Alokkaasta Reservin vänrikiksi.

Kun viimeisen kerran päivitin blogiani syyskuussa, olin vielä alokas. Nyt eletään maaliskuuta ja olen kokelas. Aikaa on siis kulunut reilun verran ja käyn nyt läpi menneen yhdeksän kuukauden aikana tapahtuneet asiat.

Asepalvelukseni alkaa häämöttää loppuaan. Niinkuin kaikki sanovat että vuosi menee nopeasti ja että se on ihmisen parasta aikaa, niin olen tästä täysin samaa mieltä. Olen nauttinut olostani armeijassa ja yhteen väliin jopa suunnittelin jatkavani aina maanpuolustuskorkeakouluun asti.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka pitkän kaavan kautta Alokas Peussa saatiin palvelukseen ja 1. tuliasemapatteriin. Jännittynyt, pelokas ja innokas alokas monen mutkan kautta kuitenkin asetettiin patteriin ja tupa numero yhdeksään. Kyseisen alokkaan armeijatietämys oli ihan täysi nolla ja jos aivan rehellisesti puhutaan, oli alokas katsonut niin paljon sotaelokuvia ja niin vähän asepalveluksen suorittaneiden julkaisemia kuvia, että alokas todella luuli, että majoittumistilat olisivat leffoissa nähtyjä suuria lentokonehalleja, joita koristaisivat vain ja ainoastaan peruskalusto. Kuri olisi ihan järjetöntä ja fyysisyys aivan älytöntä. Alokas ajatteli ennen palvelukseen astumista, että alokkaan polvi tuskin kestää rasitusta, olettaen, että lääkäri passittaisi alokkaan takaisin siviiliin hetikättelyssä parantamaan polvensa. Viikko kuitenkin kului, eikä alokas maininnut lääkärintarkastuksessa polvesta sanallakaan. Lääkäri ei sen suuremmin kysellyt, eikä alokas kertonut, joten alokas läpäisi tarkastuksen. Tämän jälkeen alokas mietti pitkän aikaa, oliko liike kannattava ratkaisu. Alokas kuitenkin päätti todistaa niin itselleen, kuin muillekkin, että pahemmastakin on selvitty. Alokas teki tietoisen ratkaisun ja pelonsekavin tuntein odotti tulevaa.

Sotaelokuvat olivat antaneet alokkaalle vääristetyn kuvan armeijasta. Kahden viikon aikana alokas ymmärsi, että elokuvien tekijät kusettivat alokasta ja alokas alkoi tottua suomen puolustusvoimien toimintaan.
Alokkaan tietämys armeijasta kasasantui kuin pieni palapeli, pala kerrallaan. Joka päivä alokas oppi jotain uutta ja pian alokas tajusi, että tämähän on oikeasti helppoa. Alokas alkoi rentoutua.

Peruskoulutus kausi suomen puolustusvoimissa perustui pitkälti siihen, että tehtiin ne asiat jotka käskettiin tehtäväksi. Aloin hiljalleen oikeasti tykästyä siihen. Itsestäni ei olisi millään voinut saada puolen vuoden tykkimiestä, ei mitenkään. Olin vannonut itselleni, että jos tänne tullaan, niin mennään kerralla päätyyn asti ja kerätään maksimaaliset kokemuset suomen puolustusvoimista. Alokas nimitettiin viidennen viikon jälkeen tykkimieheksi. Nimitys itsessään ei ollut mikään suuri asia, vaikka seremoniahan siitäkin kehiteltiin. Perheenjäsenet ympäri suomen matkustivat Kajaaniin asti seuraamaan, kuinka heidän pikkupetteristään nyt tehtiin jääkäri, tykkimies tai pioneeri. Itse totesin kotipuoleen, että olen niin vanha, että ei tarvitse tänne asti tulla kyseisen nimityksen takia, ehkä sitten häihin jossain vaiheessa elämää.

Valan jälkeen peruskoulutuskautta jatkui vielä kolme viikkoa, jolloin alkoi AUK, eli aliupseerikurssi. Alokas oli P-kauden aikana saanut tietoa 1.tuliasemapatterin johtajilta aliupseerikurssista ja siitä mitä siellä tehdään. AUK vaikutti mielenkiintoiselta. Muutto kuitenkin vähän jännitti, koska 1.tuliasemapatteri oli alkanut tuntua kodilta.
Tavarat pakattiin kahteen reppuun, rinkkaan ja pikkurep

puun ja tykkimiehet tallustelivat etuoven kautta kohti 2.tuliasemapatteria ja aliupseerikurssia. Sisälle päästyään tykkimies laski tavaransa oman kaapin eteen ja alkoi täyttää niillä kaappiansa. Viisi minuuttia tästä kuuluu käytävältä ilmoitus "Valmistautukaa seuraavaan palvelukseen, Tupa-,Kaappi-, ja siisteystarkastukseen. Tähän aikaa viisi minuuttia".
Voi paska. Ei edes puolet tavaroista kaapissa ja viisi minuuttia aikaa. Aloin ajatella, että tällästäikö täällä on.
Kaikesta kuitenkin selvittiin ja tykkikoulutuksien ansiosta oman aselajin tehtävät alkoivat luonnistua. En ole koskaan ollut hyvä koulussa ja tästä syystä kokeiden kanssa oli vaikeuksia. Selvisin kuitenkin jonkinmuotoisella kunnialla läpi niistäkin. AUK6- viikolla pidettiin oppitunti ja tiesimme jo ennen oppituntia, että siellä selviäisi kenelle suotaisiin kunnia lähteä reserviupseerikurssille. Ennen tietoa reserviupseerikouluun lähtijöistä saimme paperin, jossa oli pisteytyksiä eri asioista. Samallainen paperi, jonka allekirjoitimme P-kauden lopussa. Siitä näkyisi muunmuassa kuntoindeksi, sopivuus johtajakoulutukseen, vertaisarviointi ja niin edelleen. Tulos oli itselleni pienimuotoinen pettymys, koska pisteet olivat laskeneet peruskoulutuskauden 33:stä aliupseerikurssin 25:een. Vertailimme papereita muiden kanssa hetken ja aloin uskotella itselleni, että paikka reserviupseerikurssilla meni siinä. Linjanjohtaja oli kuitenkin sitä mieltä, että laitetaan Oppilas Peussa RUK:seen. Olin erittäin mielissäni päätöksestä ja mielessäni lupasin itselleni, että nyt otetaan itseä niskasta kiinni.  Kaksi viikkoa myöhemmin suoritimme RUK:seen lähtijöiden kanssa varuspalautukset ja odotimme kahteen asti yöllä kuljetusta kohti Haminaa. Ja niin me sinne lähdimme.

Saavuimme Haminaan kahdeksan jälkeen. Itse heräsin bussin käytävältä, koska siinä on pitkän miehen hyvä nukkua. Nousin ylös ja kirkas ilma pisti verkkokalvojani. Siristelin hetken silmiä ja äimistelin haminan varuskunnan arkkitehtuuria. Se oli aivan täysin erilainen kuin Kainuun prikaati, josta juuri olimme lähteneet. Rakennuksen sijaitsivat isolla alueella kaukana toisistaan, eikä varuskunta itsessään ollut suljettu. Alueelle olisi voinut vain kävellä eikä kukaan olisi huomannut. En innostunut varuskunnasta.

Bussi ajoi hiekkakentälle ja siinä niitä oli rivissä parikymmentä. Linja-autoista nousi pelokkaita ja hämmentyneitä taistelijoita. Osalla rintaa koristi jo salmiakki kun taas toisilla oppilaanraita. Sitten kajahtaa kurssijohtajan suusta, "Kurssi, kasiriviin järjesty!"- ja juuri niin kuin meille oltiin RUK-illassa kerrottu, on se joka kerta älytöntä sähläämistä. Osassa riveistä on viisi upseerioppilasta, osassa viisitoista. Pitkän sähellyksen ja perselleen täytetyn muodon purkaminen alkoi, kun kurssijohtaja huuteli aselajeja ja osoitti mihin suuntaan juosta. Neljäntenä kuului Tulipatteri, johon itse siis kuuluin. Rakennus sijaitsi suoraan edessämme ja aloimme kaikki juoksemaan kohti "Hotelli Hiltoniksi"- nimitettyä rakennusta. Pitkäkestoisen sähellyksen jälkeen pääsimme omiin tupiimme ja rumba alkoi. Kävimme hetialkuun läpi järjestymispaikat sekä rakennuksen yleiset palvelussäännöt.
Hiljalleen kaiken tämän alkusähellyksen jälkeen aloin tutustua tuvan henkilöstöön. Taistelijoita oli saapunut Kajaanista, Parolasta, sekä Vekaranjärveltä. Jokaisella oli tietenkin erilainen näkemys esimerkiksi teksistä. Näissä asioissa puursimme pitkän aikaa ja lopulta päädyimme yhdenmukaiseen ratkaisuun. Suuri ja pelottava RUK oli alkanut.

Reserviupseerikurssi on pitkälti opiskelua ja siitähän itse tiesin olevani kusessa. Aion kuitenkin yrittää parhaani. Parhaallani tarkoitin alitajuntaisesti kaiketi sitä, että kunhan läpi pääsee on suorittanut parhaansa, sillä sen verran puurtamiseksi kurssi omalla kohdallani meni, että mietin monesti miksi olen kurssilla.

RUKissa oli paljon leirejä. Perusharjoitus 1,2&3 , Yhteistoimintaharjoitus 1&2, Pahkajärven Ampumaharjoitus. Erilaisia koetuksiakin oli monia. Kirkkojärven marssi sekä suuri ja mahtava JOHA.
Leireistä ja koetuksista en aio kirjoittaa, sillä tiedän, että jossainpäin suomea joku tätä lukee ja asepalvelus vielä edessä. Mutta voin kuitenkin kertoa kokemusista RUK:ssa.
Niinkuin armeijan käyneet tietävätkin, on loppusodassa tarjolla kokelaille erinäisiä tehtäviä. Patteriupseeri, Patterin päällikkö, Tulitoimintaupseeri ja monia muita. Leireillä meidät jaettiin erilaisiin tehtäviin, aina tykkiryhmän jäsenestä patterin päällikköön. Itse toimin tulitoimintaupseerina, jaosjohtajana, tykinjohtajana, tuliasemaryhmän johtajana, sekä useasti tykkiryhmän jäsenenä. Leirit olivat ihan mukavia jälkeenpäin ajateltuna. Paitsi tietenkin perusharjoitus 1. Miksikö? No minähän kerron.

Toimin harjoituksessa tulitoimintaupseerina. Titteli itsessään oli täysin turha, koska emme olleet harjoitelleen tuto-upseerin tehtäviä. Istuin pitkälti kaikenajan kylmässä teltassa linjanjohtajan tenttailessa että "No mitäs nyt pitäisi tehdä"- Vitustako minä tiedän koska ei ole missään vaiheessa kerrottu. No, kuitenkin... Harjoituksessa ensimmäinen ilta menossa pitkälti kohti iltaa ja taivas alkoi hämärtyä nopeasti. Liityin mittausryhmään, sillä mittaaminen oli itsellä vielä harmaata aluetta ja halusin oppia. Kävelimme tuliasemauraa pitkän matkaa poispäin leiritysalueelta ja aloitimme mittaamisen. Pystytimme suuntakehän keskelle metsää paalun päälle, jossa lukivat tarkat koordinaatit kyseiseen kohtaan. Enään tarvittiin tarkat suunnat pilkoista, jotka sijaitsivat vielä syvemmällä metsässä. No pimeäähän siellä oli ja koska olin ryhmässä ikäänkuin lisähenkilönä, käski luutnantti Siren meikäläisen valaisemaan pilkkaa. Antoivat valtionvirallisen taskulampun ja näyttivät kädellä, että kuusikymmentä metriä tuohon suuntaan. Aloin suunnistaa kohti pilkkaa ylivoimaisesti huonoin taskulamppu kädessä. Pystyin valaisemaan noin kolmen metrin päähän ja maasto oli kivikkoista. Hypin kivien yli jonka jälkeen alkoi loiva nurmikkoinen alamäki. Hetimmiten päästyäni nurmikkoalueelle kuulin, että en ole täällä nyt yksin. Mielessäni kävi tiedustelija ja jatkoin matkaa. Saavuin hetken kulutua puunjuurelle, johon pilkka oli kiinnitetty ja aloin valaista sitä. Hetken kuluttua alkoi aivan vierestä, noin kymmenen metrin päästä kuulua oksien rapinaa ja hitaita askeleita. Jähmetyin paikalleni, vasen jalka pienessä kuopassa, oikea käsi yhdeksänkymmenenasteen kulmassa valaisemassa neliskulmaista, kaksiväristä pilkkaa. En ajatellutkaan liikkuvani, koska olin varma että siellä oli jokin eläin.

Aikaa kului noin kaksi minuuttia eikä mittausryhmä ollut paikantanut valaistua pilkkaa, koska taskulamppu oli niin heikko, ettei edes mittausryhmä erottanut sijaintiani metsässä. Tässä välin askeleet kuusimetsästä alkoivat kuulua selkeämmin ja havaitsin liikettä. Hitaasti käänsin päätäni sekä hyvin varovasti taskulamppua ääniä kohdin, jotta havaitsisin, että mikä siellä on. Näissä intin taskulampuissa on erikoinen lamppu, joka aiheuttaa ympyränmuotoisen valaisualueen. Ja koska valaisualue oli noin kolme metriä, taskulamppu siis valaisi halkaisijaltaan kolme metriä. Sellainen pallo, jonka valaisualueen ympärillä oli täysin pimeää. Siirsi taskulamppua ja nyt näin erittäin selvästi mikä eläin oli noin viiden metrin päässä. Se oli susi.

Jähmetyin aivan täysin aloilleni. En pystynyt liikkua vaikka olisin halunnut. En pystynyt huutaa, vaikka olisin halunnut. Olin täysin omillani, suden kanssa. Tasaisin välein kyseinen susi otti askeleen eteenpäin. Yritin aina silloin tehdä jonkinlaisen äänen tai liikkeen, jota susi saattaisi säikähtää. Fakta on kuitenkin se, etten tiedä miten sudet toimivat. Tiesin vain sen, että susi on laumaeläin jolloin tiesin, että tämä susi ei ole tässä yksin.

Tajusin siinä vaiheessa kun susi oli kahden metrin päässä ja ainoa mitä näin, oli puu, pilkka ja suden rumat hampaat ja kiiluvat silmät, että pian se on jalassa kiinni ellen tee jotain. Yritin huutaa mittausryhmälle, mutta en saanut ääntä kuulumaan vaikka kuinka yritin. Se oli ikäänkuin kuiskaus, joka kantautui ehkä kahden metrin päähän. Matkaa muuhun porukkaan oli kuitenkin vähintään kuusikymmentämetriä. Olin siinä täysin jähmettyneenä ja varma siitä että tässä käy huonosti. Keräsin kaiken mahdollisen äänen mitä käytössä sillä hetkellä oli ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Tällä kertaa se oli lähempänä puhetta kuin huutoa, mutta huomasin, että susi oli alkanut perääntyä. Pidin pienen tauon ja odotin suden seuraavaa liikettä. Susi asettui viiden metrin päähän maahan makaamaan ja jatkoi tuijottamista. Päätin nyt karjaista niin perkeleen kovaa kuin ääntä ikinä lähtee. Huusin suuntakehälle ja nyt ääni kantautui sinne asti. Kerroin luutnantille, ensimmäisenä, että täällä on susi. Luutnantin vastaus kuului "Loistavaa"- EI MUUTEN VITUSSA OLE!, huusin perään. Luutnantti kysyi, että mitä susi tekee, johon vastasin, että tuossa se makaa viiden metrin päässä maassa. Lyhyen keskustelun jälkeen päätti luutnantti lähettää toisen oppilaan seurakseni. Hyvä idea, laitetaan sinne lisää porukkaa syötäväksi. Teoreettisestihan meillä ei siellä muuta ole kuin rynnäkkökivääri ja sekin oli selässä. Jos susi oli siitä ampaissut kimppuuni, en olisi mitenkään ehtinyt edes yrittää ottaa rynnäkkökivääriä selästä. Ei sillä muuta tuhoa olisi muutenkaan voinut tehdä kuin lyödä, sillä eihän harjoituksen aikana lippaassa ole ikinä kovia ammuksia. Silloinen upseerioppilas, nykyinen upseerikokelas Strohecker tuli pilkalle itsekin erittäin peloissaan, mutta hänellä oli hyvä taskulamppu. Tässä kohdin kyseenalaistin suuresti puolustusvoimien logiikan. Kumpi on tärkeämpää, harjoitusta varten tarkan suunnan saaminen tykeille, joille ei edes ammuta, vai se, että siellä ei olisi ketään lähelläkään susia? Siellä hetken aikaa säikyttyämme mittausryhmä sai tarkan suunnan pilkasta eikä susia enää näkynyt alueella. Loppu hyvin vaikkakin paskat housussa.

Meidän viimeinen harjoitus RUK:ssa oli Pahkajärven ampumaleiri. Säätiedote antoi jo ennen leiriä ymmärtää, että tästä on tulossa aivan helvetillinen kokemus. Neljän päivän ajan pakkaslukema oli kahdenkymmenenkahdeksan pakkasasteen kylmemmällä puolella. Ainoa lämmönlähde, mikä saatavilla oli, olivat omat kivekset. Saappaisiin asetettavat huopavuoret, joiden tarkoitus on pitää jalat lämpöisinä jäätyivät kirjaimellisesti kiinni jalanpohjiin. Mistään käsineistä ei ollut mihinkään, kaikki jäätyivät käteen kiinni. Ville 5v, eli kypärän alushuppu jäätyi kiini poskiin ja leukaan. Kaikenkaikkineen intin paskin kokemus, vaikka jälkeenpäin naurankin pahkajärven ampumaleirille ja sille että kuinka mukavaa meillä oli.  Kerron nopeasti leirin toisesta päivästä.

Toimin tykinjohtajana leirillä ja ensimmäistä kertaa ammuimme kovilla. Homma sujui hyvin ja olin tyytyväinen tykkiryhmääni. Pakkasta oli miedot 29astetta. Päivä oli edennyt suurinpiirtein kello kuuteen, jolloin kuului tulikomento, joka meni likipitäen näin "Loput ammukset, ampukaa"- jolloin tiesimme, että vaihdamme asemia tämän jälkeen. Tykinjohtajana sekä nohevalla tykkiryhmällä päräytimme loput murkulat taivaalle ja aloimme pakata kalustoa siten, että sen voi vain nostaa auton lavalle ja vaihtaa asemia. Kaluston kanssa ei minkäänlaisia ongelmia, mutta tykki antoi aihetta harmaille hiuksille.  Olimme kiilanneet tykin routaiseen maahan, joka oli vielä suoperäistä. Eli niille, jotka eivät tiedä, niin tykki tulee kiilata maahan noin 50cm pitkillä, painavilla rautakiiloilla, joka estää tykin liikkumisen kun sillä ammutaan. Tykin kiilaaminen oli itsessään tuskainen operaatio, sillä jouduimme lyömään jokaista kiilaa keskimäärin 150 kertaa juntalla, joka painoi noin 60kiloa. No mitäs veikkaatte, että kun tykki kiilataan routaiseen sekä mutaperäiseen maaperään  kolmenkymmenen asteen pakkasilla ja antaa sen olla siinä kaksi päivää niin saadaanko sitä enää millään sieltä pois? No eihän sitten millään. Olimme muuten valmiita siirtymään uusiin asemiin noin puoli kahdeksan maissa, mutta emme olleet saaneet edes yhtä kiilaa liikautettua. Neljän ja puolen tunnin päästä saimme kiilat irroitettua, mutta sekin vaati kaksikymmentätuhatta kiloa painavan maastokuorma-ajoneuvon, jonka vinssillä saatiin kiilat irroitettua.  Sitten alkoi muut osat hajota, jokaisesta tykistä oli hydrauliikkapumppu hajalla, jonka avulla tykkiä voidaan nostaa maasta, jolloin se voidaan saattaa kytkemis- sekä kuljetuskuntoon. Raseista jäätyivät jarrut ja kello alkoi lähestyä yhtä yöllä. Vaihdoimme asemia kahden aikaan ja tietenkin tykit pitää laittaa vielä ampumakuntoon, ennenkuin päästävät nukkumaan. Kello oli puoli viisi aamulla kun olimme valmiita ja saimme luvan pystyttää teltan ja mennä nukkumaan. Se vain, että kuudelta herätys. Rättiväsyneinä pystytimme teltan joka hädintuskin pysyin pystyssä. Konttasimme telttaan ja asetuimme makaamaan jäätyneelle maaperälle. Kylmähän sielläkin on jossei kamiina ole hehkumassa, eikä kukaan tahtonut ottaa sitä nakkia. Loppujenlopuksi hermostuin ja hyppäsin lyhtylaatikon päälle istumaan aikeena sytyttää kamiina. Halot olivat märkiä, eikä kenelläkään ollut mitään sytykettä. Hermostuin vähän lisää ja runttasin puuta sisään  niin vittuna kuin mahdollista, tyhjensin puolitoista pulloa valopetroolia kamiinaan ja tuikkasin sen tuleen. Teltta lämpeni hitaasti, mutta varmasti. Kamiinan vieressä oli lämmin ja hiljalleen aloin riisua taisteluvarustusta. Mutta eihän se auta, että vaatteet lämpenevät, jos ne ovat kauttaaltan jään peitossa. Jäähän vain sulaa ja ulostautuessa jäätyy uudestaan. Se oli sellaista selviytymistaistelua ensimmäisestä päivästä lähtien.  Kaksi loppupäivää meni pitkälti koomaillessa ja yrittäessä selviytyä. Lopulta koitti hetki, jolloin hyppäisimme moduuliin ja matkaisimme takasin kasarmille, jolle matkaa oli 98km. Matkan aikana oli tarkoitus pitää yhdestä kahteen taukoa, koska näillä pakkasilla on suuri paleltumisvaara auton lavalla. No eihän siinä matkalla mitään taukoja pidetty. Itse heräsin jossain vaiheessa siihen tappavan tuskalliseen kipuun. En tuntenut käsiäni, enkä pystynyt liikuttaa niitä. En tiennyt paljonko matkaa oli kulunut saatika paljonko sitä on jäljellä. Keskitin kaikki voimani siihen että saisiin sormeni liikkumaan ja lopulta taisteltuani noin viisi minuuttia sain sormeni liikkumaan. Yritin kokoajan liikkua, jotta kaikki mahdollinen lämpö saavuttaisi kehoni. Puolitoistatuntia tästä hetkestä saavuimme kasarmille. Ulostauduin ajoneuvosta aivan kauttaaltaan jäätyneenä, kävelin onnettomasti horppuen sisätiloihin, riisuin vaatteet, nappasin jäkin ja menin lämpöisen suihkun alle istumaan kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Sellainen oli meidän pahka.

RUK:n kurssijuhla

Niinkuin kaikki, myös RUK loppuu. Monien ristiriitaisten tunteiden jälkeen arvomerkkilättyyn lisättiin toinen salmiakki. Meistä tuli upseerikokelaita. Hieno tunne, mahtava.  Enää tulisi selviytyä johtajakaudesta.

22.01.2016. Päivämäärä, jolloin palasimme takaisin kotiin, eli Kainuun prikaatiin. Tarkemmin ottaen 2. tuliasemapatteriin. Tulisin toimimaan johtajakauden ajan apukouluttajana. Se on sellainen pesti, johon valehtelematta suurin osa tahtoo. Itse sinne pääsin, luojan kiitos.

Apukouluttaja pääsee kuulemieni huhujen mukaan paljon helpommalla kuin muut. Suurimman osan ajasta vain rötvätään. Ei tekemistä juuri milloinkaan ja aina lomilla. No, ei aivan.

Saavuimme yöllä patteriin yhden aikaan. Herätin alikersantti Luukkosen hetimitten. Hetken taisteltuaan väsymystä vastaan lähdimme Luukkosen sekä alikersantti Pyykkösen kanssa TV-tupaan kertaamaan kuulumisia. Siellä kuulin olennaisi asioita toisen tuliasemapatterin toimintatavoista sekä arjesta. Ei niissä suurta poikkeusta ollut omaan P-kauteen verrattuna. Seuraavana aamuna oppitunti yksikön varapäällikön Kapteeni Mika Nimellin kanssa ja lomille mars.

Johtajakausi kaikenkaikkiaan sujunut poikkeuksellisen hyvin. Meillä on siellä hyvä porukka ja jokainen on motivoitunut tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Uuden saapumiserän AUK alkoi puolitoista viikkoa sitten ja toimin tuliasemalinjan apukouluttajana.

Tässä "pelkistetty" versio omasta asepalveluksestani tähän mennessä. Hauskaahan tässä on se, että kun multa joku kysyy että "No mitäs nykyään kuuluu?"- niin karu faktahan se on, että mun elämä pyörii pitkälti intin vaatteissa. En ole perillä uutisista, en tiedä mikä nykyään on pinnalla. Joten yrittäkää kaverit ymmärtää. Mun viikonloppuvapaat kestää sen kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. Mulla on tyttöystävä, enkä ole se aktiivisin kaveri, joka soittelee että nähtäisiinkö kun tuun lomille. Mulle voi aina soittaa ja haluaisinkin kuulla miten mun kavereilla menee. Toivoisin että mulle soitettais ja pyydettäis vaikka kahville päivittelemään kuulumisia. Se olis mulle tärkeetä.

ps. tj 96

Ei mulla muuta tällä kertaa.
Kokelas Peussa  kiittää .