhelimessa haasteen NHL 14 matsiin. Itsehän myin oman pleikkarini toiselle joukkuekaverille Jamolle, joten taidot saattaisivat olla vähän hiomista vailla. Suvereenin pelitilannehallinnan jälkeen ottelu päättyi Vaasan voittoon lukemin 3-2!
Odottavan aika on pitkä. Viime yön valvoin, koska tunnin pyörittyäni sängyssä tajusin olevani liiallisessa adrenaliinivirrassa. Aika kului yhtä nopeasti kuin nytkin. Robin painui pehkuihin ja jäljelle jäi Robinin kämppis pitämään seuraa ja opastamaan oikeassa reittivalinnassa. Eihän se kovin vaikeaa voi olla... eihän?

Pian Robinin luota lähtemisen jälkeen huomasin suuren eron Vaasan ja Helsingin välillä. Ei pelkästään se, että bussit ja raitiovaunut kulkevat vielä nukkumaanmenoajan jälkeenkin, vaan silmiinpisti itselläni se tosiasia, että tyhjää bussia ajanut bussikuski pysähtyi katuvalon valossa ollelle, muutoin pimeälle pysäkille, jossa itse odotin omaa bussiani saapuvaksi. Bussikuski pysähtyi, avasi oven ja kysyi mihin olen matkalla. Vastasin tietenkin että Espanjaan, tyhmä minä. Bussikuski naurahti ja kysyi tarkentaen, että minnepäin Helsinkiä, olettaen hetiperäään että Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Myönnyin kysymykseen nyökkäämällä johon bussikuski vastasi, että kyseisen bussin kanssa oli ollut aiemmin jotain ongelmia, että saattaa myöhästyä jonkun minuuttia. Ja muutamaa minuuttia jäljessä aikataulussa bussi saapui kuin saapuikin, bussikuskin kovasti pahoitellen myöhästymistään. Kysyi siihen päälle, että eihän mulla sattumoisin ole kovin kiire lentoasemalle. Vastasin että todennäköisesti vietän kentällä aikaa reilut kolme tuntia, johon bussikuski vastasi tarjoamalla kyydin Sörnäisiin, jossa ystävällisesti vinkkasi poisjäämistä ja vaihtamista tien toispuoleiselle pysäkille. Olin poistumassa kun bussikuski sanoi että odota. Siinä vaiheessa ajattelin että joudun kuitenkin maksamaan, mutta kuski nousi ja ojensi seutulipun, jolla pääsen teoriassa ilmaitteeksi lentokentälle. Kymmenen minuutin toispuoleisen bussipysäkin edessä odottelun jälkeen oikea bussi saapui ja astuin sisään. Bussissa oli lisäkseni vain kaksi muuta, jotka kuitenkin jäivät muutaman pysäkin päästä pois kyydistä. Istuin tässä vaiheessa keskivaiheilla linja-autoa. Kuski huikkaa, että mihin matka! Kävelen eteen ja kysyn että "Mitä sanoit?"- jolloin bussikuski toistaa kysymyksensä. "Noin iso laukku tarkoittaa kyllä pitempää lomaa"- bussikuski sanoi. Vastasin yllättyneenä bussikuskin ystävällisyydestä matkustavani kanariansaarille töihin muutamaksi kuukaudeksi, johon bussikuski heitti vitsillä että vaihdetaanko osia. Saisin hänen perheensä, työnsä sekä autonsa, jos hän saisi lähteä lomalle. Nyt en tosiaan tiedä, että sattuiko kyseisten kahden bussin kuskit olemaan niitä stadin parhaita sekä ystävällisimpiä arjensankareita, vai onko kaikki samanlaisia, mutta olen suuren suuresti sekä positiivsesti yllättynyt bussikuskin asenteesta. Vaasassa hädintuskin edes moikataan ja jos moikataan niin käytäntö hymyn kanssa jäänee välistä.
Juttelin bussikuskin kanssa koko matkan. Jalkapallosta, jääkiekosta, olympialaisista, Ville Peltosesta, Nelson Mandelasta sekä bussikuskikulttuurista ylipäätään. Nämä kaksi bussikuskia kyllä antoivat todella positiivisen kuvan Helsingin julkisten palvelujen ammattitaidosta sekä ystävällisyydestä! Hienoa että vaikka työ ei sitä unelmaa olisikaan, jaksavat silti olla ystävällisiä ja luoda kontaktia matkustajien kanssa.

Jotenkin kaiken tämän jälkeen, päästessäni Helsinki-Vantaan lentokentälle aloin miettimään, että saattaisiko tämä hyväntuulisuus jotenkin johtua omasta käytöksestäni tänään. Koko päivän pidin jokaiselle takana tulevalle ihmiselle ovea auki sekä kertaalleen jopa opastin vanhemman, heikkonäköisen miehen Forumin parkkihalliin. Osasin auttaa, vaikken paikallisia olekaan.
Mc'Donaldsissakin asioidessani kysyin neuvoa paikalliselta, suurinpiirtein omanikäiseltäni miehenalulta, reittiä Kallioon ydinkeskustasta. Lyhyehkön juttelun jälkeen päätin kysyä että mistäpäin kaverit ovat. Toinen vastasi että Vaasasta, tai tarkkaanottaen Vähästäkyröstä. Löytyihän sitä kautta tietenkin muutama yhteinen kaverikin. Pieni on maailma.

Nyt vasta puolituntia lentokentällä nököttäneenä päätin kirjoittaa tekstin tämänpäiväisestä. Kolmen tunnin päästä pääseekin sitten ilmaan ja kymmenen tunnin päästä oli tarkoitus olla vieraallamaalla.
Pienen stressin jälkeen, lähinnä siitä, että pääsenkö perille suunnitelman mukaisesti, alkaa helpottaa. Pian olen lämpöisessä. Kaukana kylmästä. Todella kaukana.

Aamen.
Jani

Päivä helsingissä

"Vaasassa on niin vähän ihmisiä suhteutettuna Helsinkiin, että yhteisöllisyys tiivistyy entisestään huomattavasti eritavalla kuin Helsingissä"

Lähdin tänään Vaasasta junalla 7.00. Astuin junaan kahden painavan laukun kanssa ja sain heti apua niiden kantamisessa. Auttaja kysyi vielä, että mihin menen istumaan.

Saavuin Helsinkiin VR:n luoman aikataulun mukaan. Ymmärrän kyllä, että VR on monilla usein myöhässä, mutta itse en ole koskaan ollut junalla matkustaessani myöhässä. Kuitenkin, astuin junasta ulos, enkä edes odottanut saavani apua. Tosin, ero Vaasan ystävällisyyteen oli karkeasti huomattavissa heti.
Itse olin ystävällinen, raivatessani itseäni ja painavia laukkuja eteenpäin Helsingin rautatieasemalla. Pidin ovea auki takana oleville, vaikka se vaatikin aivan älyttömän paljon taitoa osakseen. Vaasassa tottui sanaan "kiitos"- joka on pieni, olematon ele, jolla osoitetaan auttajalle kunniaa. Pidin arviolta neljälle ihmiselle ovea auki saamatta sitä pientä olematonta sanaa. Ihmiset suorastaan kiiruhtivat hevosläpät silmillä eteenpäin huomaamatta että ovi oli auki, koska joku sattui vaivautumaan pitämään sitä auki. Ei siltikään mitään. Sama tilanne konkretisoitui kun edessäni käveli joku, joskus jopa ilman matkatavaroita. Ovesta ulos edes katsomatta, tuleeko takana joku jolle voisi pitää ovea auki. Jouduin miltei joka kerta vaivautumaan avaamaan itse oven kahden ison ja painavan laukun kanssa. Oppii taas arvostamaan niitä pieniä eleitä joita ei aina huomaa.

Pitkään suunnittelemani tatuointi on vihdoinkin iholla! Se on mielestäni aivan taivaallisen hieno, parempaa en olisi voinut pyytää. Eikä se pitkään peräänkuulutettu kipu edes ollut kipua. Sain lähinnä kylmiä väreitä kun pistooli raivasi tietään viivan mukaisesti. Ei se ole ollenkaan niin paha mitä kaikki aina sanovat. Riippunee myös ehkä omasta kivunsietokyvystä.

Valvoin eilen koko yön. Yritin todella kovasti nukahtaa, mutta mieli juoksi hotellin allasta ympäri aurinkolasit silmillä ja kylmä smirnoff kädessä. Tottakai nukahtaminen on silloin astetta haasteellisempaa!
Huomenna täytyisi selvitä täältä Robin Stenmanin luota Helsingin Arabiasta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lento lähtee 7.05, joten aikaisintaan viideltä pitää olla jo kentällä. Miten?! Toivotaan.

En jaksa vaivautua romaania taas kirjoittamaan, mutta asia johon itse koin mullistavan eron omaan kotikaupunkiini verrattuna on niin pieni asia, kuluttaa ehkä kolme sekuntia elämästä mutta antaa hyvän mielen. Miksei sitä osata arvostaa?

Viimeinen päivä suomessa hetkeen. Ollako vai eikö olla iloinen? Jätetään arvailtavaksi!

Jani