Kuuden koon kuiva kausi.

Mulle on kasvanut mielettömän ylitsepääsemätön vaikeus ja käsittämätön dilemma tästä tekstin aloituksesta. Alla viisitoista tekstipohjaa, joista ei yksikään kelpuuta aloittamaan tekstiä. Vedetään sitten niinkuin asia on, suoraan ytimeen.

Viime tekstistä on siis jo monen monta kuukautta. Jotenkin tämä kirjoittaminen on vain jäänyt kesän tuodessa kaikkea muuta. Alla on kyllä paras kesä ikinä.

Niinkuin moni tietää, niin polveni on paskana. Totaalisen hajalla. Vaikkakaan en jokavälissä valita asiasta painaa se silti mieltä. Suurimpana syynä pitkäkestoisen intohimon katkeaminen, jota kesti seitsemäntoista vuotta. Lentopallo.

Viime kauden jälkeen vannoin etten enää pelaa. Ikinä, missään. Siihen oli monia syitä, myönnettäköön, että se kipinä alkoi hiipua. Vastaan tuli muita aktiviteetteja.

Nyt kuitenkin kun en ole lentopalloon koskenut viimeiseen yhdeksään kuukauteen, alkaa mielenkiinto ja se kipinä jälleen syttyä. Haluan pelata. Haluan saada polveni kuntoon. Haluan taas saada sen  asian rinnalleni, joka tekee minusta sekä muista ylpeitä. En ala vähättelemään sitä mitä lentopallossa sain aikaiseksi. En ollut suomen parhain, en se motivoitunein. Jos olisin ollut edes vähää aktiivisempi kuuntelemaan sitä mitä tulee tehdä, en varmasti istuisi tässä tuolilla kirjoittamassa tätä. Nyt aion kuitenkin aloittaa taas sen elämän, joka sai itseni hymyilemään. Niinkuin aikoinaan kun kuljin sinisellä polkupyörällä lentopalloharjoituksiin ollessani alle kymmenen vanha. Se hymy, se halu menestyä, se tarve kehittyä paremmaksi. Se alkaa taas löytyä. Nyt toivon vain löytäväni seuran, josta löytyisi tarpeeksi apua saadakseni itseni takasin samalle tasolle, ja kuka tietää vaikkapa vielä korkeammallekkin. Mutta ensiksi pitää saada polvi kuntoon!

Aloin tässä kesän siintäessä loppuaan kohden tajuta sen, että tämä elämäntyyli, elämäntapa mitä ylläpidän tällä hetkellä ei tee itsestäni yhtään mitään. Vaikka olen aina peräänkuuluttanut sitä vähäistä kunnianhimoa mitä minulla on aina ollut, ei se tarkoita sitä ettenkö voisi tavoitella enempää kuin mihin itse olen koskaan tyytynyt. Muistan kun junnuvalmentajani joskus aikoinaan sanoi Kurikan alueleireillä alle viidentoista vanhana, että minun kohdalla on tie auki taivasta myöden. Olin nähtävästi pelaaja, joka kehittyy silminnähden nopeasti. Niin mulle aina sanottiin. Mitä mä tein asialle? Voivottelin kun ei sujunut. En koskaan panostanut tarpeeksi.

Kyseinen kesä on ollut pelkkää ryyppäämistä. Töitä ja ryyppäämistä. Ainoa urheilu mitä olen tämän kesän aikana harrastanut on jalkapallon MM-kisat. Nekin sängyllä makoillen, juoden kokista ja syöden milloin mitäkin verisuonien katkojia. Painoakin on tullut rapiat kymmenen kiloa lisää siitä lähtien kun lopetin lentopallon. Tämäkö on se mitä haluan? Ei todellakaan.

Kävin jokusen aikaa sitten lääkärillä, joka oli erikoistunut urheiluvammoihin. Kerroin mitä kipuja polvessa. Siinä se aikansa väänteli polveani ja totesi että jos haluan jatkaa urheilua, tulisi eturistisiteeni leikata. Sanoin siinä vaiheessa, etten aio jatkaa aktiiviurheilua, olenhan kuitenkin lentopalloa pelannut seitsemäntoista vuotta, joka on mielestäni aivan tarpeeksi. Kerroin kaverille, että aikomuksenani olisi tehdä tälläinen pikkupikku pyöräreissu. Mies innostui, mutta tuskin tajusi että kuinkas pitkä Janin reissu sattuisikaan olemaan. Sitten kerroin. 2500km. Mies hieman hörähti ja otti lasinsa pois päästä ja sanoi muutaman sanan polvesta ja sitten sanoi, että polvi ei tulisi millään kestämään sitä rasitusta. Ennen lähtöäni sain vielä ajan keskussairaalaan, jossa polvi kuvattaisiin röntgenillä ja ultralla ja kaikilla muilla mahdollisilla hifistelylaitteilla. Tähään päivään mennessä en ole päässyt  kuvaamaan polveani.

Mietin kauan että mitä teen. Olin monesti sen kannalla, että vitut polvesta, tämän minä haluan tehdä. Sitten oli niitä ajatuksia, että saattaisin tarvita polveani vielä elämäni aikana. Tasapainottelin kahden asian välillä ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että en aio saatika halua ottaa sitä riskiä, että polveni ei sattuisikaan kestämään. Hieman kyllä vituttaa, koska olin jo ehtinyt suunnitella likipitäen kaiken valmiiksi, reiteistä yöpymispaikkoihin. Ehtiihän tuonkin vielä suorittaa, katsotaan ensi kesänä uusiksi jos polvi on paremmassa kunnossa!

Jos pureudun syvemmin tähän kesään ja viimeisimmän tekstin väliseen ajanjaksoon?

Olen ajautunut kuplaan. En ajattele mitään. En kadu tekojani. En ajattele mitä mieltä muut ovat. En kiellä itseltäni mitään. Elän toisinsanoen vain itselleni. Vieressä olevat ihmiset kärsivät siitä. Vaikkakin on varsin aikaista myöntää, alan käsittää sen, että jos jatkan tätä tahtia, voin muutaman vuoden päästä sanoa itseäni alkoholistiksi. ALKOHOLISTIKSI!
Oman pitkän kaksikymmentäyksivuotisen elämäni aikana tuo käsite on tullut kristallinkirkkaaksi ajatukseksi ja faktaksi siitä etten halua itse joutua siihen tilanteeseen. Vaikkakin olen tehnyt monia kymmeniä tuttavuuksia ollessani päihtyneenä missä milloinkin, on silti ajateltava pitemmälle kuin vain seuraavaan viikonloppuun. Nykyään se on sitä, että jos on vapaapäivä alan miettiä, että missä ja kenen kanssa. Ja mihin siitä jatketaan iltaa? Täyttä paskaa. Olin yhdeksäntoista vuotta maistamatta alkoholia, kaksikymmentä maistamatta nuuskaa ja kaksikymmentäyksi vuotta maistamatta tupakkaa. Nyt mikään edellämainituista ei hetkauta. En pidä sitä ylpeydentunnetta enään minäään, mitä ylläpidin ollessani se Urheilija kun muut joivat. Sitten ne sanovat että kaikkea pitää kokeilla. Kaikkea paitsi omaa pikkusiskoa ja veronkiertoa. Huumeisiin en koske, siitä olen aina pitänyt kiinni.



Takaisin koulunpenkille !

Paljonko voi ihminen muuttua lyhyessä ajassa?
Monet sanovat että olen muuttunut todella paljon. Olen ylimielinen. Kusipää. Pleijjeri.
En tietenkään lähde itseäni puolustelemaan, en itsekään kaikista pidä. Jokainen ihminen muodostaa omat käsityksensä ihmisestä. Ehkä olen ylimielinen. Ehkä en. Mielestäni pystyn pitämään jalat maassa, vaikka joskus ne vähän sieltä irtoisivatkin. Ehkä olen kusipää. Mielestäni olen vain niille, joille pitää olla. Pidän itseäni kärsivällisenä, pitkäjänteisenä ja rauhallisena ihmisenä. Suututtamiseeni vaaditaan hyvin paljon. Mutta kusipää on varsin laaja käsite, joka löytyy jokaisesta tarpeen tullen.




Itse olen mitä olen. Muuttumassa alkoholistiksi, jonka voi estää. Jonka myös aion estää. Löydän tietenkiin asioita, joista en itsekään ole erityisen ylpeä, mutta en silti kadu mitään.

TJ 11 - Weekend Festival !
Nähdään siellä!

Rakkaudella
Jani