Romahtaneita siltoja

Mitä ihminen oikeasti haluaa, sanoessaan, ei tiedä mitä haluaa? Mitä ihminen hyötyy siitä, että pääsee sinne mihin haluaa?
Käsittämättömän hieno ominaisuus: Kunnianhimo. Ollakseen kunnianhinoinen täytyy myös kestää paineet olla itsepäinen, lähtökohtaisesti itserakas sekä joskus myös tunteeton. Tunteet ja niiden läpikäyminen ovat osa kunnianhimoisen matkaa kohti määränpäätä, mutta eivät oikaise reittiä. Helpoin tie maaliin, on olla kokematta mitään näistä, antaa vain ajan näyttää, mihin maailma matkaajan vie.
Mutta entä jos haluaa jotain enemmän kuin mitään muuta? Tuhoaako silloin hyvin rakennettuja siltoja takanaan, vai rakentaako uusia, joita pitkin voi jatkaa matkaansa?
Pystyykö matkaaja pitämään entiset sillat pystyssä rakentaessaan uusia, vai ruostuvatko sillan rakenteet ennen uusien syntyä?

Ihmisestä riippumatta on selvää, että teki mitä tahansa, niin siltoja romahtaa aina. Siltojen korjaaminen voidaan kokea vaikeaksi, joskus myös mahdottomaksi. Mutta koskaan ei kannata lopettaa uudelleenrakentamista, sillä se voi jossain vaiheessa olla ainoa reitti takaisin. Takaisin tuttuun ja turvalliseen. Paikkaan, josta kaikki lähti ja josta kaikkeen löytyi apua.

 Lyhyt sisällöltään, mutta silti niin mahdotonta ymmärtää.  Tekstin ydin on siinä, että koskaan ei ole varmaa, mihin päätyy ja mitä tarvitsee. Tuskin tarvitsee edes mainita, mikä tarkoitus tekstillä on. Hyvää yötä.

Valintojen vallankumous

Kun sanotaan, että on heikoimmillaan, onko oikeasti vahvimmillaan?  Onko ihminen antanut silloin kaikkensa, jos luulee olevansa vähimmillään?

Elämä on täynnä suuria valintoja. On oikeita, on vääriä. On harhaanjohtavia, on puoleensavetäviä.
Onko väittelemisessä viimeisen sanan saaminen heikkous vai vahvuus? Antaako se viimeinen sanan oikeudenmukaisuuden tunteen? Vai onko se niin, että viimeinen sana kertoo vahvasta luonteesta?

Mitäs jos eläminen todellisessa maailmassa olisi verrattavissa tietokonepeleihin, joissa voi valita mitä tekee ja miten tekee. Kuoleman jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Parhaimmassa tapauksessa pystyy alottamaan koko elämän uudestaan.

Mitäs jos tunteet sekä arvot voisi kadottaa aina tarvittaessa? Olen miettinyt ensimmäistä kohtaa lauseessa siksikin, että olen joutunut käsittelemään tunteita tavalla tuntemattomalla itselleni viimeaikoina. Olen ollut hukassa, tajuamatta sekä myöntämättä itselleni että elän vielä huomennakin. Mutta miksi tunteilla on niin suuri osa mieleenjuurtuvissa elämänmuutoksissa? Mutta toisaalta, olen kiitollinen tuntiessani monilukuisia tunteita, laidasta laitaan heitellen. Olisi mahdotonta kuvitella itseään täysin empatiakyvyttömäksi, tunteettomaksi, kylmäksi ihmiseksi.

Syysmasennus... Mitä se tarkoittaa? Onko syysmasennusta vain niillä, jotka rakastavat kesää? Onko syysmasennus oikeasti masennusta, vai onko se tietoista alakuloisuutta, koska kesä on ohi?

Itse huomasin tänä syksynä olevani jokseenkin masentunut. Ei nyt varsinaisesti sanalla masentunut, mutta huomasin että mielenkiinnon löytäminen tavallisiin päivärytmin koitoksiin olevan haastavempaa. Työt maistuvat paskalta. Jopa niinkin rakkaisiin ihmisiin kuin ystäviin olen purkanut tunteitani. Ystävät ovatkin sitä varten, että heille voi purkaa tunteita, mutta olen vienyt asiat aivan äärimmäisyyksiin.

Päänisisäisissä kaksinkamppailuissa olen antanut tunteilleni ja elämisenhalulle niin suuren vallan, että olin jo kertaalleen lopettamassa lentopallon. Kesken kauden. Keskenkaiken. Lajin, jota olen harrastanut jo reilut kuusitoista vuotta. Olin lopettamassa jotain, mikä on piirtänyt päivittäiseen rytmiini ainoan kunnianhimon sekä kurinalaisuuden. Mutta miksi kaikki tämä? Koska koin, että tämä ei ole sitä mitä haluan. Etsin itseäni, mitään suurempaa löytämättä.

Eräänä tyypillisenä kylmän suomen aamuna herätessäni, tajusin, että kaikki edellinen on ollut aivan turhaa. En ensinnäkään halua tehdä tätä joukkueelleni, enkä sitä suuremmin myöskään itselleni. Lentopallo on ainoa asia, jonka osaan hyvin. Lentopallo on ainut asia, jonka avulla itsestäni voi tulla vielä jotain.

Tein yhden suuren päätöksen koskien ihan itseäni. Niinkuin moni varmasti tiesikin jo, niin äitini päätti ottaa pienen irtioton arjesta ja lähteä kookospalmujen alle makoilemaan reiluksi puoleksi vuodeksi. Äidilläni on omistusasunto, johon sittemmin muutin. Itse muutto ei sinälllänsä ole suuri asia, vaikkakin olen jo nyt täysin hajalla johtuen asunnon sijainnista keskustasta nähden (8km päässä)
Mutta yksi syy muuttoon oli itseluotu näkökulma ja muutoksen tarve. Huomasin jossain vaiheessa, kun päässäni pyörittelin jälleen asioita, että en ole tyytyväinen itseeni. Olin hukassa. En omistanut määränpäätä enkä todellakaan ollut määrätietoinen, kunnianhimosta puhumattakaan. Osaksi asuessani keskustan välittömässä ytimessä, on houkutuksia tietenkin monia. Halusin niistä eroon. Halusin pois elämäntavasta, joka minulla siihen aikaan oli. Saatoin useasti vain yhtäkkiä hakea pitsan, koska oli nälkä. Kävin myös huomattavan paljon viihteellä, tajuamatta sitä, kuinka hukassa oikeasti olinkaan.
Myöhemmin tajusin asian ja halusin tehdä siihen muutoksen. Halusin takaisin siihen elämäntilaan, jossa pystyin sanoa itselleni, että olen urheilija. Tämä oli ensimmäinen askel kohti sitä.

Muutin kahdeksan kilometrin päähän keskustasta, joka on tämänvuotisista päätöksistäni yksi parhaimmista. Valehtelematta olen onnellinen, koska ensimmäistä kertaa en edes vaivaudu ajattelemaan uloslähtemistä saatika ulkonasyömistä. Reippaana poikana heitän riisit kattilaan ja syön niitä. Muutos on tulossa, tunnen sen.

Jos ihminen pystyy myöntämään itsellensä heikkoutensa, on hänellä suuremmat tiedostamislahjat, kuin mitä osaa arvatakkaan.. Myönsin itselleni, että tällä elämäntyylillä en päädy mihinkään, mitä olen lentopallon kautta pyrkinyt saavuttaa monen vuoden ajan.

Kesä oli ja meni. Niinkuin aiemmin mainitsin, olin hukassa. Olin hajalla. Saatoin kokea olevani onnellinen, mutta en ollut. Kävin joskus jopa viisi kertaa viikossa juomassa, onko se elämää? Alkoholismi on ollut ikävä kokemus aikoja sitten, ei itselläni mutta läheisilläni. Tajusin että olen päätymässä samaan.

Kertooko se itsestäni vahvuudesta vai tapahtuiko muutos vain omakohtaisten kokemusten takia? Oli miten oli, olen nyt päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni jotain suurta lentopallon kautta. Muistakaa lupaukseni, koska myyn jopa playstationini sillä perusteella, etten makoilisi kotona pelaten änäriä, vaan sen ajan käyttäen vaikka punttisalilla tai lenkkeilemässä.

Mitävittua. Kirjoitan tahtomattakin lässynläätä.
Heitän tähän perään jotain mikä saattaa saada hymyilemään. Itse ainakin nauroin koko tapahtuman ajan.


Muutin asuntoon joukkuekaverini Haraldsin kanssa, joka on kotoisin Latviasta. Vähän heikohkommalla englannilla varustettu lentopalloilija onkin varsin muikea "kämppis"!
Annetaan esimerkki kaverin näppäryydestä:
Parisen päivää sitten istuin sohvalla normaaliin tapaan, iltalehden sivuja läpiselaten. Totesin siinä, että "I am a bit hungry" - johon kaveri vastaa että "You want I make food for you?"
Sinänsä mielenkiintoinen tilanne, että en olisi edes uskonut miehen ehdottavan moista. Mutta vastasin kuitenkin, että "Sure, why not. I can help" - johon tuli vastaus "noo, just sit and relax, but first we have to go to abc"- josta matka siis jatkui abcllle. Matkan aikana yritin udella, että minkäslaista buffettia on tiedossa, vastauksia kuitenkaan saamatta.   Parkkeerattiin auto ruutuun ja mentiin sisälle ABC:lle. Kävelimme kaupan puolelle, jossa sitten kysyin että mitä me tarvitaan. "Umm... potatoes.... onions... yes, thats it"
En oikein tiennyt miten tuohon olisi voinut reagoida, kun kaveri ensiksi ehdottaa tekevänsä ruokaa ja sittemmin tajuan että ostaa hän vain perunaa ja sipulia? No siinä sitten vähän naurua pidellen ostetaan ostokset ja ajellaan takaisin kämpille. Kaveri aloittaa sitten kokkauksen heti sisälle päästyään. Ensiksi kuorii kahdeksan perunaa tavalla, jota en ole koskaan nähnyt. Mielikuvaharjoitteluna vertauksellisesti voi käyttää vaikka kanamunaa, jota maalataan pääsiäisenä. Yhtä tarkasti ja tunnollisesti kaveri siinä perunoita kuori. No, perunoiden jälkeen tulee sipulit, jotka vaan leikattiin ja siinä sitte sekä perunat että sipulit uunipellille, vaikkakin ilman leivinpaperia. "Something is missing"- totesi kaveri. Meinasin siihen sitten huutonaurahtaa että "for real?"- mutta halusin nähdä, mihin lopputulokseen tässä tuumailussa sitten päädytään. "Yes, now i know it"- kaveri kaivaa laukussa varmasti yli kolme viikkoa olleen lihapaketin. Ajattelin jo, että kuinka paljon sitä sitten oksennellaankaan, kun tuota syödään. Mutta haistelutestillä kaveri todisti, että liha on vielä syötävää. Ja siis tämä testihän oli simppeli, veitsellä viilto pakettiin ja nenä kiinni ja pieni haistaminen. "Yes, its good" - ja ei muutakuin muiden sekaan. Mutta kuitenkin, "something still missing... YES, cheese"! Kaikille tiedoksi, että olin ostanut aiemmin sellaisen oltermannin huikean kokoisen juustojökäleen, jolla oli aivan perkeleesti hintaa. Ennenkuin kerkesin edes tajuamaan asiaa, niin toveri oli leikannut viisi senttiä paksuja juustoviipaleita, jotka surutta heitti hyvin esivalmistellun aterian päälle. "20 minutes and we eat"
Kuulostaako hyvältä? Söin aivan helvetisti sitä, mutta ei se kyllä hyvää ollut, mutta en osannut yllättyä siitä.

PS! Vaikkakin ollaan tässä kaikenmoisia ruokia syöty, niin yhteispeli toimii hyvin! Ensimmäisestä pelistä 3-0 voitto rovaniemen pojista. Nyt tulevana lauantaina onkin edessä varmasti yksi isoimmista joukkueista suomalaisessa nykylentopallossa. Hallitseva suomenmestari Kokkolan Tiikerit. Vaikkakin kyseessä on "vain" suomen cupin peli, niin olen ainakin itse ihan täpinöissäni. Toivottavasti peli ei mene kokonaan ohi vain pyöriessä kentällä ihmetellen liigakulttuuria. Vaikka tasoero paperilla onkin aivan tähtitieteellinen niin en usko että halua uskoa että kyseessä on aivan helppo ottelu heillekkään.

Mutta jos ottelu päättyykkin aivan perseraiskaustulokseen, niin olempahan nähnyt hollihaan koulun sekä mahtavan liigamestaruusviirin. Verrattavissa Hakametsässä jäädytettyyn Raimo Helmisen pelipaitaan.

Kiitos, kuulemiin
Hakkuri Peussa