Spanish memories

VAROITUS!

Alla oleva teksti on yksi tuikitavallinen katkeroitunut tulkinta siitä, kuinka paljon muikeampaa on elämä Espanjassa kuin Suomessa. Varoitan myös, että teksti on helvetin pitkä ja sisältää sisältöä saarella työskentelevistä ihmisistä.  

Tämän kertaisista posteista piristävin oli kysymys siitä, miten vietin aikani Espanjassa. Tässä sitä nyt tulee!

Mun syksy oli aivan perseestä. Oli pimeää, ahdisti ja vitutti. Pelkkä aamulla herääminen oli merkki siitä ettei syksy ole sitä ideaalisinta aikaa. Lentopalloharjoitukset tekivät kipeää, yleisimmin vain polvelle, mutta muutenkin. Olin aivan jossain muualla syksyn pimeydessä. En ollut oma itseni.
En jaksanut hymyillä, en jaksanut välittää.

17.1.2014 !
Oli aivan tavallinen tuskien täyttämä, vähäluminen päivä. Oli perjantai, mutta ei tuntunut siltä. Muistan kristallinkirkkaasti vieläkin kyseisen päivän. Jälkeenpäin mietittynä se päivä pelasti itseni.
Olin päivällä ollut harjoituksissa. Sitä samaa syksyistä taapertamista muuten. Suurinpiirtein herättyäni suoraan harjoituksiin ja sieltä kotiin. Sama rumba päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Aika eteni hitaasti ja entiset paineet kasautuivat entistä enemmän. Tähän aikaan tein vielä hajavuoroja Keskussairaalalla lopetettuani työni Subwayssa. Olin ikäänkuin hukassa. En tiennyt tulevasta, enkä osakseen halunnutkaan. Mietin vain vaihtoehtoja, mutta enpä niille juuri koskaan mitään konkreettista tehnyt.
Illan käydessä yöhön, selailin facebookkia pitääkseen tylsyyden pahimmat demonit poissa. Huomasin siellä erään työntekijän päivityksen, jossa kerrottiin että sinne etsitään työntekijää. En tietenkään aluksi ajatellut juuri mitään, mutta kysyin henkilöltä että millaista hommaa olisi tarjolla. Lause lauseelta ja hetki hetkeltä alkoi tappava mielenkiinto ryömiä paitaani. Kiinnostuin asiasta. Ensimmäistä kertaa suurinpiirtein koko syksyn aikana olin innoissani jostakin. Asiahan ei tässä vaiheessa ollut todellakaan itsestäänselvyys, että pääsisin töihin. Parin päivän kuluessa sain ilmoituksen, että sain työpaikan. Se tunne oli mahtava! Ja vieläpä ollakseen syksy! 5,4,3,2,1... Voi pojat, mä lähen Kanarialle !!!

22.1.2014
Kirjoitin matkustaessani Espanjaan monesti matkasta kohti määränpäätä. Kirjottaminen tuntui todella hyvälle, koska halusin jakaa kokemuksiani eteenpäin. Muistan sen, kun astelin koneeseen. Tein tietoisen päätöksen sen suhteen, että nousen koneeseen viimeisenä, koska satuin istumaan käytäväpaikalla, jolloin ei tarvitsisi nousta kolmesti ylös jonkun hilautuessa viereeni. Muistan kun astuin koneen keulaan ja katsoin perälle ja totesin miltein ääneen, että "Ei vittu, tää kone on aivan täynnä!"- joka oli totta. En ole tietääkseni leffoissakaan nähnyt niin montaa ihmistä ahdattuna pieneen matkustajalentokoneeseen. Paikkani oli 27d, joka oli miltei perällä asti. Kävelin jonon vauhdilla kohti perää ja kahdennenkymmenennenviidennen rivin kohdalla huomasin jotain multihuippua. Mun penkkirivi on tyhjä! Istuin tietenkin omalle paikalleni aluksi, mutta kun huomasin, että muita ei enään tule, niin siirryin ikkunapaikalle.  Hetken kuluttua kone nousi ja väsymys alkoi painaa. Kaksi yötä putkeen valvottuna ja kuuden tunnin lento. Miksipä ei nukkua? Levittäydyin leiriksi kolmen penkin päälle makuulleni ja huomasin katkeria katseita käytävän toispuoleisesta rivistöstä. Kyllä muaki vituttais istua polvet suussa, ei sillä!

Kone laskeutui mitä luultavimmin keskipäivällä, koska oli aivan tajuttoman kuuma. Takki ja farkut... Ei hirveän maaritteleva kombinaatio, mutta äkkiäkös niistä eroon päästiin. Sitten vain porteista ulos ja etsimään henkilö nimeltä Samuli, joka vie mut Inglesiin. Jälkeenpäin musta ja Samulista tuli hyvät kaverit!

Heti päästyäni paikanpäälle vein tavarat kämpille ja suuntasin tulevalle työpaikalleni. Monet turistit naureskelivat nimelle, Kontulan Helmi. Siihen kuului baari ja kaksi saunaa. Iltaisin näytettiin sm-liiga pelejä, mutta myös olympialaisia ja suomalaisia tv-ohjelmia. Ainiin, moni varmaan muistaa kahvikuvan facebookissani? Jossei muista tai tiedä, niin siellä se on vieläkin mobiilitiedostoissa. Käykäähän katsomassa, niin ymmärrätte paljonko vihaan kahvia. Sen verran sain tuoda mukanani. Ja se säkki painoi kuin synti. Ei sillä että mulla niitä olis... Tässä kuvan linkki https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10202305087222885&set=a.2336071135536.121715.1662572360&type=3&theater

Ekat päivät saarella vierivät hitaasti. Töissä olin alkuun aina jommankumman kanssa yhtäaikaa, joko Villen tai Berryn. Työ alkui sujumaan ja sain olla jo ensimmäisen viikon aikana yksin töissä. Eihän se mitään rakettitiedettä ole, mutta joka työ vaatii aikansa oppia. Niin myös tämäkin.
Työkollega Berry risti minut heti alkajaisiksi "Pöhelöksi". Tiedä sitten miksi.

Työpaikka Espanjassa. Mahtavaa, eikö? Niinkuin muutama kirjoitus menneisyyttä kohdin kirjoitinkin siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat, konkretisoitui se silmänräpäyksessä paikalle päästyäni. Muutamat ensimmäiset illat nyt menivät niin ja näin, koska kiertelin napit korvilla kaupunkia ympäri. Mutta sitten kun kaikki oli nähty, niin mitäs seuraavaksi? Kiitän luojaa siitä, että olen sosiaalinen ihminen ja tulen toimeen kaikkien kanssa. Ensimmäiset seitsemän yötä, jotka vietin Espanjassa olivat kuitenkin siinä suhteessa hirveitä, sillä siinä vaiheessa ajattelin tosissani, että tälläistäkö tämä nyt sitten on. Töitä, töitä joiden jälkeen vielä töitä. Ei käynyt pienessä mielessäkään, että jos Jani vain ottaa vähän aikaa kiertääkseen suomalaisissa paikoissa, alkaa Janikin kyllä tutustua ihmisiin. Ja näinhän siinä kävi. Järki voitti tunteet.

Mutta sattuihan sitten syttyä saunakin palamaan työaikanani. Tai jos nyt ollaan tosissaan, niin muutama lauta kärähti ja tummui saunassa. Ei puhuta siis siitä suomalaisesta juhannuksesta, kun heitetään lapset hankeen, hakataan vaimo, poltetaan sauna ja lähdetään huoriin. Sauna vain vähän ylikuumeni, jos näin voi sanoa.

Parin viikon jälkeen aloin tutustua ihmisiin. Samaisiin aikoihin kun kaverini Teemu oli pikkuvisiitillä, tutustuin Flanagansin DJ:hin, Xavieriin. Ainut ihminen, tai pikemminkin ainut kaveri moneen viikkoon. Kävin siellä joka päivä, olin sitten ollut töissä tai vapaalla. En koskaan ajatellut, että kaveri parantaa oloa niinkin paljon.
Teemun oltaessa saarella, oli enemmänkin tapa kuin sattuma juoda. Juoda. Juoda. Ja vähän taas juoda. Se oli hullua!

Iskelmäbaarin esiintyjälistakin on suhteellisen maaritteleva. Missä muussa paikassa pääsee miltei ilmatteeksi katsomaan ex-mäkikotkaa Matti Nykästä, Iskelmäkuningatarta Saija Varjusta, Julkkis BB Frederikkiä, Tommi Läntistä, Dannyä ja monia muita? Lisäksi Iskelmäbaarin työntekijätkin ovat huippuja! Saana varsinkin. Uskomaton lauluääni.

Uskomattomista lauluäänistä puheenollen ja jatkaaksemme samalla linjalla, on kerrottava Ernosta. Mies pataässän tiskin takaa. Karaokelaitteiden multimestari. Kerran nautin kylmää juotavaa pataässän tiskillä höpötellen Saralle niitänäitä, otti Erno mikrofonin ja käveli pari askelta poispäin tiskistä ja alkoi laulaa. Tiedättekö kun kuulee tai näkee jotain niin järkyttävän pysäyttävää, että suu loksahtaa vain auki. Näin kävi tällä kertaa. Kuuntelin Ernon laulua, maagista. Suorastaan maagista. Vähän tietenkin siinä itsetunto otti nokkiinsa, kun tajusin, että taidan olla saaren ainoita, jota ei ole yksinkertaisesti suunniteltu pitämään mikrofonia suun edessä.

Jos vielä jonkun verran kerron tuosta Iskelmäbaarista. Tai ei nyt varsinaisesti itse paikasta, mutta hauskasta tilanteesta joka sattui siellä. Keikalla oli muuan Matti Nykänen. Matti kuka? No se känniörveltäjä. Se joka hakkaa vaimoaan. Se jolle vaimo hakee lähestymiskieltoa. Se jonka elämä on urheilun jälkeen ollut pelkkää ryyppäämistä ja playbackina laulamista unohtamatta selväpäisiä keikkoja.

Ei, ei, ei, ei ja ei. . Moni näkee asian näin. Itse arvostan henkilöä. En siinä valossa, millä hän on viime vuosina julkisuutta mättänyt, vaan sillä, mitä hän oli urheilijana. Mäkikotka. Se suomen mäkihypyn valovoimaisin johtohenkilö. En tiedä paljonko se kertoo ihmisen huimapäisyydestä, mutta Norjassa missä nyt sattuikaan ikinä olemaankaan kyseinen kisa, joka jouduttiin keskeyttämään Matin hyppyvuorolla. Mattia yritettiin huitoa alas tornista, takaisin sisälle. Näkyvyys oli täysin nolla. Mutta Mattipoikahan kiskaisi mäkeen. Ja sattui vielä kiskaisemaan vielä mäkiennätyksen. Ja tekipä sen vielä alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai niin monet väittävät, mutta jos näin on, se vain kiteyttää henkilökohtaista arvostustani henkilöä kohtaan. Kuinka moni voi nostaa kätensä, että olisi tehnyt samoin? Itseä suurinpiirtein säälittää Matin julkinen imago. Vaikka itsehän mies on siihen itsensä takonut, mutta silti, puhutaan kuitenkin Ex-Mäkikotkasta. Maine on katoavaista. Maine on muiden päätettävissä. - "Ehkä otin, ehkä en" - Hyvä Matti !
Kuitenkin. Matti oli esiintynyt Iskelmäbaarissa ja poistunut jo takahuoneeseen nauttimaan simaa. Itse olin paikanpäällä muutaman niinsanotun turistin kanssa joihin olin tutustunut ja jokainen meistä tahtoi yhteiskuvaan Matin kanssa. Oma motiivini kuvaan oli juurikin se halu olla kuvassa Mäkikotkan kanssa. Muiden motiiveista en tiedä, mutta suurinpiirtein kukaan ei huomannut, kuinka ovelasti Matti tuli takahuoneesta. En tiedä yrittikö Matti poistua paikalta vähin äänin, mutta kysyessäni yhteiskuvaa Matin kanssa, hän vilkaisi itseeni ja hymyili. Kylmät väreet riipaisivat selkäpiitä. Matti heitti oikean kätensä olkani yli ja taittoi polvensa ikäänkuin ympärilleni. Ei ainakaan omalla kohdalla tarvinnut hymyä hirveästi metsästää, ainakaan leveää ja iloista sellaista. Mutta, kuvaaja oli unohtanut laittaa salaman, joka oli tietenkin oma vikani siinä kiireessä ja Matti lähti paikalta yhtä huomaamattomasti mitä oli takahuoneestaan ilmestynyt. Jäljelle jäi vain mustansumuinen kuva, josta kuitenkin tarkentamalla näki kaksi leveää hymyä. Toinen niistä, joka kertoi arvostuksesta ja toinen niistä, joka kieli puolestaan ilosta sitä kohtaan, että häntäkin puhutellaan vielä mäkikotkana. Ai niin, aivan! Unohdinkin melkein sanoa Matin repliikit tässä nopeassa tapahtumaketjussa. Pieniä heittoja sinne tai tänne saattaa olla, mutta muistan kuinka sanoin Matille, että arvostan sua suuresti sen takia mitä oot urheilijana saavuttanut, johon Matti vastasi osittain poliittisesti ja osittain hämeltyneenä suurinpiirtein vastaavasti "Hei, monet sanoo, et mä oon cool, mut mun mielestä sä oot se cool. Pidä ittes miehenä!" - Sanokaa mitä sanotte, mutta omalla kohdallani ainakin arvostus entisiä urheilijoita, kuten vaikkapa juuri kyseinen Matti Nykänen on korkea.

Tutustuin myös Hieroja-joniin. Joni on myös joskus aiemmin pelannut lentopalloa, niinkuin itsekin. Mahtava persoona, vaikkakin juo liikaa shandyä (sori joni) Kävimme monesti Jonin kanssa työpaikallani saunomassa. Myöhemmin kävimme pelaamassa biitsiä rannalla. Kertaalleen kävimme alkuaikoina katsomassa paikallista lentopalloa Vecindariossa, joka oli tasoltaan häpeällistä. Ainakin omasta mielestä, mutta Jonin mielestä taso oli suhteellisen kova. Mutta kaikki kaikessa. Joni ps. En tiedä miksi, mutta sun lentokentän takaisesta ostoskeskuksesta ostama hikinauha on mun laukussa? Saat sen kun törmätään seuraavan kerran.

Parin viikon jälkeen alkoi Jani tutustua uusiin ihmisiin kuin liukuhihnalta. Kun tajusin, että suomalaiset työntekijät pitävät lujasti yhtä, oli siihen rinkiin helppo päästä sisälle.
Käytiin kerran Jonin ja Markuksen kanssa pelaamassa vähän biitsiä hotellin takapihalla sijaitsevalla hiekkakentällä. Ei tosin mikään ihan tavallinen, urheilijamainen biitsipeli ollut kyseessä. Veden sijasta joimme kaikki kossubatteryä, joka oli sinällänsä huono idea, koska yhdessä pallossa joni syötti pallon, Markus nosti sen huithelvettiin, toiselle puolelle rajojen ulkopuolelle. No minäpä siinä tuumasin pallon liitäessä korkealla, että ehdin hakea sen. Vilkaisin verkkoa siinä mielessä että tiedän paljonko täytää madaltaa itseään että pääsee harmitta ali. Tässä kohtaa se kossubatteri oli se huono idea. Pää edellä verkkoon, siitä reilu satakiloa raakaa lihaa niskoilleen hiekalle, samalla polvet kolahtavat yhteen ja ilmat lentävät pihalle. Hetken keräiltyäni itseäni pystyin jatkaa pelaamista, mutta niskoja särkee vieläkin vähän väliä. Biitsi ja viina ei vaan sovi yhteen..

Muistan kun menin kerran työpaikalleni vapaapäivänä. Eräs jannu nimeltä Toni tuli tyttöystävänsä kanssa istuskelemaan myös. Siinä hetken aikaa rupateltuamme hokasimme yhteen ääneen Tonin kanssa, että "Vedetäänkö päiväkännit?" - Siinä sitä sitten oltiin. Päiväkännejä vetämässä Tonin parvekkeella. Aurinko alkoi laskea ja päivä vaihtua iltaan, ja me vain paransimme maailmaa. Höpöttelimme niitä näitä kera venäläisen kossun. Pitäkäämme sormia ristissä että Jokerit pärjää KHL:ssä ja että Erkinjuntti pääsee NHL:ään. Taidan vieläkin olla kaljan velkaa Tonille dartsimatsista. Ja biljardipelit menivät likipitäen tasan. Ainakin Apilaniityn peliluolassa olen voittamaton! Mutta kaikki kaikessa, mahtavia aikoja, täytynee myöntää!
Päiväkännit on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä!

Samuli, seuraavan kerran kun törmätään Kanarialla, niin toteutetaan se meidän suunnitelma! Lähdetään kasinolle pelaamaan. Pelataan kaikki rahat pois ja kävellään ulos nauraen. Mitä sanot?
Myöhemmin tutustuin PataÄssän Hunks-Martiniin. Tai niin tytöt ainakin sanoivat. Ja jotkin naisetkin. Tavallaan harmi että tutustuin Martiniin vasta maaliskuussa, koska Martin on mahtava tyyppi ja olisi ollut mahtava viettää enemmänkin aikaa hänen kanssaan. Martin asui pari päivää mun luona ja mä pari päivää sen luona, koska kummallakaan ei ollut asuntoa yöpyessään toisella. Mutta näin kun jälkeenpäin ajatellaan, niin se olikin yksi parhaista ideoista koko reissun aikana.  Ei oo fygest kii. Me kiinakaupan vakkarit. Martin, jos luet tän, niin linkkaa se hevoskuva tän linkin alle!! :D

Sitten Mummolan väkeen. Parhaiten tutustuin varmaan Lauraan, jonka kanssa kävin jopa lenkillä. Ei sillä että olisin patalaiska ihminen vaan sillä, että lenkkeily sattuu aivan vitullisesti polveen. Mutta koska Laurallakin oli samainen vamma niin miltei yhteen ääneen päätettiin että "Fuck it, lets go!" - Ja niin mentiin lenkille. Itselläni on korkea kipukynnys, mutta olisin jättänyt väliin jos olisin tiennyt kivun määrän seuraavana päivänä! Ja Laura vietti ikimuistoisen syntymäpäivänkin, mutta ollakseni herrasmies, saa Laura siitä itse kertoa jos tahtoo.
Mummolasta oli myös Linnea, jonka seurassa tuli juotua 10+ arvoiset rälläkät ja puhelin varastettiin. Parasta siinä oli se, että vaikka olin juonut lähemmäs kaksi ja puoli pulloa minttua, en silti päässyt vieläkään kokemaan krapulaa! Mikä vittu siinä on kun en koskaan saa sitä! Ei sillä että haluaisin kokea... Linnea ps. Jos sulla on niitä Lauran synttärikuvia, niin laitahan mulle joitain hyviä ! :)

Myöhäissesongin aikaan avattiin irkkubaari Flanagansin viereen 'Hawaii Bar', jonka työntekijään Annukkaan tutustuin hyvin. Mahtava tyttö, joka soitti aina biisin kuin biisin jos uskalsi vain pyytää! Eikä ollut muuten hullumpi dartsissakaan, vaikkakin voitin useimmat kerrat! Harmi vain, että ainoaksi yhteiseksi viihdereissuksi jäi tuskallisen kauhistuttava drag-queen-show. En oikein lämmennyt esitykselle, jonka taisi Annukkakin huomata, kun vessareissu pidentyikin kävelyksi takaisin kämpille ja peiton alle piiloon niitä pelottavia mörköjä

Jossain vaiheessa olimme katamaraanilla. Sellaisella... No, veneellä joka on vain vähän isompi kuin tavallinen mökkipaatti suomessa. Siellä Sonjan, Even, Jennan ja Eeron kanssa. Mahtava irtiotto normaaliin työarkeen. Sai nauttia auringosta hyvien ystävien kanssa. Nostaa jalat ylös ja hymyillä. Nauraa yhdessä. Heittää huolet hetkeksi sivuun ja vain nauttia olostaan.Kilpailla Sonjan kanssa siitä, kumpi on ruskeampi. Sonja, sä voitit! Monta tuntia merellä, seuraten valaiden siirtymistä ja etsiskellen kilpikonnia. Uskomattomat maisemat jotka ovat olleet paikallaan jo monia tuhansia vuosia.
Katamaraanireissun jälkeen jatkoimme vielä viihteelle burger kingin kautta.   By the way, Eero, oon sulle aika suuresti kiitollisuudenvelassa! Seuraavan kerran kun törmäillään niin juotan sulle minttua! It's a promise!

Muistan jonkun alkuaikojen työpäiväni. En tuntenut juuri ketään, mutta itseäni pari vuotta nuorempi tyttö tuli ilmeisesti altaalta ja alkoi juttelemaan mukavia. Koska en tiennyt että hän on työntekijä juttelin niitänäitä, ikäänkuin harjoittelin turisteja varten. Mutta sitten hän sanoikin, että on töissä Apilaniityssä. Enhän itse edes tiennyt moisesta paikasta ja taisinkin kysyä että mikä se on. Jenna, don't you worry. Sä tuut pärjäämään hyvin, mitä ikinä päätätkään tehä! Mä en tiedä auttoko mikään mitä mä sanoin, ainakin toivon, mutta mulle voit aina puhua mistä vaan. Toivottavasti nähdään ens talvena kanarialla! Pidä lippu korkeella.

Tutustuinhan reissun aikana moniin mukaviin asiakkaisiin. Oli Pasia Tampereelta, Minnaa ja Jukkaa Helsingistä, Reinoa Jyväskylästä. Monet lupasivatkin olla yhteyksissä jälkeenpäin ja sama toisinpäin. Lupasin ottaa yhteyttä jos eksyn heidän kotikaupunkiinsa.  Kaikki tämä ylläoleva oli jo tarpeeksi raskasta päästää irti, mutta alla oleva oli kaikista vaikein.

3.4.2014!
Lähtöpäivä. Päivämäärä oli ollut tiedossa jo pari viikkoa. Aika kului liian nopeasti. Olin saanut lomailla muutaman päivän, joka kyllä helpotti oloa, ettei tarvinnut suoraan töistä lentokentälle. Se, että ehti tehdä asioita joita ei ollut muuten ehtiny tekemään, kuten ruskettuminen, oli suurenmoista!
Viimeisen päivän viimeisellä ehtoollisena istuin itselleni uskollisena Bar Hawaissa. Olin sanonut muille,  että jos en ehdi nähdä, niin sieltä mut löytää. Ja olihan sielä porukkaa! Omalla tapaa paras mahdollinen viimeinen päivä, mutta tuntui entistä pahemmalta jättää ne ihmiset taakseen. Lähteä kotiin. Mutta aikansa kutakin, lähtö koittaa meille kaikille joskus, onneksi oma lähtöni koski vain lähtöä Espanjasta! Olin päättänyt, etten itke! En ole herkkä! Tai no.. oonhan mä. Mutta olin päättänyt etten itke! Huomasin muutamia kyyneleitä muilla ihmisillä kun olin lähdössä, eikä se tosiaankaan helpottanut omaa oloani. Vannoin tulevani takaisin ja senhän teen! Nähdään ensi kaudella, it's a promise!

Sain kuitenkin kyydin Annukalta ja matkaseuraksi sain vielä Martinin ja Anskun. Ainiin, Ansku! Lisää mahtavia ihmisiä! Yksi monista jotka tulivat työpaikalleni pitämään seuraa. Arvostan sitä!
Anyways, lähdimme liikkeelle jossain kolmen aikaan yöllä, koska lentoni lähti seitsemältä aamulla. Matkan ajan vain nauroimme ja nauroimme. Se tosiaankin helpotti oloa. Ehdimme muistella hieman menneitä ja suunnitella sitä missä näemme suomessa. Tai virossa, Martin, still up for it?
Olimme lentokentällä joskus hieman ennen neljää. Otin laukkuni pienenpienestä tilaihmeestä. Aloin kävelemään kohti terminaalia muiden seuratessa. Pysähdyin ovella, halasin kaikkia, kiitin kaikkia ja vannoin tulevani takaisin. Sitten he lähtivät. Paska fiilis. Erittäin, erittäin paska fiilis. Siinä kohdin aloin tajuta, että nyt tämä on ohi. Kolme kuukautta saarella. Näin nopeasti.

Olin siis jo päättänyt että minä en itke. En jumalauta itke. Siinä vaiheessa kun oikean olkapään enkeli ja vasemman paholainen on samaa mieltä, on vaikea laittaa vastaan. Ja niinhän niitä kyyneliä tuli. Istuin keskellä lähtevien terminaalia. Itkien. Kuunnellen musiikkia. Makoillen penkillä laukku pääni alla. Se tunne oli käsittämättömän, ylivoimaisen, absurdin paska. Mutta, minkäs teet. Siinä taas odottelin aikani, että muut menevät lähtöselvityksestä ennen minua. Ja sitä jengiä oli paljon! Varmasti enemmän kuin tullessani. Ne toisenpuolen Tax-free myymälätkin olivat tylsiä kun mielenkiinto ja ajatukset ovat muualla.
Tällä kertaa koneessa kävi se paska säkä. Istuin keskellä, ikkunapuolella haiseva mies ja käytäväpuolella puhuva nainen. Ja siis... se nainen ei vaan lopettanut puhumista. En tiedä pelkäskö se lentämistä niin kovasti, että yritti puhumalla peittää sen, mutta oli miten oli, en jäänyt kuuntelemaan muuta kuin musiikkia laittaessani musiikin täysille. Tällä kertaa polvet suussa koko matkan yrittäen nukkua ja löytää hyvää asentoa. Pystyin samaistua menolennon mieheen, joka kärventeli keskipaikalla polvet suussa silmäpussien roikkuessa väsymyksestä, sillä tällä kertaa se olin minä. Eikä se helpottanut nähdä fiiniä vanhempaa naista viereisellä penkkirivillä istumassa jalat suorina penkkien päällä lukien jotain saatanan cosmopolitania!

Astuessani ulos lentokoneesta, oli päälläni vain hihaton ja shortsit. Ensimmäinen tuuli kävi, kylmä sellainen, mutta en välittänyt. Toisaalta, en tahtonut heti sairastua, joten puin heti kun vain mahdollista päälleni pidemmät housut. Ihmiset toljottivat, osa ihmetyksissään ja osa taas huvittuneena, kun pidin puolialastomana, tai ainakin siihen aikaan suomessa, ovea auki kaikille joilla oli takit sun muut lämmittävät rievut päällään.

Nyt olen viettänyt suomessa jo muutaman viikon. Alkaa hiljalleen jo arki maistua paremmalta kuin ennen lähtöäni lämpöiseen. Ei kuitenkaan sanat riitä kertomaan sitä, kuinka mahtavaa aikaa siellä vietin. Ne upeat ihmiset. Kiitos.

Ps. Jos sattuneesta syystä pyöritte kanarialla ja tarkkaanottaen Inglesissä, käykäähän Renossa ja syökää ankanrintaa. Suosittelen suuresti ja lämpimästi.


Ei muuta tällä kertaa. Tässä vastine kysymykseen, että miten mulla meni Espanjassa.
ps. en jaksanut/vaivautunut kirjoittamaan yksityiskohtaisesti saatika pikkutarkasti. Olisi mennyt sinulta ikuisuus lukea tämä.