Kenttävitunlapio

Kirjoitukseni isänpäivän idyllisyydestä sai tähän päivään mennessä kuusisataakahnkdeksaymmentä lukukertaa. Ennen sitä teksti "Usko unelmiisi" sai tuhatsataviisikymmentä lukukertaa. Ensimmäinen teksti sai mukavantuntuiset kaksituhattakaksisataa lukukertaa. 

Mitä sitten?

Juuri kun toissapäivänä luin omia kirjoituksiani, pohdiskelin että kuinka rohkea oikeasti pitääkään olla, jotta kykenee internetin välityksellä kertoa omaa elämäntarinaansa, ajatuksiaan sekä kokemuksia. En nyt sano, että pitäisin itseäni minään rohkeuden perikuvana, mutta jälkeenpäin ajateltuna täytynee myöntää, että on kieltämättä suhteellisen oudohkoa lukea omaa elämäntarinaa tekstitetyssä internet-versiossa, jonka kaikki näkevät ja kykenevät jakamaan ja levittämään. Siltikään en ole saanut olisikohan neljännen ta viidennen kirjoituksen jälkeen negatiivista palautetta. Ensimmäisestä neljästä taisikin tulla muutama myötähäpeällisen säälittävä vastalausekokeilu suoraan palautelaatikkoon, jonka luettuani vain nauroin. How low can they go.

Viime viikolla sain edellisistä viikoista poiketen kolme viestiä viitaten vähäiseen kirjoittamiseeni. 

"Mikset kirjoita enään?", "Pysy tunteisiin vaikuttavissa teksteissä, koska osaat kirjottaa niist loukkaamatta ketää" ja "Jatka vielä kirjottamista!" 

Siltikin kaikista palauteviesteistä tunnepitoisin mitä olen kirjoitteluni aikana saanut on vanhalta koulukaveriltani.

En tarkalleen muista viestin sisältöä, enkä jaksa ettiä facebookin viestiosiosta, koska vastaanotin viestin arviolta heinäkuun lopussa, mutta viestin sisältö oli tyyliin seuraavaan: 

"Eihän me mitään koulun suosituimpia olla koskaan oltu, mutta nykyään kun katotaan toisiamme, niin toinen pelaa edustusjoukkueessa lentopalloa ja toinen soittaa bändissä. Muistatko kuinka meistä piti tulla molemmista poliiseja, jotka ottaa kiinni myymälävarkaita ja kaahailevia autoilijoita?"

Tuo tulevaisuuden suunnittelu on aina yhtä haasteellista lapselle, ja yleensä sitä halutaankin olla poliiseja tai palomiehiä koska ammattisanasto on vielä tuloillaan. 

Mutta tosiaan. Eihän meikäläisestä odotettu kasvavan mallioppilasta, saati sitten mallikansalaista. Pikemminkin pelättiin että kenen ikkunan Se rikkoo ensimmäisenä? 

Pelättiin että musta kasvaa nuorisorikollinen ja siis sanalla sanoen vielä. Oma lapsuuteni on ollut kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista ja varsinkin kun pohjat olivat siinä suhteessa heikot, että ensimmäisen neljän peruskouluvuoden aikana oli vaihtanut kolmesti koulua ollessani sopeutumaton jokaiseen kouluun, alkoi jatkuva muuttuminen käydä yhä rankemmaksi ja rankemmaksi. 

Uskon että esikouluvuodet saattaisivat olla yksi syy siihen miksi alettiin epäillä ettäminä en nyt ole se tavallinen, kiltti poika. Kertomusten mukaan olen kuusivuotiaana lyönyt kaverin pään puunrunkoon ja heittänyt hoitajaa kivellä päähän reilun kymmenen metrin päästä. Ristus että on ollut kova heittokäsi jo tuolloin!

Aloitin peruskoulutukseni ensimmäisen luokan Vanhan Vaasan ala-asteella. Ensimmäisen vuoden muistelmat olivat siinä suhteessa huterat, mieleen jääneenä ainoana muistona sormet pulpetin välissä sekä viimeisenä liikuntatunneilla valittuna pelurina. 

Ensimmäisen vuoden jälkeen vaihdoin maisemaa. Maisema vanhasta vaasasta vaihtui hieman tavallisesta poikkeavaan paikkaan. Huutoniemen kouluun. Enkä puhu nyt siitä huutoniemen ala-asteesta, vaan jostain tavanomaisesta psykologikoulusta. Ja niille jotka luulevat tehneeni uravalinnan ensimmäisellä luokalla ja ryhtyväni psykologiksi, ovat valitettavasti väärässä. Pahasti.

Koulu oli tavallisesta pitkälti poikkeava siinä suhteessa, että siellä vietettiin yöt. Öiden jälkeen viikot. Vain viikonloppuisin pääsi sieltä kotiin. Muistan kuinka äitin kanssa aina maanantaiaamuna poljimme vanhasta vaasasta hyisenkylmässä ilmassa ennen aamuseitsemää kohti uutta koulua. 

Oli miten oli. Ensimmäisen viikon jälkeen tulikin jo tavanomaisen selväksi, että muut "valitut" eivät olleet niinikään niitä mallikansalaisiksi oletettuja. Yksikin poika huusi jo seitsemän vanhana sanoja jotka itse taisin oppia vasta viime vuoden lokakuussa! Mutta siis pointti onkin siinä, että minussa kai huomattiin jotain, jota tulisi muuttaa. Ja se jokin oli minä. 

Koulussa opiskeltiin siis viikottain. Lukujärjestys oli aivan tavanomainen kuin kellä tahansa toisen luokan oppilaalla.  Meitä oli seitsemän yhteensä. Olin valehtelematta se pelokkain sekä ujoin, enkä myöskään suuremmin valehtele jos sanon että olen meistä seitsemästä saanut elämän parhaiten radalleen. Olen muutamia tunnistanut kaupungilla kävellessäni, niin jostain syystä en edes tahdo heitä moikata, koska niin pahasti ovat menneet huonompaan suuntaan. 

Olin kyseisessä koulussa vuoden. Koko toisen peruskouluvuoden. 

Huutoniemen psykiatrisessa koulussa vietetyn vuoden jälkeen vaihdoin taas vaihteeksi maisemaa, tällä kertaa Ristinummen ala-asteelle. Ja tälläkään kertaa en päässyt tavalliselle luokalle, vaan pienryhmään. Luokkaan, joka on täynnä ihmisiä, joista pääsin juuri eroon.  

Olin taas kertaalleen se pelokkain ja ujoin. Ehkä juurikin tästä syystä alkoi koulukiusaaminen. Ja tämä koulukiusaaminen oli hyvin pahaa. 

Repun heittelyä, tavaroiden levittelyä, ulkovaatteiden piilottelua.  Tämä oli vielä pientä.

Jouduin kertaalleen kärhämään kuudennenluokan oppilaan kanssa, joka itseäni taannoin kiusasi. Oli talvi ja paljon lunta, ja omaksi onnekseni olikin paljo lunta.  Vanhempi poika alkoi tönimään itseäni ja yritin vain lähteä pois tilanteesta, mutta hän ei antanut. Muut oppilaat olivat jo miltei kaikki menneet takaisin sisälle aloittamaan uutta tuntia, mutta itse en syystä tietoisesta päässyt. Tilanne äityi niin pahaksi, että vanhempi poika otti itseäni rinnuksista kiinni, nosti ja heitti selälleen maahan. Ja se tosiaankin sattui. Muistan kuinka en saanut henkeä pitkään aikaan ja päähänkin koski koska löin sen maahan todella kovaa. 

Pelkäsin niin paljon kiusaajia, että en koskaan kertonut mistään mitä jouduin kokemaan. Kuka tietää tunteen, kun joudut kivillä heitetyksi lähtiessäsi polkupyörällä kotiin? Minä tiedän... ja se sattuu.

Tosiaan siis kaksi vuotta tuli vietettyä pienryhmässä. Kaksi pitkää vuotta jouduin kestämään kiusaamista. Ainoa asia, mitä kadun, on se, että en tehnyt asialle mitään. Ei yhtä ihmistä, jolle olisin maininnut, että "Hei, nuo kiusaa". Ei mitään. Kestin vain iskut. Päivästä päivään. Viikosta viikkoon. Sama jatkui pitkän aikaa. 

Eräs päivä neljännellä luokalla, koputettiin oveen. Seuraavan tapahtumaketjun muistan kristallinkirkkaasti, koska se oli sen astisen elämäni kohokohta ja suurin pelastus. 

Nimittäin koulun kuraattori oli ovella. Silloin hieman pelkäsin kuraattoria, koska aina kun hän tuli luokseni olin uskoakseni tehnyt vain pahaa. Hälytyskellot alkoivat soimaan siinä vaiheessa kun kuraattori pyysi itseäni käymään. Tiesin etten ollut tehnyt mitään pahaa, joten mitähän mahtaa asia koskea. 

Menimme viereiseen luokkahuoneeseen. Istuimme alas ja miltei suoralta kädeltä kuraattori kysyi:
"Kiusataanko sua?"  - Hetken epäröityäni selitin kuraattorille likipitäen kaiken mitä olin joutunut kokemaan. Pitkän, pitkän ja hyvin pitkän keskustelun jälkeen kuraattori sanoi, että en ole niinkuin muut luokkalaiseni. Olen jotain muuta. Olen kiltimpi. En ansaitse joutua kiusatuksi. Ei kukaan ansaitse. 

Sitten kuraattori kysyi, että haluanko vaihtaa tavalliselle luokalle? Sanat "Haluatko" ja "Tavalliselle luokalle" olivat sanat jotka halusin jo ensimmäisen koulunvaihdoksen jälkeen kuulla jonkun sanovan itselleni. 

Vastasin nopeammin kuin itsekkään tiedän että "HALUAN!"- Jonka jälkeen sain kuulla, että maanantaina aloitan uudessa luokassa.  Tuskin kukaan osaa edes arvata kuinka hienolta se tuntui!

Aloitin uudessa luokassa seuraavana maanantaina. Uudet oppilaat olivat entuudestaan täysin tuntemattomia. 

Mutta jos jokin muuttui, niin se oli kaikki. Sain uusia kavereita. Pääsin pelaamaan jopa jalkapalloa välituntisin. Jalkapalloa. Sitä mitä olin vielä jonkin aikaa sitten seurannut, kuinka muut pelaavat, mutta itse olin yksin.   Nyt vierelläni oli uudet luokkalaiset. Uudet kaverit. 

Viides- sekä kuudesluokka menivätkin yllättävän nopeasti. Kieltämättä parhaat kouluvuodet itselläni, sillä päästessäni yläasteelle alkoi kiusaaminen uudestaan. 

Luokka 7H. Voi pojat mitkä muistot. Ainakin näin jälkeenpäin.

"Vitun apina" "Homo" "Kusipää" "Hintti"

Paljonko sitä kestää? Ja siis, uskottavaahan olisi moiselle käytökselle jokin vastaava käytös omasta toimestani, mutta koska en ollut koskaan kiusannut itse ketään olin hieman sekaisin että mistä kaikki sai alkunsa. 

Kuvassa ei esiinny kiusaamista.

Myönnetään, että olin hieman rasittava, mutta se johtui siitä että aloin kyllästyä jatkuvaan kiusaamiseen, niin sanoin vain takaisin. Halusin eroon kaikesta paskasta. 

Koko kolmivuotisen yläasteen aikana oli suurimman osan yksin. Ei kavereita.

En toisaalta ole katkera näistä asioista. Olen enemmänkin kiitollinen, koska kaikki tämä on tehnyt itsestäni vahvemman. Tiedän miltä tuntuu olla kiusattu ja ilman kavereita. En halua sitä kenellekkään muulle. 

Nyt joku varmaan miettii, että miksi olen käynyt läpi kaiken tämän. 

Syy onkin uskottavasti todella yllättävä, sillä tuskin kukaan tätä osaisi odottaa. Eittämättä suurin salaisuuteni mitä omistan. Isoin häpeän asia. Asia jota kukaan muu ei tiedä, muuta kuin sukulaiset. 

Ja miksi sitten sanon tämän? 

Koska olen vuosien saatossa huomannut, että ihmiset jotka myöntävät olevansa erilaisia joutuvat kiusatuksi. Rasisimi. "Vitun neekeri"- kuulee usein täällä. Onko tummaihoinen huonompi koska on musta? 

Homoseksuaalisuus. "Vitun homo"- kuulee myöskin usein vaikkei olisikaan totta. Oletko huonompi?

Ylipaino. "Vitun läski"- liian usein, totuudenperäisyys pohjimillaan. Erittäin loukkaavaa. Oletko huonompi?

Mutta itse en ole mitään yllämainituista. Vain kolmesta kuuteen prosenttia lapsista on samaistuneita kanssani.

Haluan tällä tavoin katsoa, kuka on tosiystävä ja kuka puolestaan ei ole. Koska niin helvetin moni tuntee mut, ja jos tämä asia jakaa meitä erittyviksi ihmisiksi, niin annan periksi, ei minun tarvi olla sellaisten kaveri, joka etsii vain täydellisiä ystäviä. 

Kun olin 7-vuotias, minulla todettiin ADHD. 

Noniin siinä se tuli. Nyt mietit varmaan seuraavia lauseita: "Vitun hullu homo kusipää pelle murhaaja"

Tiedättekö mikä tuo on? Se on stereotypia. 

Stereotypia. Olen viimeisen vuoden aikana kysynyt ihmisiltä että mikä on heidän mielestään ADHD, niin ylivoimaisesta parhaita vastauksia ovat "Nuorisorikollinen", "Ei koskaan saavuta mitään" "Murhaaja" "Psykopaatti"- Mutta paskan vitut, olenko mitään noista? 

Toivon että minä olisin se, joka muuttaisi käsitystä tuosta diagnoosista. 

Yksikin kaveri jolle tämän puolivahingossa paljastin sanoi että ei olisi koskaan uskonut, koska olen yksi rauhallisimmista, välittävimmistä ja rakastavimmista ihmisistä mitä on tavannut. 

Mutta jos nyt joku tahtoo hyppiä silmille kyseisen asian takia niin be my guest. Tuskin mikään enään menee pahemmaksi kuin kymmenen vuotta jatkunut koulukiusaaminen. 

Sitäpaitsi, elämäni kruisailee nyt semiloistavasti. Miksei tässä voisi hieman myös parantaa maailmaa ja käsitystä maailmasta?

Nyt pyydän seuraavaa. Te, jotka luette tämän ja olen teidän facebook-kavereissa, ja vaikka en olisikaan vastatkaa minulle mitä ADHD on teidän mielestä. Ja vastatkaa mieluiten niin totuudenmukaisesti kuin päänne sisällä asia on. Turha pelätä että loukkaantuisin, itsehän asian laitoin etenemään.

Olen nimittäin kyllästynyt salailemaan tätä asiaa. Ei se tee itsestäni huonompaa.

Mutta yksi asia on selvää. Aion puuttua omatoimisesti koulukiusaamiseen niin paljon kuin vain suinkin pystyn. On omasta mielestäni miltei ihme, että olen nyt tässä paikassa kirjoittamassa tätä tekstiä kaiken taakan jälkeen. En tahdo kenenkään kokevan samaa. En todellakaan.

Terveisin Jani

7-Vuotiaana AHDH:ksi diagnosoitu hullu psykopaatti.

Isästä kiitollinen.

Helppo elämä.. Mikä se on? Ja kenellä sellainen olisi?

Ei kenenkään elämä koskaan ole helppo. Toisilla vastoinkäymisiä on enemmän, toisilla ajan käydessä yhtäpaljon. Mutta yksi suurimmista kiitollisuuden asioista joita koen tällä hetkellä on oma Isä.

Joillekkin lukijoista on varmasti todella herkkä aihe puhua. Joillakin oma isä on poistunut jo tuonpuoleiseen, mutta isäkuva on ja pysyy. Isä on se ihminen, joka halusi sinut tähän maailmaan. Ihminen, joka opettaa sinut ajamaan polkupyörällä. Ihminen, joka tukee kun kukaan muu ei sitä tee.

Suhteeni isäni kanssa on hieman jäähtynyt kun olen täyttänyt vuosia. Kun olin lapsi, isä oli se numero yksi elämässäni. Ja onhan se tietenkin vieläkin, mutta osoittaa sitä en koskaan pysty. Sukumme on mitä on, lähinnä tunteettomia. Tai ei, ei tunteettomia. Vaan kukaan ei näytä tunteitaan. Isäni on yksi heistä. Perussuomalainen mies joka tykkää sinapista ja kaljasta. Onko se väärin?

Mutta monilla Isä on poistunut.
Tänään on isäinpäivä. Puhutaan siis päivästä, jolloin osoitetaan muita päiviä enemmän kiitollisuutta, rakkautta sekä arvostusta yhtä elämän tärkeintä ihmistä kohtaan. Isät ovat aina läsnä, vaikka eivät enää tässä maailmassa olisikaan. Sieltä he katselevat lastensa arkea pilven reunalta. Kokevat ylpeyttä kun oma lapsi edistyy elämässään. Tämä on uskomukseni, sillä Isät eivät koskaan hylkää.

Oma isäni on elossa. Meidän suvussa isäinpäivä on likipitäen ainoa päivä, milloin voidaan oikeasti ja avoimesti tunnustaa kiitollisuutta Isää kohtaan. Ei meistä kukaan kylmä sisältä ole, mutta ei sitä koskaan tule näytettyä vaikka pitäisi. Silti Isä varmasti tietää kuinka paljon häntä rakastetaan.

Haluan antaa tukeni niille, joiden Isä ei ole paikalla, kun Isäinpäivää juhlitaan. Pystyn samaistumaan tiedostoneisuuteen, että oma Isä ei ole enään paikalla. Mutta en pysty samaistumaan tunteeseen, että miten asiaa voi käsitellä isäinpäivänä. Enkä halua kokea sitä.  Tiedän kuinka paljon voimia se vaatii ihmiseltä, jonka Isä ei ole paikalla Isäinpäivänä. Annan täyden sympatiani, koska jokaisen pitäiis päästä viettämään erityistä päivää isänsä kanssa.

Kuinka moni sanoo Isällensä useammin kuin kerran vuodessa kiitos? Kiitos, että olet isäni. Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt eteeni.
Itse käyn nykyään todella harvoin Isäni luona, vaikka asumme samassa kaupungissa. Mistä sitä ikinä tietää milloin joku poistuu, niin enemmän kuin mitään haluan osoittaa kiitollisuutta Isääni kohtaan, vielä kun hän on täällä. Isäni on kuitenkin jo viidenkymmenen ikävuoden suuremmalla puolella. Ja itse olen vasta kaksikymmentä.
Kaksikymmentä vuotta Isäni on ollut näyttämässä tietä, ensin rakentaen tien jonka jälkeen tehnyt siitä niin vankan, että pysyn siinä, mitä ikinä tapahtuisikaan.

Tiedän, että oma isäni lukee tämän. Tiedän myös sen, että sanat "Rakastan" ja "Sinua" ovat hyvin otaksuttuja tässä suvussa. Mutta haluan silti sanoa ne sinulle, vaikkakin täällä, mutta sanat ovat ne, joilla ovat merkitystä, ei tapa joilla sen sanoo.

Ei tällä kertaa muuta. Blogiteksti kerran kuukaudessa, mutta aika ei riitä. Ensi kerralla jotain muuta. Siihen asti. Kuulemiin!
Jani Peussa

Romahtaneita siltoja

Mitä ihminen oikeasti haluaa, sanoessaan, ei tiedä mitä haluaa? Mitä ihminen hyötyy siitä, että pääsee sinne mihin haluaa?
Käsittämättömän hieno ominaisuus: Kunnianhimo. Ollakseen kunnianhinoinen täytyy myös kestää paineet olla itsepäinen, lähtökohtaisesti itserakas sekä joskus myös tunteeton. Tunteet ja niiden läpikäyminen ovat osa kunnianhimoisen matkaa kohti määränpäätä, mutta eivät oikaise reittiä. Helpoin tie maaliin, on olla kokematta mitään näistä, antaa vain ajan näyttää, mihin maailma matkaajan vie.
Mutta entä jos haluaa jotain enemmän kuin mitään muuta? Tuhoaako silloin hyvin rakennettuja siltoja takanaan, vai rakentaako uusia, joita pitkin voi jatkaa matkaansa?
Pystyykö matkaaja pitämään entiset sillat pystyssä rakentaessaan uusia, vai ruostuvatko sillan rakenteet ennen uusien syntyä?

Ihmisestä riippumatta on selvää, että teki mitä tahansa, niin siltoja romahtaa aina. Siltojen korjaaminen voidaan kokea vaikeaksi, joskus myös mahdottomaksi. Mutta koskaan ei kannata lopettaa uudelleenrakentamista, sillä se voi jossain vaiheessa olla ainoa reitti takaisin. Takaisin tuttuun ja turvalliseen. Paikkaan, josta kaikki lähti ja josta kaikkeen löytyi apua.

 Lyhyt sisällöltään, mutta silti niin mahdotonta ymmärtää.  Tekstin ydin on siinä, että koskaan ei ole varmaa, mihin päätyy ja mitä tarvitsee. Tuskin tarvitsee edes mainita, mikä tarkoitus tekstillä on. Hyvää yötä.

Valintojen vallankumous

Kun sanotaan, että on heikoimmillaan, onko oikeasti vahvimmillaan?  Onko ihminen antanut silloin kaikkensa, jos luulee olevansa vähimmillään?

Elämä on täynnä suuria valintoja. On oikeita, on vääriä. On harhaanjohtavia, on puoleensavetäviä.
Onko väittelemisessä viimeisen sanan saaminen heikkous vai vahvuus? Antaako se viimeinen sanan oikeudenmukaisuuden tunteen? Vai onko se niin, että viimeinen sana kertoo vahvasta luonteesta?

Mitäs jos eläminen todellisessa maailmassa olisi verrattavissa tietokonepeleihin, joissa voi valita mitä tekee ja miten tekee. Kuoleman jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Parhaimmassa tapauksessa pystyy alottamaan koko elämän uudestaan.

Mitäs jos tunteet sekä arvot voisi kadottaa aina tarvittaessa? Olen miettinyt ensimmäistä kohtaa lauseessa siksikin, että olen joutunut käsittelemään tunteita tavalla tuntemattomalla itselleni viimeaikoina. Olen ollut hukassa, tajuamatta sekä myöntämättä itselleni että elän vielä huomennakin. Mutta miksi tunteilla on niin suuri osa mieleenjuurtuvissa elämänmuutoksissa? Mutta toisaalta, olen kiitollinen tuntiessani monilukuisia tunteita, laidasta laitaan heitellen. Olisi mahdotonta kuvitella itseään täysin empatiakyvyttömäksi, tunteettomaksi, kylmäksi ihmiseksi.

Syysmasennus... Mitä se tarkoittaa? Onko syysmasennusta vain niillä, jotka rakastavat kesää? Onko syysmasennus oikeasti masennusta, vai onko se tietoista alakuloisuutta, koska kesä on ohi?

Itse huomasin tänä syksynä olevani jokseenkin masentunut. Ei nyt varsinaisesti sanalla masentunut, mutta huomasin että mielenkiinnon löytäminen tavallisiin päivärytmin koitoksiin olevan haastavempaa. Työt maistuvat paskalta. Jopa niinkin rakkaisiin ihmisiin kuin ystäviin olen purkanut tunteitani. Ystävät ovatkin sitä varten, että heille voi purkaa tunteita, mutta olen vienyt asiat aivan äärimmäisyyksiin.

Päänisisäisissä kaksinkamppailuissa olen antanut tunteilleni ja elämisenhalulle niin suuren vallan, että olin jo kertaalleen lopettamassa lentopallon. Kesken kauden. Keskenkaiken. Lajin, jota olen harrastanut jo reilut kuusitoista vuotta. Olin lopettamassa jotain, mikä on piirtänyt päivittäiseen rytmiini ainoan kunnianhimon sekä kurinalaisuuden. Mutta miksi kaikki tämä? Koska koin, että tämä ei ole sitä mitä haluan. Etsin itseäni, mitään suurempaa löytämättä.

Eräänä tyypillisenä kylmän suomen aamuna herätessäni, tajusin, että kaikki edellinen on ollut aivan turhaa. En ensinnäkään halua tehdä tätä joukkueelleni, enkä sitä suuremmin myöskään itselleni. Lentopallo on ainoa asia, jonka osaan hyvin. Lentopallo on ainut asia, jonka avulla itsestäni voi tulla vielä jotain.

Tein yhden suuren päätöksen koskien ihan itseäni. Niinkuin moni varmasti tiesikin jo, niin äitini päätti ottaa pienen irtioton arjesta ja lähteä kookospalmujen alle makoilemaan reiluksi puoleksi vuodeksi. Äidilläni on omistusasunto, johon sittemmin muutin. Itse muutto ei sinälllänsä ole suuri asia, vaikkakin olen jo nyt täysin hajalla johtuen asunnon sijainnista keskustasta nähden (8km päässä)
Mutta yksi syy muuttoon oli itseluotu näkökulma ja muutoksen tarve. Huomasin jossain vaiheessa, kun päässäni pyörittelin jälleen asioita, että en ole tyytyväinen itseeni. Olin hukassa. En omistanut määränpäätä enkä todellakaan ollut määrätietoinen, kunnianhimosta puhumattakaan. Osaksi asuessani keskustan välittömässä ytimessä, on houkutuksia tietenkin monia. Halusin niistä eroon. Halusin pois elämäntavasta, joka minulla siihen aikaan oli. Saatoin useasti vain yhtäkkiä hakea pitsan, koska oli nälkä. Kävin myös huomattavan paljon viihteellä, tajuamatta sitä, kuinka hukassa oikeasti olinkaan.
Myöhemmin tajusin asian ja halusin tehdä siihen muutoksen. Halusin takaisin siihen elämäntilaan, jossa pystyin sanoa itselleni, että olen urheilija. Tämä oli ensimmäinen askel kohti sitä.

Muutin kahdeksan kilometrin päähän keskustasta, joka on tämänvuotisista päätöksistäni yksi parhaimmista. Valehtelematta olen onnellinen, koska ensimmäistä kertaa en edes vaivaudu ajattelemaan uloslähtemistä saatika ulkonasyömistä. Reippaana poikana heitän riisit kattilaan ja syön niitä. Muutos on tulossa, tunnen sen.

Jos ihminen pystyy myöntämään itsellensä heikkoutensa, on hänellä suuremmat tiedostamislahjat, kuin mitä osaa arvatakkaan.. Myönsin itselleni, että tällä elämäntyylillä en päädy mihinkään, mitä olen lentopallon kautta pyrkinyt saavuttaa monen vuoden ajan.

Kesä oli ja meni. Niinkuin aiemmin mainitsin, olin hukassa. Olin hajalla. Saatoin kokea olevani onnellinen, mutta en ollut. Kävin joskus jopa viisi kertaa viikossa juomassa, onko se elämää? Alkoholismi on ollut ikävä kokemus aikoja sitten, ei itselläni mutta läheisilläni. Tajusin että olen päätymässä samaan.

Kertooko se itsestäni vahvuudesta vai tapahtuiko muutos vain omakohtaisten kokemusten takia? Oli miten oli, olen nyt päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni jotain suurta lentopallon kautta. Muistakaa lupaukseni, koska myyn jopa playstationini sillä perusteella, etten makoilisi kotona pelaten änäriä, vaan sen ajan käyttäen vaikka punttisalilla tai lenkkeilemässä.

Mitävittua. Kirjoitan tahtomattakin lässynläätä.
Heitän tähän perään jotain mikä saattaa saada hymyilemään. Itse ainakin nauroin koko tapahtuman ajan.


Muutin asuntoon joukkuekaverini Haraldsin kanssa, joka on kotoisin Latviasta. Vähän heikohkommalla englannilla varustettu lentopalloilija onkin varsin muikea "kämppis"!
Annetaan esimerkki kaverin näppäryydestä:
Parisen päivää sitten istuin sohvalla normaaliin tapaan, iltalehden sivuja läpiselaten. Totesin siinä, että "I am a bit hungry" - johon kaveri vastaa että "You want I make food for you?"
Sinänsä mielenkiintoinen tilanne, että en olisi edes uskonut miehen ehdottavan moista. Mutta vastasin kuitenkin, että "Sure, why not. I can help" - johon tuli vastaus "noo, just sit and relax, but first we have to go to abc"- josta matka siis jatkui abcllle. Matkan aikana yritin udella, että minkäslaista buffettia on tiedossa, vastauksia kuitenkaan saamatta.   Parkkeerattiin auto ruutuun ja mentiin sisälle ABC:lle. Kävelimme kaupan puolelle, jossa sitten kysyin että mitä me tarvitaan. "Umm... potatoes.... onions... yes, thats it"
En oikein tiennyt miten tuohon olisi voinut reagoida, kun kaveri ensiksi ehdottaa tekevänsä ruokaa ja sittemmin tajuan että ostaa hän vain perunaa ja sipulia? No siinä sitten vähän naurua pidellen ostetaan ostokset ja ajellaan takaisin kämpille. Kaveri aloittaa sitten kokkauksen heti sisälle päästyään. Ensiksi kuorii kahdeksan perunaa tavalla, jota en ole koskaan nähnyt. Mielikuvaharjoitteluna vertauksellisesti voi käyttää vaikka kanamunaa, jota maalataan pääsiäisenä. Yhtä tarkasti ja tunnollisesti kaveri siinä perunoita kuori. No, perunoiden jälkeen tulee sipulit, jotka vaan leikattiin ja siinä sitte sekä perunat että sipulit uunipellille, vaikkakin ilman leivinpaperia. "Something is missing"- totesi kaveri. Meinasin siihen sitten huutonaurahtaa että "for real?"- mutta halusin nähdä, mihin lopputulokseen tässä tuumailussa sitten päädytään. "Yes, now i know it"- kaveri kaivaa laukussa varmasti yli kolme viikkoa olleen lihapaketin. Ajattelin jo, että kuinka paljon sitä sitten oksennellaankaan, kun tuota syödään. Mutta haistelutestillä kaveri todisti, että liha on vielä syötävää. Ja siis tämä testihän oli simppeli, veitsellä viilto pakettiin ja nenä kiinni ja pieni haistaminen. "Yes, its good" - ja ei muutakuin muiden sekaan. Mutta kuitenkin, "something still missing... YES, cheese"! Kaikille tiedoksi, että olin ostanut aiemmin sellaisen oltermannin huikean kokoisen juustojökäleen, jolla oli aivan perkeleesti hintaa. Ennenkuin kerkesin edes tajuamaan asiaa, niin toveri oli leikannut viisi senttiä paksuja juustoviipaleita, jotka surutta heitti hyvin esivalmistellun aterian päälle. "20 minutes and we eat"
Kuulostaako hyvältä? Söin aivan helvetisti sitä, mutta ei se kyllä hyvää ollut, mutta en osannut yllättyä siitä.

PS! Vaikkakin ollaan tässä kaikenmoisia ruokia syöty, niin yhteispeli toimii hyvin! Ensimmäisestä pelistä 3-0 voitto rovaniemen pojista. Nyt tulevana lauantaina onkin edessä varmasti yksi isoimmista joukkueista suomalaisessa nykylentopallossa. Hallitseva suomenmestari Kokkolan Tiikerit. Vaikkakin kyseessä on "vain" suomen cupin peli, niin olen ainakin itse ihan täpinöissäni. Toivottavasti peli ei mene kokonaan ohi vain pyöriessä kentällä ihmetellen liigakulttuuria. Vaikka tasoero paperilla onkin aivan tähtitieteellinen niin en usko että halua uskoa että kyseessä on aivan helppo ottelu heillekkään.

Mutta jos ottelu päättyykkin aivan perseraiskaustulokseen, niin olempahan nähnyt hollihaan koulun sekä mahtavan liigamestaruusviirin. Verrattavissa Hakametsässä jäädytettyyn Raimo Helmisen pelipaitaan.

Kiitos, kuulemiin
Hakkuri Peussa

KIITOS!

                          JUMALEISSÖN!

Siis aivan käsittämätöntä. Niin moneen otteeseen kuinka olenkaan kertonut, mutta kerrottakoon vielä kerran. Alotin kirjottamisen ilman mitään määränpäätä ja visiota, ilman mitään käsitystä siitä, kuinka homma toimii, ahertanu vaan tekstiä tekstin jälkeen ja sittemmin huomannu, että verbaalinen ilmaisutaitoni on jotain, millä pystyn kertomaan ajatuksiani, ilman, että kaikki tuomitsisivat. Mutta kuitenkin, tuossa kun ilmoitin lopettavani kirjoittamisen, ajattelin tehdä sen omasta tahdostani, tajuamatta, että voin kirjoittaa muustakin kuin itsestäni. Voin kirjoittaa vaikka urheilusta. Voisin tehdä blogistani aivan itseninäköisen, tällä hetkellä se näyttäisi valitettavasti hyvin höntsältä, mutta kunhan vain saadaan lentopallokausi startattua niin tähänkin löysäilyyn tulee muutos.
Kymppitonni meni rikki tuon kirjoituksen saralla, minkä piti ja minkä luulin olevan viimeinen kirjoitukseni. Kiitos kaikille siitä! Ja vielä suuremmat kiitokset palautteesta mitä olen vastaanottanut yllämainitun asian yhteydessä!

Lopetin kertaalleen, koska rupesin pelkäämään liiallista avautumistani. En koe ongelmaksi saatika vaikeaksi kirjoittaa kaikesta, mutta siltikin suhtaudun aina pienellä varauksella kirjoittamaani tekstiin, arvioiden sen ulkopuolisen silmin siinämäärin, että mitä itse haluaisin lukea ja mistä kiinnostuisin lukemaan.

Luin jokaisen tekstini läpi kertaalleen, jonka jälkeen ynnäsin lässynläät sekä jossittelut. Huomasin, että kirjoitan tekstejä, jotka herättävät vastentahtoakin sääliä. Sanottakoon, että tekstien peruspohjainen luontitarkoitus oli kertoa omista kokemuksistani, mielellään niiden herättävän keskustelua, mutta vähiten niiden luonnin aikana toivoin vastaanottavani myötätuntoa ja valittelua kovasta lapsuudestani. Asiat jotka ollaan jo käsitelty ja jotka ollaan hyväksytty, on asioita, joihin harvemmin pystyy vaikuttamaan. Lapsuuteni oli yksi muiden joukossa, eikä kukaan pysty omaan menneisyyteensä enään vaikuttamaan. Jätetään turha jossittelu sikseen ja ryhdytään keskittymään vain tähän hetkeen, sillä se on se, mikä ohjaa sinua. Ei menneisyys vaan nykyhetki.

"Kiipeminen korkealle on raskasta ja vaatii aikaa, mutta putoaminen korkealta voidaan aiheuttaa pienilläkin asioilla, joilla on suuri vaikutus tulevaisuuteen"

Kerron seikan, joka on suhteellisen turha, mutta antaa näyttöä siitä, kuinka valikoivaa ihmismieli on, ja kuinka helposti siihen voidaan vaikuttaa. 
Jokakerta, kun kirjoitan ja julkaisen uuden tekstin, jaan sen facebookkiin. 
Jokakerta kun jaan sen facebookkiin, kirjoitan pienimuotoisen kuvauksen kirjoittamastani tekstistä. Olenkin huomannut, että mitä enemmän kuvaus on paljastava sekä avaava, niin sitä enemmän sitä luetaan. Esimerkiksi viimeisin kirjoitukseni, jossa facebookissa kirjoitin,  että "Viimeinen kirjoitukseni. Tämän jälkeen ei tule enää postauksia uusista teksteistä ja syy siihen löytyy itse sisällöstä. Kerron viimeisessä tekstissä kaiken mitä mielessäni oli kirjoitushetkellä "

Kuvaus, joka avaa tekstin pienessä paketissa. Kieltämättä jokaista ihmistä kiinnostaa toisen ihmisen paljastukset. Miksi muuten Seiskapäivää lehti olisi niin suosittu? 
Toisena esimerkkinä ensimmäinen kirjoitukseni lentopallourastani oli tähänastisista luetuin. Reilut 2200 lukukertaa tekstillä, joka jaettiinkin monen valmentajan sekä pelaajan toimesta, oli kuvaukseltaan hyvin arka ja avaava. Kerroin kuvauksen yhteydessä, että saatan mahdollisesti lopettaa pelaamisen, joka mielestäni on yksi syy, miksi sitä luettiinkin niin useasti. 

Summa summarum. Onko ihminen niin vaativa, että tarvitsee erityisen syyn avata jotain herättääkseen mielenkiinnon? Oletteko huomanneet, kuinka Iltalehti uutisoi katoamistapauksissa vain, että henkilö on kateissa. Jokaisella herää mielenkiinto, että mitä, kuka ja mistä henkilö on kadonnut, mutta kuvaus uutiselle ei itsessään kerro sitä, vaan se vaatii linkin avaamisen, saadakseen tietää, mistä henkilö on kadonnut. Entäpä jos itsessään kuvauksessa kerrottaisiin katoamispaikka, niin avattaisiinko sitä uutista silloin niin usein, kuin ilman katoamispaikkakunnan nimeä kuvauksessa? 
Tai vaikkapa uutinen "Täällä on viikonloppuna lämpöisintä".  Seikka, joka varmasti kiinnostaa monia, mutta itsessään tämäkin uutinen vaatii sen avaamisen, jotta saisi tietää.
Johdattelutaito.. Harvinaisen hieno taito, jota on vain harvoilla. 

Mitä yritän sanoa? En varsinaisesti mitään, mutta olen huomannut, myös itsessäni, että ihminen on laiska. En itsekään jaksa vaivautua avaamaan saatika tekemään mitään, jossen näe asiaa mielenkiintoisena heti alusta lähtien. Luontaismielenkiinto on hyvin konkretisoitua, esimerkiksi urheilijalle urheilu. Mutta mihin kategoriaan muut sijoitetaan? Bongaatko omat kiinnostuksen kohteet ensimmäisenä, vai oletko avoin kaikelle uudelle, mitä ikinä eteen sattukaan tulemaan? Itse olen hyvin yleissivistyksetön. En tiedä autoista mitään, en inttisanastoa, hyvä kun edes suomen historiasta tiedän. 

Sitten. Mun asuminen rewell centerissä tuleepi viimeistään lokakuussa päätökseensä. Aivan mahtava asunto mahtavalla paikalla, mutta uudet haasteet kutsuu! Tietenki aina ydinkeskustassa asumisessa on haittapuolensa, itsellä ainaki petollisen lyhyt matka viihteelle sekä muihin houkuttaviin paikkoihin, kuten pizzerioihin. Luojan kiitos jokainen pitsa ei näy, mutta huomaa että nyt ollaan menty hieman väärään suuntaan. 
Muutan siis takaisin kotiin. Allright, kuulostaa säälittävältä kun iso 20-vuotias poika muuttaa takaisin kotiin, mutta sanottakoon sen verran, että oma äippäni päätti lähteä hieman lomailemaan, jopa puoleksi vuodeksi päiväntasaajalle  Espanjan Inglesiin asti. Joten äidin omistusasunto jää käyttämättömäksi, paitsi nyt kun itse muutan siihen, saan käyttööni rapiat kahdeksankymmentä neliötä. Kuulostanko vielä säälittävältä?

The teemu

Toinen ilonaihe onkin tuossa äidin espanjanlomassa se, että päätimme parhaan kaverini Teemun kanssa lähteä morottamaan äitiäni tukalan lämpöiselle saarelle. Joulukuussa olisi tarkoituskin lähteä, mutta sen onnistumiseen vaaditaan kaksikin asiaa. Ensinnäkin se, että saan sekä työvuorot että peliaikataulun mätsäämään, sekä että saamme äkkilähdöt sopivaan aikaan. Onnistuessaan yhtälö onkin aivan vallan muikea!

"Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin"
"Tääl on aina joku joka sut hotlaan taluttaa. Me ollaan lomal eikä naisist oo stressii.

Nää on niit päivii millon ei tarvii toppatakkii. Lahjoin siin hirvees jurris pari koppalakkii."

Mun perustyypilliseen tyyliin sekä mulle ominaisella tuurilla istun kotona koko joulukuun, ulkona -25 astetta sekä räntää tulee taivaan täydeltä. 
Toivotaan.. Toivotaan...

PS. Ei jäänyt viimeiseksi ei.. En tosin lupaa kirjoittavani kovin usein, mutta voin joskus jotakin väsätä, vain pitääkseen itteni hereillä. Kiitos kiitos ja kiitos vielä kaikesta feedbackista jota ootte huudellu! 

Terveisin Jani!

This is it.

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. Tässä tekstissä kerron kaiken, mitä mielessäni on, joten lukekaa tarkkaan, saatatte löytää itseänne koskevia asioita tekstin sisällöstä.

Aloitin blogittelun heinäkuun alussa. Aluksi aloitin varovaisesti, tietämättä, mitä voin kirjoittaa ja mitä kehtaan julkaista. Mutta ensimmäisen tekstini jälkeen sain kuulla niin paljon positiivista palautetta, jopa ihmisiltä, keiltä sitä vähiten odottaisi, kannusti minua jatkamaan hyvin alkanutta verbaalista avautumistani. Olenkin aina ollut herkkä ihminen, en koskaan ole tietoisesti yrittänyt esittää kovaa jätkää kenenkään edessä saatika kenenkään takia. Olen hyvin haavoittunut lapsuudestani ja sen sisältämistä kokemuksista. Ennen en pystynyt avautumaan kellekkään, mutta nyt koen sen helpommaksi, kuin mitä olisin missään vaiheessa uskonut. 

Olimme viettämässä kerran iltaa perheeni kanssa äidin miesystävän luona. Tulevan lyhyen kertauksen pointti on siinä, että kun olin lapsi, kammoksuin, jopa pelkäsin ihmisiä, jotka käyttivät alkoholia ja siitä johtuvista seurauksista.  Eli siis, olin itsekin jo oppinut tavoille, kuinka alkoholia maistellaan sivistyneesti. Jostain syystä koin hirveän tuskalliseksi oloni, jonka takia menin sisätiloihin istumaan, selvittämään mikä minua vaivaa. Tunsin vain kuinka pääni on räjähähtämäisillään kaikista takautuvista muistoista, joita kyseinen ilta peilasi pahaenteisesti. Näin siis jotain samanlaisuutta siinä illassa kuin siitä, mistä olin lapsena traumatisoitunut. Olotilani vain paheni ja paheni, en kyennyt edes ajattelemaan muuta kuin lapsuuteni traumoja. En ollut ennen tätä kyseistä iltaa koskaan itkenyt täysi-ikäisenä perheeni nähden. Mutta jostain syystä jouduin senkin tekemään, mutta onneksi rakas isosiskoni oli lähellä, turvaamassa oloni. En tuntenut oloani onnelliseksi sillä hetkellä. Sen jälkeen jouduin, tai itseasiassa en joutunut, vaan halusin jopa omasta tahdostani käydä juttelemassa terapeutille lapsuuteni traumoista. Jos joku pähkäilee, että onko terapeutilla käynti vain merkki alkavasta hulluudesta, niin voin sanoa, että ei tarvitse olla edes terapeutti, mutta puhuminen auttaa. Älkää pitäkö pahaa oloa sisällänne, päästäkää se ulos.  Patoutuneet muistot sekä ajatukset, ei hyvä. Puhuminen ei ole mitää mitä pitäisi hävetä. En nyt yritä sanoa, että minulle voi tulla puhumaan, mutta haluaisin, että ne, jotka tietävät tai tuntevat itseni, tulisivat juttelemaan rohkeammin. Julkinen hätähuuto heitetty ilmoille, nyt vain odotellaan vastausta. 

Kuten niin moneen otteeseen olenkin jo kertonut, kuinka vietin yläasteeni yksin, niin koska ensimmäisessä lauseessa kerroinkin kertovani kaiken mitä mielessäni on niin, kerrottakoon se vielä kerran. Nykyään minullakin on niin lukematon määrä kavereita, hyviä ystäviä joihin voi turvautua koska vain ja joiden kanssa voi viettää aikaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Onhan meilläkin ylä-ja alamäkiä, mutta mikään ei ole liian iso haaste kavereiden takia, varsinkaan jos tietää millaista se on elää ilman heitä. Teemu, Kirsi, Birger, jos luette tätä, niin haluan sanoa kiitokset teille kaikille kaikesta! Olen kävellyt välillä kyrpä ottassa, niinkuin kaikki meistä joskus, mutta onneksi olette onnistuneet aina ottamaan sen pois. Anteeksi herkistelyni, mutta jonkin tutkimuksen mukaan 80% naisista pitää miestä helluisena, jos mies pystyy näyttämään herkän puolensa julkisesti. Pitäkää se mielessä!

Sitten taas vakavaan aiheeseen. Tai miten tätä nyt haluakaan pyöritellä, mutta itselleni ainakin helvetin ärsyttävä asia. Kaksinaamaisuus.

Vaikka olenkin, tai ainakin pyrin olemaan mukava kaikille, niin en silti halua katsella kaksinaamaisuutta. Kiinnostuneen ja muka-kiinnostuneen välillä on hiuksenhieno raja, joka on vaikeasti havainnollistettavissa. En pidä tyypillisenä ominaisuutena itselleni, että sanon asiat suoraan, mutta nyt sanon. Nimeltä en mainitse henkilöitä, mutta jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin varmasti tuntee, tai ainakin toivon että tuntee piikin sydämessä. 

Kuten sanoin, 80% pitääkin suhteellisen normaalina, jos mies avautuu julkisesti, kertoen tuntemuksistaan. Eräälle henkilölle tuntuikin olevan vaikeaa ymmärtää asiaa, että teenkin tätä vain omaksi ilokseni, en miellyyttääkseni muita. Kirjoitin ensimmäisen tekstin, jossa vain kerroin jotain epämääräistä, en ehtinyt edes avautua niin eräs hyppii kumisaappaat jalassa silmille. Mitä vittua? Jos sulle on noin vaikeaa ymmärtää asiaa, kun sanon että anna olla, niin sitten en voi enää muuta tehdä, enkä aio. Avaudu itse vaikeasta elämästäsi, niin tulen kertomaan julkisesti kuinka ketään ei kiinnosta. Kuulostaako tutulta? En välitä.

Huh, helpotti olo kummasti, kun raivopäissäni rustasin päällimmäisen tuntemukseni kirjottamiseen liittyen. Lopetan kirjoittamisen, koska mitä edemmäksi olen kirjoittanut, sitä enemmän olen avannut itseäni muille. En tahdo tehdä sitä kokonaan, koska silloin ei olisi mitään enään kerrottavana. Pidän siitä, kuinka minulle kerrotaan, että osaan kirjoittaa ja että blogitekstini ovat hyviä, mutta ongelma onkin nimenomaan siinä. Ihmiset odottavat kertakerran jälkeen aina vain ihmeellisempiä sepustuksia, jolloin taas itselleni kasautuu paineita kirjoittamisen suhteen, jota en halua, koska teen tätä huvinvuoksi. Kivaahan tämä on ollut, sitä en tarkoitakkaan. Hienointa tässä on se yllätyksellisyys, joita olen päässyt näkemään. 

Ihmiset muuttuvat. Vai muuttuvatko?  Voin sanoa, että nuorena tekee virheitä, tuomitsee ja kiusaa. En kanna kaunaa kenestäkään tai mistään. Tavallaan olenkin kiitollinen että itseäni kiusattiin ja että olin yksin. Lentopallo oli ainut ystäväni. Luojan kiitos, edes se! Urheilua parempaa kaveria ei tule koskaan olemaan. Se teki minusta pelaajan, jota olen aina halunnut olla. Mutta vaatiiko lajiin täyspanostaminen yksinäisyyden tunteen? Todistin kaikille, että on mahdollista saavuttaa mitä vain jos sitä vain haluaa. Mutta se ei tarkoita etteikö voisi olla samalla kavereita. 

Olin viime viikolla(kin) viihteellä, jossa törmäsin ala-asteaikaiseen luokkatoveriini. Emme kai koskaan oikeastaan tultu toimeen ala-asteen aikana, mutta ilmeisesti blogini sai hänetkin huomaamaan muutoksen. En halua kehuskella, enkä edes yritä, mutta sanottakoon, että olin oikeasti hyvin itsekäs, kusipäinen yksilö lapsena. Saatanhan tietenkin olla vieläkin joillekkin, mutta aivan syystä. Luokkakaverini sanoikin, että ei uskoisi millaisen muutoksen hän minussa näkee. Sanoi myös, että kirjoitukseni ovat jostain syvältä, mutta heti perään korjaten, että syvältä sisimmästä. Ehkä onkin. 

Kuulostanko säälittävältä? Tuntuuko tekstiä lukiessa, että miksi? Ongelmallista tässä tilanteessa onkin se, että päätin lopettaa kirjoittamisen tämänkertaiseen tekstiin, koska kerta kerran jälkeen avaan itseäni muille yhä enemmän ja enemmän. Pian henkilökohtainen yllätyksellisyys onkin poissa. Kaikki alkavat sanomaan, että "Tiedän, luin sun blogista"- viisuja, enkä halua sitä. Mutta en kadu että aloitin kirjoittamisen, tuntuu vain hektiseltä ajatus siitä, että olen kertonut elämästäni, vielä siten, että kuka vain voi lukea siitä. Parempi lopettaa ennenkuin paljastan asioita joita en halua. Tiedä sitten onko sellaisia edes olemassa, tiedostettuna ei tietääkseni.

Lapsuudenkaverit!

En tunne asiakseni todistella mitään kellekään. En yritä purnata vaikeata lapsuuttani, koska tiedän olevani yksi monien joukossa. En yritä antaa itsestäni erilaista kuvaa mitä oikeasti olen. En yritä vaikuttaa tunteisiin. En tahdo tuomita ketään. Ainut syy, miksi teen tätä, on oma mielenkiinto, ja se mielenkiinto avasi monia silmiä. 

Tämä oli nyt tässä. Tunnen oloni hieman haikeaksi, koska kirjoittaminen oikeasti helpottaa. Saatan jatkossakin kirjoittaa, mutta en julkaise niitä missään. Otankin asiakseni nyt laittaa elämäni täysin kuntoon ja sitten miettiä tulevaa.

Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet sepustuksiani. Kiitos myös palautteesta jota on tullut aivan huikea määrä! Oli ilo jakaa ajatuksia :) KIITOS <3

Nykyhetki

Tuskallisen pitkäkestoista kuolemaa.

Viimeisen viikon aikana olen päässyt kokemaan pitkästä aikaa, miltä tuntuu, kun kaikki on hyvin. Ei huolta, ei stressiä. Ilmakin on raikasta ja aurinkokin keltainen. For a while.

Aloitin tosiaan Subwayssa työt viime viikolla. Pienimuotoista ylä- ja alamäkeä siellä täällä, mutta onneksi rinnassa lukee harjoittelija, niin pienet vahingot suodaan anteeksi asiakkaiden toimesta. Onneksi tällä kertaa ei käynyt kuten aiemmassa työpaikassani Kotipitsassa. Sain harjoittelijakyltin, jonka ripustin rintaani nimikyltin alle. Mutta pistin sen ihon läpi ja vuosin verta, mutta en tuntenut minkäänmuotoista kipua ja huomasinkin tehneeni niin vasta työvuoron päätteeksi, kun yritin ottaa miestyyliin paitaa pois, mutta paita kinnasi kipeästi rintavarustuksen kohdalta. Tuntui kuin nännikorusta olisi vedetty. (en tosin omista sellaista, mutta kuvailtuna uskoisin tuntuvan samalta.)

However, aiemmassa tekstissä mainitsinkin pienestä tytöstä, jolle ostin mehun. Tämänpäiväinen työvuoroni saikin kummasti piristystä kun kyseinen perheenpuolikas tuli leivälle, tietämättään, että työskentelen nykyään siellä. Sanoin on vaikea kuvailla, kuinka tyttö innostui nähdessään minut. Tiedättekö, osoitti vain kädellä nopeasti samalla vilkaisten isäänsä. Tyttö olikin yhtähymyä kokoajan kertoen samalla kuinka kivaa päiväkodissa on. Isäkin kysäisi jos voisin joskus tulla moikkaamaan tyttöä vapaa-ajalla, koska niin paljon tyttö pitää minusta. Olin otettu, ei tälläistä vain tapahdu? Lupasivat tulla useamminkin! :)

Aiheesta toiseen, en pysty pitkäkestoisesti tekemään mitään. Näköjään koskee myös kirjoittamistakin!

Olen kehitellyt tässä itseäni varten surkuhupaisan koomisen, mutta sitäkin atleettisemman retken. Meinaan nimittäin ensi kesänä POLKEA polkupyörällä ensiksi vaasasta turkuun, jossa ylitän suomen ja ruotsin välisen kanaalin laivalla, josta jatkan matkaani sukulaisten luo vajaan parinsadan kilometrin matkan.
Takaisinkin pitäisi jaksaa tulla.

Olen suunnitellut matkan jo niinkin tarkasti, että tiedän jo mitä hankin ensimmäiseksi. Ja se on se polkupyörä.
Pyörän perään asetan ikäänkuin peräkärryn, jota on kuitenkin kevyt kuljettaa. Sen sisälle laitan kaiken matkalla tarvittavan varustuksen. Kuulostaako tyhmältä ja hauskalta? Lisää on vielä tulossa.

Olen suunnitellut matkaa jo monen vuoden ajan, mutta koskaan en ole ajatellut voivani tehdä sitä, koska kesät pitää yleensä olla töissä. Nyt olenkin vuoden töissä ennen seuraavaa kesää, jolloin ehdin kerätä vaadittavan pesämunan rahan muodossa. Blaah, ei jaksa selittää. Ensi kesänä näätte ja kuulette lisää.

Kuulostaako tyhmältä vai hyvältä? Kuolemahan tuossa korjaa muutamaan otteeseen, mutta tämähän tehdään.

En jaksa vaivautua vaivaamaan vaivaalloisten elämää vaivaalloisella valittamisellani.

KUULEMIIN!
ps. kaikki joilla on hyvä näkö, eli olettaen 18-23-vuotiaat, tänään fonaan!

Lentopallokausiennakko

Lentopallokausi pyörähtää pian taas käyntiin ja esivalmistelut ovatkin jo siihen nähden nähneet päivänvalon.
Kiiston kausi potkaistaan käyntiin 28.9 jolloin vastaan asettuu suomen nuorisolentopallomaajoukkue Kuortaneelta.  Seuraava peli taitaakin olla vasta 6.10 jolloin vastassa puolestaan Napapiirin Palloketut.

Kirjoitan pienimuotoisen kausiennakon miten kauteen ollaan valmistuttu, mitä olemme tehneet sekä mitä tuleva kausi saattaa pitää yllään.

Eli kausi starttaa siis syyskuun loppupuolella. Viime kauden lopusta tuntuisi olevan niin lyhyt aika, vaikka itse tosin pelasin vielä viimeisen, mutta parhaan kauteni, A-junioreissa. Toukokuun viidentenä ja kuudentena päivänä pelatut pelit olivatkin viimeiset pelit sitten tulevan syyskuun. Niin valitettavalta kuin tämä kuulostaakin, olen ollut pallon kanssa kosketuksissa vain kolmesti, kerran vielä ulkokengät jalassa, koska vieraspaikkakunnan saliharjoitukset tulivat vastaan vierailtuamme Powerparkissa.

Mutta jos jotain hyvää pitää etsiä, niin pallotuntuma palasi jo toisella harjoittelukerralla. Tosin, käteni onkin paistinpannun kokoinen, joten pakkohan sen on jotenkin osuttava? Hihalyönti on vielä mitä on, mutta mihin me hakkurit sitä tarvitaankaan? Sormilyönti on aina se sama "Ei-niin-luotettava"- kosketus, ainakin omalla kohdallani, mutta kovan paikan sattuessa pallo löytää kohdillensa, yleensä yllättäen myös itsenikin.
Hyppysyöttö.. Se asia, missä olen omasta mielestäni paras, mitä tulee lentopallon osa-alueisiin. Asia, joka on kuitenkin ollut kateissa pitkälti ennen lopputurnaustakaan. Vaihdoinkin hyppysyötön onnettomaan hyppyleijaan, jolla voitinkin niinkin maineikkaan tittelin, kuin ässätilaston lopputurnauksessa. Vaatimattomuuttani korostaen kerrottakoon, että yhdeksästä ässästä viisi tuli samaan peliin, ja vielä samalle pelaajalle.

Ei hyvää ilman huonoa. Viime kauden loppupuoli meni pitkälti perseelleen erilaisten polvivaivojen kanssa taistellessa. Kierukkavammaa, ylirasitusta, hyppääjänpolvea.. Mitä vielä?
Tässä on se hyvä kohta. Polvi on nyt mahdollisesti jopa elämänsä kunnossa. Aika-ajoin vihlaisee jotkin tietyt liikkeet, mutta se tuntuu aivan kuin kutitukselta verrattuna silmittömiin kipuihin viimekauden lopussa. Siinä oli hyvät uutiset, jota seuraavat yleensä huonot uutiset.  Tykkään heitellä pesäpalloa sekä kiviä. Tyhmyyttäni olenkin viskonut satunnaisin kerroin kylmiltäni, joten olkapää vihoittelee nyt todella pahasti. Pelkkä heittoliike ilman mitään heitettävää viskaisee kylmän hien päälle pelkästä kivusta johtuen. Sainkin nopean tutkimuksen kaverini äidiltä, joka on ammatiltaan fysioterapeutti, joka sanoi, että hauislihaksen jokin jänne tai jokin vastaava voisi olla revennyt. Nyt pitäisi vaivautua aina niin kaikki tietävän lääkärin puheille.

Olen kesän ajan reenannut enimmäkseen Sampsan kanssa, joka pelaa samassa joukkueessa, mutta keskitorjujan paikalla. Olenkin tehnyt tuttavuutta entuudestaan tuntemattoman käsitteen kanssa, joka on nimeltään lihassärky, olettaen sen tulleen punttisalireeneistä. No myönnettäköön, on se joskus aiemminkin ilmaantunut, mutta ei niin pahana, kuin mitä kesän aikana tullut ilmi.

Kirjoitan pikakertauksen viime kauden huippuhetkistä sekä vähemmän huipuista hetkistä.

Aloitimme kauden hieman ennakkoasetelmia vastaan, kun ykköspassarimme Ralfs pyöräytti nilkkansa parisen päivää ennen ensimmäistä peliä. Pikahälytyksellä passarikonkari Juha mukaan kehiin heittelemään palloja hyökkääjille, joka osoittautuikin paremmaksi ideaksi, mitä alunperin ajattelin. Ensimmäisestä pelistä tiukkaakin tiukempi 3-2 kotivoitto Susiraja Volleystä. Itsehän tuohon peliin nikkaroin uuden henkilökohtaisen piste-ennätykseni. Kymmenen pistettä, ja kaikki vastustajalle. Onneksi tein omallekkin joukkueelle muutaman!

Kotipeli numero kaksi. Edellisestä pelistä oli ehtinyt kulua vajaat kaksikymmentäneljä tuntia kun olimme kohtaamassa jo toista vastustajaa, Kuopiolaista nimihirviötä Team Trust Perintää.
Ensimmäistä kertaa oman Kiisto-urani aikana peli oli juuri sellaista, mitä paperilla joukkueen pitääkin pelata. Kolme erää ennätysnopeasti kotiin, sekä arvokkaat kolme sarjapistettä uudistuneeseen sarjataulukkoon. Muuta mainittavaa muunmuassa Kirkan (Kirill Borichev) kuusi torjuntaa ensimmäisen erän kymmeneen voitettuun palloon.

Kolmannessa perättäisessä kotipelissä vastaan asettui entuudestaan sarjan kärkikastiin povattu Kyyjärveläisjengi nimeltä KyKy-Betset. Kyyjärven betonitehdas on vuosi vuodelta saanut houkuteltua kovia pelureita Kyyjärven nimivahvaan rosteriin, jossa pelasi muun Pasi Hyvärinenkin. Se siitä arkkivihollisen hehkutuksesta, ja itse peliin. Ensimmäinen tuskientaival, joka ensimmäisen kahden erän jälkeen vaikutti kaikelta muulta paitsi siltä. Kaksi erää helpohkosti plakkariin ja pitkälle erätauolle. Takki auki ja takaisin. Siinähän virolaispoikien säestämänä KyKy tuli erävoitoissa tasoihin jolloin pelattiin enään yhdestä lisäsarjapisteestä. Viides erä kotiin kuuden pisteen erolla, samoin kaksi tärkeää sarjapistettä.

Vastassa oli sarjan ainoa puhtaan pelin joukkue, joka lähtiessä tähän peliin ei ollut hävinnyt vielä erääkään. Tähän teimmekin muutoksen, rymistellessämme murskaavantuntuiseen kolmenolla voittoon. Kolmesta erästä Kalajokiset eivät saanet kahdeksaatoista pistettä enempää.

Seuraavaan peliin, joka yllättäen oli vieläkin kotipeli, keplotteli saliin joukkue, joka käynnistäisi vuosittaisen "Pohjanmaan herruus"-kamppailun. Seinämäen Kuutoset. Ottelu oli ohi ennenkuin ehti kunnolla edes alkaakaan. Jälleen makoisa kolmenolla rökälevoitto, ja arvokkaat kolme sarjapistettä.

Jokaisesta pelistä en suinkaan vaivaudu kirjoittamaan, mutta lyhyt kertaus ennen kauden huipennusta.

Voitimme kauden ensimmäiset kaksitoista peliä. Vasta kolmannessatoista pelissä jouduimme antautumaan, mutta sekin osaksi siksi, että olimme jo ehtineet varmistaa runkosarjan voiton. Tai ainakin tuntuu helpolta laittaa asiat tuon piikkiin. Tiedä tuosta sitten.

Itse teloin nilkkani jossain vaiheessa kautta ja ehdinkin kolmesta pelistä olla poissa. Saatuani nilkkani taas toimikuntoon, alkoivat polvivaivat. En tietääkseni ole vielä edes vanha..

Tosiaan, runkosarjan voitto. Ylempään jatkosarjaan matkamme käyköön.
Tuskaisentuskainen startti jatkosarjassa hyvin pelatun alkukauden jälkeen. Kahdesta pelistä kaksi 3-2 häviötä ja tuska vain kasvoi kasvamistaan.  Päätimme kuitenkin yhdessä kera joukkuelaisten, että näin helpolla emme periksi anna. Seuraavista ja siinä samassa lopuista peleistä korkkasimmekin täydet pistesaaliit ja siinä samalla myös ylemmän jatkosarjan voiton.
Ylemmän jatkosarjan tiukin ja jännittävin peli oli ehdottomasti kärkikastin KyKyä vastaan. Vaikkakin peli päättyi meille 3-0, niin erälukemat- sekä tapahtumat laittoivat niin katsojat kuin meidät itse pelaajatkin jännittämään. Ensimmäinen erä 32-30, toinen 31-29. Onneksi ei tuossa pelissä tarvinnut muutakuin taputtaa, meinaan olisin saattanut hieman tutista kentällä. En toisaalta yleensä jännitä, mutta paineet olivat käsittämättömän kovat. Kahden järjettömän tiukan erän jälkeen kuului vastustajan penkiltä "Naps"- joka taisi olla heidän selkärankansa, sillä kolmas erä tuli helpottavan komeasti kotiin lukemin 25-11!

Puolivälieriin matkamme käyköön.

Puolivälierissä vastassa entuudestaan tuttu Susiraja Volley. Tästä itse pelireissusta on pakko päästä mainitsemaan todellakin mainitsemisen arvoinen seikka. En ole koskaan, tarkoitan siis KOSKAAN, voittanut bussin takaosas


sa pokeripeliä. Liian monesti olenkin hävinnyt, mutta onnetar kääntyi puolelleni ja voitinkin lähemmäs kuusikymmentä euroa, joka on itsenikaltaiselle köyhähkölle opiskelijapojalle varsin muikea rahasumma. Sitten itse ottelusarjaan.
Kaksi peliä - Kaksi voittoa. Matka jatkui välieriin, jossa vastassa entuudestaan täysin tuntematon Mikkelin Passarit. Pelonsekavin tuntein joukkueemme matkusti Mikkeliin. Itse jäin pois polvivaivojen takia. Mikkelistä kuitenkin, tuskin aivan yllättäen, mutta odotetusti kolmenolla voitto, ja mahdollisuus päästä liigakarsintoihin oli vain yhdestä voitosta enää kiinni. Kotipelissä samaista vastustajaa vastaan takkusimme aivan huolella. Ekaksikin, kaksi erää aivan huolella kuokkaan. Pitkällä erätauolla saimmekin kuulla kunniamme valmentajan toimesta. Oli ryhtiliikkeen aika, jos joku tahtoi vielä jatkaa kauttansa. Kaksi seuraavaa erää klaarasimmekin vallanmainiosti, ja panokset siirtyivät viidenteen, ja ratkaisevaan erään. Luojan kiitos voitimme sen ilman sen suurempia kommervenkkejä, ja saimme mahdollisuuden taistella aivan tosissaan liigapaikasta.

LIIGAKARSINTAAN!!! - kuuluikin tilapäivitykseni tuon edellämainitun kutkuttavan välieräsarjan jälkeen. En ole koskaan pelannut liigakarsinnoissa, enkä valitettavasti päässyt sitä tälläkään kertaa tekemään, johtuen polvivaivoistani. En tosin tiedä olisiko vastuuta edes tullut, mutta suon kunnian niille jotka sitä saivat.

Peli numero ûno.   Vastassa liigakauden ylivoimaisesti alisuorittanein joukkue. Tai en tiedä alisuorittaneesta, mutta ainakin tilastojen valossa todella kehnon kauden pelannut liiganimihirviö Pohjois-Karjalan Liiga-Riento.
Muistan Kiiston ja Riennon väliset tiukat kamppailut vuosien takaa, ollessani vielä pallopojan roolissa. Muistan kuinka silloista megasuperhypertähteä Jussi Aamuvuorta tulitettiin katsomosta räväkkäsuiden Jurvalaisten toimesta. Tärisivät siinä itsellänikin puntit.

Se oli silloin, ja nyt on nyt. Pelipaidan selkään painatettiin liigakarsintoja varten jopa nimet. Olo olikin jo siinä vaiheessa kuin liigapelaajalla konsanaan. Kauden yleisöennätys rikottiin aivan huolella, sillä pelkästään silmämääräisestikkin nähden lehterit olivat täynnä. Lähemmäs tuhannen ihmistä oli löytänyt tiensä joukkueen otteluun joka pelasi paikasta ensi kaudeksi liigassa. Saatanan gloryhuntterit! Löpinät sikseen ja kerrotaan ottelun kulusta.
Riento aloitti ottelun todella heikosti. Toisaalta, saatoimmehan mekin aloittaa matsin todella vahvasti?
Jättiyleisön siivittämänä voitimme kaksi ensimmäistä erää näytöstyyliin 25-23 sekä 25-22.
Tiesimme, että näin helpolla emme tule pääsemään. Samoin tiesivät joensuulaiset että näin helpolla eivät tule meitä päästämään.  Joensuun dieselmoottori käynnistyikin kolmanteen erään. Vierasjoukkueen hakkurinpaikalla häärinyt Pena urakoi pisteitä aivan huolella. Onneksi molemmille joukkueille.  Kolmas erä eteni tiukasti sekä tasaisesti, aina meidän erä- ja ottelupalloon asti. Kantti ei kestänyt loppuun asti, vaan sisulla Riento sinnitteli aina erävoittoon asti. Loppupelistä ei sitten olekaan kummoista kerrottavaa. Riento tuli, katsoin tason ja alkoi pelaamaan. Ei siinä juuri sanansijaa loppujenlopuksi ollut, vaikka peli päättyikin 2-3 vierailijoille.

Peli kaksi, Joensuu. Miksei venäjä voinut sodassa viedä myös joensuuta. Olisimmeko silloin pelanneet liigakarsintoja lähempänä länsirannikkoa. Edes vähän?
Jälleen kerran edettiin tahtiin "piste meille- piste teille".  Selvyyttä ei saatu taaskaan ennen viidettä erää, jossa yleensä liigakauden aikana kerätyllä rutiinilla korjataan sato talteen. Pelasimme kyllä hyvin, mutta se ei riittänyt. Kaksi peliä hävitty ja naru oli jo kaulan ympärillä. Tarkoitan nyt siis ottelusarjaa ajatellen, seuraavasta pelistä kausi ohi, kaikilla muilla paitsi itselläni ja Henri Laineella.

Peli kolme, Variska, Vaasa.
Taisi nuoren joukkueen selkäranka nitkahtaa edellisessä kohtaamisessa Joensuussa, vaikkei kukaan sitä ääneen tunnustanutkaan? Tuollaiset 3-2 –tappiot syövät miestä todella pahasti. Tässä pelissä piti pystyä pelaamaan vapautuneesti, sillä meillä ei ollut kuin voitettavaa ja kiusantekijän rooli. Tuollaiset eivät ole riittäviä kannustimia taistelun aikaansaamiseksi. Kaikilla varmasti kummitteli takaraivossa, että ”mitä sitten vaikka voitetaankin, kun kuitenkin pitää matkustaa taas 500 kilometriä Joensuuhun ja voittaa vielä sielläkin”.
Ensimmäisen erän alku oli meiltä hyvää peliä, mutta kun 13-10 –tilanteesta tehdään melkeinpä itse ja nopeasti vastustajalle tilanteeksi 15-20, niin taas syötiin miestä ja syvältä.
Toinen erä oli lähes lumierä (nykyisellä pistelaskulla lumieräksi voi sanoa sellaista, jossa jää alle 10 pisteen). Vastustajan erän lopun muutamat kikkailut ja huolimattomuudet aikaansaivat sen, että pääsimme 14 pisteeseen.
Kolmas erä eteni meidän johdossamme yli 20 pisteen, mutta lopussa meidän ailahteleva peli kärsi surkean tappion vastustajan rutiinisuorituksille ja niinpä erä ja ottelu menivät suoraan joensuulaisille.

Kokonaisuutena kausi oli kuitenkin selvästi positiivinen. Kesällä luodun hyvän pohjan ansiosta runko- ja jatkosarja, samoin kuin pudotuspelit menivät hyvin. Koko kaudella ei ollut huonoa jaksoa, vaan juna jyskytti tasaisesti aina liigakarsintaan asti, jossa kaksi ensimmäistä peliä antoivat uskoa tulevaan ja kertoivat, että asioita on pääsääntöisesti tehty oikein. Viimeisestä pelistä on sanottava vain, että pitää unohtaa äkkiä, jos sellaista edes koskaan on pelattu.

Tässä siis viime kausi. Petyin omaan polveeni, sillä en voinut edesauttaa joukkuetta juuri muutakuin kannustamalla. Joskin se taitaa olla keinoista parhain? Kausi miesten edustuksen kanssa loppui ennen maaliskuun loppua. Vielä piti itse henkilökohtaisesti ylläpitää kuntoa aina toukokuuhun asti. Sehän onnistui vallan perseillen. Kahteen viikkoon en koskenutkaan palloon. En tehnyt mitään. Yhtään mitään. Vituttaa tuo saamattomuus, erityisesti omatoimista kunnon ja pelitaidon ylläpitämistä kohtaan. Kävin kahdessa kuukaudessa arviolta kymmenen kertaa pallollisissa harjoituksissa Alahärmässä, jossa pelasin viimeisen juniorivuoteni. Jälkeenpäin olen suuresti pettynyt itseeni, varsinkin kun kausi A-junnujen kanssa meni sekä itseltä että joukkueelta hyvin.  Tästä reenisaamattomuudesta johtuen ponnistinkin lopputurnauksessa tuskin edes kolmeakymmentä senttiä, joka on surkeasti.
Toivottavasti edes joukkeina sekä Kiisto että Alahärmä olivat tyytyväisiä pelaamiseeni.

Summa summarum. Jälleen kerran aivan helvetin pitkä teksti. Anteeksi kaikille, mutta kirjoittaminen on mukavaa! Kauden startattua tulen varmasti kirjoittamaan pelireissuilta huvittavia ja vähemmän huvittavia tekstejä kuvilla höystettynä.

Ja niille, joille asia on vielä epäselvä: Kyllä, olen tehnyt jatkosopimuksen Vaasan Kiiston kanssa. Sopimusta ei olla vain vielä tuotu julkisuuteen, mutta uskoisin lähiaikoina löytyvän ilmoitus Pohjalaisen urheiluosiosta.

Kiitos ja kuulemiin!

Kiitos ja kumarrus!

Sanotaanko, että jos jotain vaikutusvaltaista tapahtuu, jonkin merkittävän tai suositun toimesta, on seuraamukset yleensä, ainakin tässä tapauksessa aivan käsittämättömän hienot!

Alotin bloginkirjottamisen omasta huvista ja mielenkiinnosta johtuen heinäkuun alussa. Kirjotin aluksi vaan asioista, jotka oli mulle tärkeitä ja joihin mulla riitti sanottavaa. Kuukausi tämän jälkeen, todella moni, ja tarkoitan nyt siis TODELLA moni, on ilmaissut mielenkiintonsa teksteihini, joka on puolestaan innostanut luomaan uutta ja erilaista matskua.

Joillekkin kirjottamiseni saattaa kuullostaa pyrkimykseltä vaikuttamaan asioihin, jotka ovat itsestäni täysin riippumattomia. Esimerkiksi ensimmäisten kirjoitusten joukossa oleva "vähemmistöstä välittäminen"- teksti oli laadultaan ensimmäinen, jolla oikeasti yritin vaikuttaa. En pidä itseäni muita parempana, mutta niinkuin jokaisella meistä on oma mielipide, koin tarpeelliseksi kirjoittaa omia mielipiteitäni, whether you like it or not.

Koin tänään (20.8) positiivisen yllätyksen, koskien blogiani. Vaasalainen vloggaaja Harmaakorva linkkasi blogini omalle facebook-sivulleen, jonka jälkeen vajaassa kymmenessä tunnissa lukukertoja on tullut reilut 1200 lisää sekä tilaajia päälle kaksikymmentä.

Tiedättekö sen tunteen, kun nousee hattuun? En minäkään.

Purnattiin tuossa ajankuluksi Jussin kanssa mielipiteitä erilaisista blogeista. Itse kyllä luen, mutta se edellyttää asiasisältöä. Itse en henkilökohtaisesti jaksa lukea kyseisiä blogeja "Tänään olin shoppailemas, ja sitte käytiin mäkkäris ja sit öö, no emmä tiiä mitä muuta"- blogeja. Mutta jos löydän blogin, joka on sekä ulkoisesti sekä sisäisesti tekstiltään mukaansavetävä, niin ihan mielelläni kyllä luen. Jos uskot kuuluvasi tähän jälkimmäisenä mainittuun kirjoittajaryhmään, linkkaa blogisi vaikka kommenttiosioon, niin lukaisen läpi, ja jos kiinnostun niin tilaan ja luen jatkossakin. :)

Koitankin tähän omasta mielestä hyvin kiteytetyn tekstin jatkoksi konkretisoida edellämainitun manaamisen aihealueen. Kirjoitan tästä päivästä, mitä olen tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään. Syödystyä ruoasta sen verran, että mitään en ole syönyt. Tätäkö on olla opiskelija?

Eli, heräsin tänään kello kymmenen jälkeen. Katselin facebookin lävitse, mutta perustyypilliseen tapaan, ei sisältänyt juuri mitään mielenkiintoista. Tämän jälkeen menin suihkuun, josta en kerro tarkempia yksityiskohtia. Lähdin sitten noin kello kahdentoista aikaan käymään toimistolla. (Niille, jotka eivät vielä tiedä, niin harrastan lentopalloa suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolle Vaasan Kiistossa, ja olen viime viikot sorvannut itselleni mieluista sopimusta seuran kanssa)
Puoli yhdeltä hyvä kaverini Teemu soitti, koska olimme sopineet, että käymme kahvilla Vaasan Ammattiopistolla, moikkaamassa toista hyvää kaveria Kirsiä. Kävimme sielä, jonka jälkeen kävimme vielä "Amis-nesteellä" (eli, paikka jossa Amikset kokoontuvat rämisevine volvoine ja bemareineen)
Teemu lähti töihin ja itse lähdin koomailemaan kattoterassille, koska ensimmäistä kertaa sitten lokakuun, sekä hyvä sää että vapaapäivä kohtasivat toisensa omassa kalenterissani. Matkalla terassille törmäsin edellämainittuun herra "Harmaakorvaan", jossa kovasti kiittelin blogini jakamisesta. Lupasin tarjota parit oluet kun seuraavan kerran törmätään niissä merkeissä!
Parin tunnin koomailun jälkeen toinen hyvä ystäväni Roope soitti ja tuli käymään. Se hyvä puoli tuossa kattoterassissa on, että se sijaitsee niin korkealla, että ei ainakaan itseäni hävetä käpertyä pehmustetulle lattialle auringon paistaessa puolialastomana. Olinkin pelkillä boxereilla ja nousin ylös katselemaan Vaasan menoa ylhäältäpäin, kun huomasin, että vastapäisestä talosta kolme vaaleahiuksista nuorta tyttöä vilkuttelivat itseenipäin. Käännyin katsomaan taaksepäin, tyhmistyneenä ajatuksesta, että vilkuttaisivat minulle. Vilkutin takasin, jolloin tajusin olevani tosiaan puolialastomana. Äkkiä takaisin makoilemaan.

Olen jo monen päivän, itseasiassa monen viikon ajan himoinnut yhtä kauluspaitaa, joka on hinnaltaan kyllä niin tähtitieteellinen, että pystyin vain haaveilemaan siitä. Mutta tänään (!!) huomasin, käytyäni tarkastamassa kauluspaitaa, että hintalapun (129€) päälle oli lyöty -50% tarra. Hymyilin veikeästi, kävelin sovituskoppiin ja kääntyilin ja edestakaisin kokoajan hymyillen. Mutta sitten tajusin, että paidalla on siltikin hintaa sen 75 euroa, jonka jälkeen laskin nopeasti, että sillä samaisella rahalla saa suurinpiirtein kaksisataakahdeksankymmentä makaroonipussia. En sitten ostanutkaan kauan himoittua kauluspaitaa.
Kävelin Roopen kanssa ohi H&M:n, ja ihan puhtaasta mielenkiinnosta tehdastyöläisliikettä ajatellen pujahdin tarkastamaan valikoiman samanlaisista kauluspaidoista. Löysinkin miltei identtisen paidan, ilman tosin Fred Perry logoa, ja hinta oli muikeanmahtava, 9,95€.  Tuli olo, että olenko oikeasti näin köyhä. Ostin paidan, mutta ajattelen sen jatkuvasti olevan sama kuin mitä olin kauan himoinnut.

Huomaako nyt tuosta, onko paita arvoltaan 129€ vai 9,95€?

Nyt pitäisi jaksaa lähteä lenkille Kirsin kanssa. Reeni-into onkin ollut niinjanäin, vaikka pyrin kesäkuntoon. Illan suunnitelmat on tosiaan aivan auki, mutta koomailu on yleisestiottaenkin niin mukavaa, että en pistäisi pahaksi, vaikka makoilisin mahtavanpehmeällä parisängyllä pelaten Candy Crushia samaanaikaan kuunnelllen NRJ Top 40- soittolistaa.

Summa summarum. Jatkossa en aio kirjoittaa jokapäiväisestä aktiviteeteistäni, mutta ajattelin kokeilla, ja tuumasin kirjoittaessani, että pidemmänpäälle kyseinen teksti käy tylsäksi.

Tykkäänkin enemmän kirjoittaa asiallisia tekstejä asiallisista aiheista. Samallatavalla  niinkuin Harmaakorva pureutuu asian ytimeen, pyrin itsekkin, ainoana poikkeuksena käyttäen kielellisiä ilmaisutaitoja.
Kirjoitan ihan mielelläni, niinkuin aiemminkin, asioista, joista ehdotetaan kirjoitettavaksi. Jos jotain askaruttaa jokin asia, niin pureudun siihen ihan mielelläni, mutta jos johonkin asiaan tahdon eniten vaikuttaa, on se koulukiusaaminen sekä vähemmistöjen puolustaminen.

Anyways, tällä kertaa tälläistä. Ensi kerralla erilaista, voin luvata!

Kiitos lukijoille, erityisesti Jussi Tuorille!

Yöllisiä ajatuksia vol 1

Teksti kirjoitettu joskus kauan sitte,mutta koska se oli tyhmyyttäni ja tietämättömyyttäni korostaen toisessa blogissa, päätin lisätä sen tähän. Selittäköön se teidän deja-vu- fiilikset!

Pitkäänhän tässä ehtiki olla kirjottamatta. Itseasias tykkään kirjottaa erilaisia tekstejä ja tarinoita. Pikasesti selattuna koneelta löyty 43 sivua tekstiä.

Anyways. Oon tässä yön aikana pohtinu asioita joihin ei vaan löydy vastausta. Kuten että miten vitussa mä oon vielä neljältä yöllä hereillä? Eikä tää oo edes eka kerta, koko saikun ajan havahtunu siihen, että kellon on joko viis tai kuus ja vieläki hereillä! Ei herranjumala, miten mä herään jos soitetaanki aamulla töihin? Tai miten mä ylipäätään ees herään? Herään neljältä päivällä ku aurinko laskee ja mittari menee alle kymmenen? Helevetin hienoa sanon minä!

Mietin äsken tuossa niinki tärkeetä asiaa, kuten sitä, että kun kissalla on tapana laskeutua aina jaloilleen. Mutta entäs jos kissan selkään liimaakin voileivän ja vielä voipuoli ylöspäin ja pudottaa ikkunasta niin mitenpäin se kissa sitten laskeutuu? Älykkäänä evoluution ylpeänä mallikappaleena kirjoitin googleen pohdintani, ja vastauksena oli "kissa kuolee, älä kokeile" - Tuskin olisin edes kokeillut...

Ja sitäkin, että jos ajaa valonnopeudella ja sytyttää valot niin kuinka käy?

Ja vieläpä sitäkin, että jos ihminen sanoo valehtelevansa aina, niin valehteleeko hän silloinkin?

Myönnettäköön että nyt uidaan aivan saatanan syvillä vesillä!

Kaikenkaikkiaan on ollut aika mahtavan hauska yö.
Noin about kello 2.40 hissin ovi 8.kerroksessa aukeaa ja rappu täyttyy puheella. Kännisellä sellaisella. Lauseiden välistä nopeasti haravoituna korviin iskeytyy lause "saanko kusta tosta postiluukusta?" Äkkiä tekemään vähän melua että tietävät mun olevan hereillä!

Pitkälti koko yön olen tutustuttanut itseäni Youtuben videoihin. Katselin videoita aina jääkiekosta maalaamiseen, kunnes ehdotuksena luki "Turtles having sex" ?! Ei vittu, tää oli pakko nähä.
http://www.youtube.com/watch?v=w3pmG_8rl_E Itsellänihän äänet sattumoisin oli likipitäen täysillä ja kun kaksi kilpikonnaa voihkii ja väliovi on auki niin tottakai se rappuun kuuluu? Mitähän naapurit tähän...
No... Hävetti sen verran kovaa heti perään, että päättelin selvittäväni tilanteen sanomalla hieman kovempaan ääneen "Nyt vittu oot hiljaa" - ja samalla posti kolahtaa luukusta. GREAT. Heti lisää seliteltävää.
Pitävät mua varmaan ihan hulluna.  Enkä edes tiedä mistä sain päähäni tokasta edellämainitun lauseen ilmoille. Miksen ollut vain hiljaa?

Tässä sitä jäätävän paskaa mustaa huumoria, joka ei naurata edes itseäni. Jos joltakin pitää mallia ottaa, niin ei ainakaan multa kannata! Eipä taida hätää ollakkaan että joku ottaisi...

Ps. onko kukaan huomannu, että Mikael Gabrielin - Mökille biisissä on aivan helvetin tyhmät ja itserakkaat sanat?
"Ja mun jäbät sanoo sulla ota paita pois ja mimmit sanoo että mul on aikamoinen haba." WAU!
"Ja ku mä leikkaan ruohoo, se on hienoo, niinku mies joka soittaa pianoo" On varmasti hienoo!
"  Äläkä mee uimaa josset osaa uida" siis jumalauta.. ihan tosissaan.
Tekis mieli sanoa että herranjumala ku on tyhymä mies, mut en sano :)

Täältä tähän. Aamulla varmaan hävettää semisti mitä on rustattu yöllä, mutta YOLO! Kiinnostaa yhtä paljo ku politiikka. Eli vitusti! Öitä.

Usko unelmiisi

"Dreams come true" - Usko unelmiisi, se on ainut asia, miten voit saavuttaa ne.

Mun unelma on päästä lastentarhaopettajaksi. Nähdä se ilo. Vaikuttaa ja opettaa. Olla suuresti vaikutusvaltainen pienten lasten kehityksentiellä.

Opiskelen lähihoitajaksi Vaasan Ammattiopistossa.

Olin työharjoittelussa Ristinummen päiväkodissa tämän vuoden helmikuussa. Aloitin jännittyneenä, koska en juuri tiennyt miten muiden lasten kanssa pitää toimia. Käskyttäminen ja auktoriteetin luominen pienille lapsille on haasteellisempaa, varsinkin kun kyseessä on niinsanotut kahdenpaikkalaiset, eli erityisapua tarvitsevat.

Siskollani on kaksi maailman ylivoimaisesti ihaninta lasta. Pistäkää pystyyn vaikka globaali äänestys, niin siltikin ovat maailman ihanimmat!
Ennen siskonlasten syntymistä kiersin lapset kaukaa, mutta nyt asiat on aivan toisin.
Päiväkodissa oli perustyypilliseen lasten tapaan eka arvioiva vaihe, jossa lapset jatkavat kävelyä eteenpäin, mutta tuijottavat silmiin kokomatkan ajan, tehden muistiinpanoja päänsä sisällä ja arvioiden itseäni. Yleensä tilanteen pystyi ratkaisemaan hymyilemällä. Mutta oli niitäkin tapauksia, joissa sain lapsen itkemään, koska olin niin pitkä ja pelottava. Puoli tuntia itkukohtauksesta 3-vuotias tytöntyllerö istui sylissäni ihmetellen hopeista kaulakorua. Tämä on juuri se syy, mikä tekee lapsista kaikista mahtavimpia: Spontaanisuus yhdistettynä skeptisyyteen. Lapsi on uniikki. Lapsuus on erityistä.

Sitten oli vaihe kaksi, jossa lapset kysyivät kaikkea mitä mieleen tuli.
Kerran yksi tyttö kysyi, että olenko pimeällä pelottava mies? En tietenkään... enhän?
Yksikin poika päiväkodissa, aivan käsittämättömän sydämellinen. Kertaalleen halusi lisää ruokaa, jota oli vain yhdelle jäljellä. Samaanaikaan toinen lapsi halusi myös lisää, jolloin poika sanoi että     ota sä vain, mä syön isin kanssa kotona lisää äitin tekemää ruokaa.      Ristusvieköön. 3-vuotias ja noin sydämellinen? Mä oon itse tuollaikää  vain syönyt kaiken mitä on eteenlaitettu.
Kaikenkaikkiaan, vaikka lapsi kuinka tinttailisi ja ei tottelisi, niin silti lapset ovat parhaita.

Unelmien määrittäminen on vaikeaa. Toteuttaminen vielä tuskaisempaa.  Unelmat ovat niitä, jotka sorvaavat menestymisen polun.
Teoriassa lasten kanssahan on helppo työskennellä. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä homma on hankalaa, jollei tiedä mitä tehdä.
Onko se unelma, jos tahdot tehdä jotain missä saat arvostusta? Onko uusi bemari unelma? Miksei olisi.
Esineellinen unelma on täynnä vaihtelevuutta ja mielenmuuttuvuutta. Eräänä päivänä rantahuvila, toisena päivänä perheauto. Mutta jos päätät nuorena unelmasi, päättäen tehdä töitä sen eteen, on se helpommin saavutettavissa, jos mieli ja ajatus on mukana.


Olen nyt päättänyt jatkaa lentopalloa. Tein Kiiston kanssa vuoden pituisen jatkosopimuksen. Tarjouksia tuli muualta kiitettävästi, mutta mikään niistä ei ollut niin houkuttavan täydellinen, että olisin lähtenyt vaasasta.
Mutta yksi syy jatkolle oli varmasti tuo kiinnostus, kertoo pääkopalle, että ehkäpä taidankin osata ja pärjätä.
Viime kauden päätyttyä SM-Finaaleissa Alahärmän Kisan kanssa 5.sijaan, on paine lentopallon jatkamisesta ollut aivan käsittämätöntä. Olin jo päättänyt lopettavani, sitten halusinkin jatkaa. Yhtäkkiä olinkin taas lopettamassa, ja nyt taas jatkamassa. Rasittavaa, koska en nähtävästi tiedä mitä haluan tehdä asian kanssa. Pohdiskeltuani asiaa aivan omassa rauhassa, musiikkia kuunnellen, tajusin, että lentopallo ON, se asia mitä osaan parhaiten. En ole koskaan reenannut juuri mitään muuta osa-aluetta, kuin lyöntiä tai pikemminkin heittokättä. Omistan luontaisesti hyvän pompun, mutta ei se itseäni haittaa.
Neljävuotiaasta lähtien tosiaan lentopalloa, samanaikaisesti jalkapalloa yksitoista vuotta.

Samanaikaisesti, olen myös päättänyt siis jäädä Vaasaan, ainakin vielä yhdeksi vuodeksi. Välivuosi koulusta antaa täydellisen mahdollisuuden panostaa lentopalloon niin kovasti, kuin vain mahdollista. Aion tehdä kaikkeni, että ensi kaudella pelaisin suomen korkeimmalla tasolla, mutta vielä parempi, jos se olisi itse Kiiston kanssa.

Vaasaan... Kaupunkiin, jossa olen asunut jo reilut kaksi vuosikymmentä.
Kaupunkiin, jossa juttu kiertää. Jossa paskapuhe on vertaistaan vailla. Taitaakin vain laihia olla pahempi.
Onneksi omat kaverini ovat parhaimmat!

PS

Pureutuakseni vähän aiempiin kirjoituksiini, mainittakoon, että kirjoitusten peruspohjainen tarkoitus EI ole ollut loukata ketään.

Muutoinkin, nykymaailma on mennyt liian pitkälti perseennuolemiseen, miellyttämiseen ja mukavuudentunteenhakuisuuteen. Koskaan ei asioita sanota suoraan, mutta jos sanotaan... Niin helvetti on irti.
Ei tuosta sen enempää. Halusin vain sanoa, että jos on jotain niin sanokaa, älkää vaietko. Mitä enemmän pitää mielipiteitä sisällään, sitä vaikeammaksi niiden julkituominen käy.