Noniin.Aikaa on taas kulunut hyvin pitkään edellisestä kirjoituksesta ja päätin täältä Kainuun prikaatin tykistörykmentin tiloista kirjoittaa hieman menneestä ajasta sekä yleisiä kuulumisiani.
Niinkuin tosiaan moni jo aiemmasta lauseesta ymmärsi niin olen siis siirtynyt heinäkuun alussa suorittamaan asepalvelusta Kainuun prikaatiin. Tässä vaiheessa moni varmasti ajattelee että "kaverihan on vanha kuin saapas"- yms muita ajatuksia. Selitän tässä nyt pääsyyt siihen, miksi asepalvelukseni on siirtynyt näin pitkälle.
Kolmisen vuotta sitten olin ensimmäisen kerran virallisissa kutsunnoissa. Siis niinsanotusti omanikäisteni kanssa. Silloin en tiennyt mistään mitään, eikä juurikaan kiinnostanut edes lähteä. Kutsunnat menivät pitkälti hyvin kunnes tuli lääkärintarkastus jossa kyseltiin yleisiä vaivoja tai sairauksia. Pakkohan siinä oli sitten todeta, että nuorena poikana todettu ADHD-diagnoosi on ainoa mahdollisesti estävä tekijä. Ja niinhän siinä kävi, lääkäri painoa puumerkkiä paperinpalaseen, perään hän käytännössä onnitteli pieni virne kasvoillaan ja kertoi ettei minun tarvitse suorittaa asepalvelusta niinkuin jokaikisen muun omanikäiseni. Osakseen tämä ei tullut millään muotoa yllätyksenä, koska olin varsin tietoinen siitä, että kyseinen diagnoosi saattaisi heikentää, vaarantaa tai jopa katkaista mahdollisuuteni suorittaa velvollisuuteni siinä missä kaikki muutkin sen suorittavat. En ollut tyytyväinen päätökseen. En halunnut olla se, joka ei ole kaveriporukasta käynyt armeijaa. En halunnut joutua siihen ulkopuolisen asemaan, joka ei pysty osallistua keskusteluihin koskien armeijaa. En pystyisi vertailemaan sitä, mikä oli hajottavaa ja mikä palkitsevaa. En pystyisi tällä päätöksellä olla tasavertainen muiden kavereideni kanssa. Tai näinhän sen silloin ajattelin. Sitten muutamassa sekunnissa käsitykseni armeijasta muuttui aivan täysin. Sanoin lääkärille että haluan lähteä ja suorittaa asepalveluksen niinkuin kaikki muutkin. Jokaikinen ahdistava ajatus edellämainituista ikävistä asioista jäisi loppuelämäkseni kummittelemaan ja joutuisin väkisinkin ajattelemaan, että miten asiat olisivat, jos kyseistä diagnoosia ei ikinä olisi annettu. Pitkän keskustelun kanssa lääkäri päätti että lykätään vuodella. Sen jälkeen siirryin toiseen huoneeseen, jossa oli sitten hieman arvokkaampaa väkeä. Oli majuria, oli sitä ja tätä. Arvomerkkejä enemmän kuin itselläni hampaita. Kuitenkin, siellä sitten aloitettiin pitkät neuvottelut ja kyseltiin erilaisia mahdollisuuksia ja muotoja suorittaa asepalvelus. Ehdoteltiin siviilipalvelusta, ehdotettiin aseetonta palvelusta, mutta en tyytynyt kuin yhteen vaihtoehtoon. Siihen oikeaan vaihtoehtoon.
Päätös oli että lykättiin vuodella. Sen jälkeen alkoi ikuisuusrumba joka alkaa olla hiljalleen takanapäin.
Niinkuin olen enemmän kuin kertaalleen manannut polviani aiemmissa kirjoituksissani, on sanomattakain selvää, että kivut sekä ongelmat suoritua arkielämästä pelkästään polvikipujen takia, vaikuttaa halukkutteen eri asioissa. Aloin pelkäämään asepalvelusta. Tai lähinnä sitä, että juostessa polvesta räjähtää kaikki rikki. Aloin otaksua ajatusta asepalveluksesta. Polvien kunto paheni ja tuli oltua keppien varassa enemmän kuin syytä olisi. Kaikki tämä vaikutti omaan elämään niin negatiivisesti, että olin valmis jo lopettamaan lentopallonkin aivan kokonaan.
Kolme vuotta loppujenlopuksia lykättiin polviongelmien takia. Kolme pitkää vuotta. Tämän vuoden toukokuussa tajusin, että jälleen yksi vuoden lykkäys tulisi pian umpeutumaan. Istuin kaverini kanssa ABC:llä kun tajusin sen. Kaksi kuukautta niin astun palvelukseen. Aloin keksimään tekosyitä millä välttää kaikki tämä. Vetosin itselleni jopa huonokuntoiseen selkään. Vaivoja yllättäen ilmaantui useita, niin monia, etten edes tiennyt että tämäkin nivel oli kipeä. Uskoin siihen kipuun niin paljon, että aloin tosissaan huomata kipua kyseisellä alueella.
Kertaalleen töissä sitten sanoin esimiehelleni, että armeija lähestyisi, jotta tietää varautua mahdollisiin työvuoromuutoksiin. Hän nauroi ja alkoi kertoa omia kokemuksia intin vihreistä. Kuuntelin niitä aikani ja tajusin, että eihän tuo edes kuulosta pahalta. Sitten parilta työkaverilta sain sellaista palautetta, että jos olet siellä yhtään samallainen kuin täällä, tulet pärjäämään paremmin kuin hyvin. Ja niin aloin ihannoida ajatusta siitä, että kotiutuisin korkea-arvoisempana kuin muut kaverini. Silloin päätin unohtaa kaikki aiemmat ajatukset, kävellä bussiin, matkustaa Kajaaniin ja vetää kolmesataaa neljäkymmentä seitsemän pitkää palveluspäivää aivan täysillä, kivuista huolimatta.
Kävin kertaalleen vielä kesäkuussa lääkärillä johon liittyy jälkeenpäin hauska tarina.
Saavuin siis Kajaaniin maanantain kuudes päivä heinäkuuta. Mies aivan täynnä intoa. Suorastaan tärisin ilosta. Joka osa itsessäni halusi jo tetsaamaan.
Siirryttiin bussista isoon halliin, jossa vastassa oli monia arvomerkkisiä ihmisiä. Sotilaspoliisit kiertelivät porukkaa huumekoirien kanssa ja aloin tajuta että tämä kaikki on nyt totta ja aivan tässä käsillä. Hallissa oli tarjolla limua ja munkkia, mutta ajattelin välttää turhan jonottamisen ja siirryin suoraan ilmoittautumiseen. Siinä annoin alikersantille sitten palvelukseenastumismääräyksen ja henkilöllisyystodistuksen. Kone piippaa kahteen kertaan ja ilme herran kasvoilla pyörähtää olemattomiin. Hän nostaa katseensa ja sanoo että "jahas, ei löytynyt koneelta. Tuleppas minun perässä"- jolloin ihmettelin hetken. Seurasin miestä vähän matkan päähän toimistotilaan, jossa oli miellyttävän oloinen naishenkilö tietokoneen takana. Nainen viittilöi minut luokseen ja alkoi kyselemään. Oletko jatkaja? Oletko ollut aiemmin palveluksessa? Oletko ollut rauhanturvaajana? What, en ole. Siinä vaiheessa nainen huokaisee kevysesti ja toteaa että jahas, soitetaanhan sitten vääpelille. No, vääpeli saapuu paikalle muutamaa minuuttia myöhemmin, ottaa asemansa toisen tietokoneen takaa ja alkaa tikkaamaan näppäimistöä nollat kasvoilla. Siinä sitten kädet etupuolella ristissä vilkuilin ympärilleni ja näin monia uusia alokkaita aivan paskat housuissa käytävällä. Sitten vääpeli toistaa aiemmat kysymykset, johon saa saman vastauksen. Mies pyörittelee silmiään ja kysyy jotain muuta jota en enää muista. Näiden jälkeen vääpeli lyö kädet ristiin päänsä taakse, ottaa mukavan asennon ja toistaa naisen suusta aiemmin kuullut sanat, että ei osaa tehdä asialle mitään. Sitten soitetaan yliluutnanttia paikalle. Tässä vaiheessa alkaa itseäkin mietityttämään monet asiat. Miksi tämä menee näin vaikesti? Olenko oikeassa paikassa? Mitävittua?
No, sitten saapuu yliluutnantti paikalle ja alkaa niinikään naputtelemaan näppäimistöä otsan verisuonet kevyesti pullollaan. Hikipisara putoaa otsaltani nenään pitkin maahan. Alan tajuta, että jokin on nyt pielessä, koska muut alokkaat vain vilisevät käytävällä eteenpäin. Sitten yliluutnantti kysyy jälleen aiemmat kysymykset saaden samat vastaukset, mutta tällä kertaa hieman epävarmemmin. En oikeasti tiedä enää missä mennään. Sitten yliluutantti soittaa puhelut ja kertoo minun nimen, henkilötunnuksen ja muut tarvittavat tiedot. Sitten miehen ilme muuttuu ja ainoa lausemitä hän sanoo, on jahas, tämä selvä. Silloin huolestuin aivan huolella.
Mies ottaa pöydältä palvelukseenastumismääräyslappuni sekä henkilöllisyystodistukseni, nostaa katseensa, ojentaa paperit ja sanoo: "Sinulle on myönnetty lisälykkäystä, joten sinun ei tarvitse tänään astua palvelukseen"
Käteni ei ensinnäkään totellut mitenkään ja yliluutnantti pitää paperipakettia edessäni pitkän tovin. Katson vain häntä suoraan silmiin, tai käytännössä niiden läpi jonnekkin niin kauas, että en tuntenut olevani enää tässä maailmassa. Sitten heräsin ja kerroin että en tiennyt asiasta mitään. Joka oli totta! En ollut saanut minkäänmuotoista kirjettä tai muuta vastaavaa, jossa kerrottaisiin kyseisestä lykkäyksestä. Ja maalaisjärkihän sen sanoo, että en todellakaan olisi matkustanut tänne asti, jos olisin tiennyt tästä. Hän tuntee suurta myötätuntoa itseäni kohden, sen suorastaan huomasi. Sitten hän kysyy, että olenko mielestäni palveluskelpoinen, johon vastaan että aivan täysin ja kerroin täysin tarpeettomasti motivaatiostani ja halukkuudesta aliupseerikoulun kautta reserviupseerikouluun, ikäänkuin luullen, että sillä olisi vaikutusta. Tämän jälkeen mies käskee ottamaan tuolin ja istua, sillä seuraavaan vaiheeseen uppoaisi sen verran enemmän aikaa. Istuin siihen puiselle, noin kolmekymmentäsenttiä korkealle, tikkuja täynnä olevalle puujakkaralla kädet polvien päällä siinä toivossa, että hän voisi muuttaa päätöstä. Sitten alkoi soittelurumba, jossa herätettiin muunmuassa Vaasan alueen majuri hänen ollessaan lomilla, Everstille soitettiin, ilman tuloksia ja lopulta ilmeisesti aivan kenraalilta asti tuli asianmukainen ohjeistus. Viimeisimmän puhelun jälkeen mies laskee antiikkipuhelimensa työtasolle ja sanoo, että nyt asiat eivät enää ole mitenkään hänen käsissään. Viimeisimmän puhelun hän suuntaa vaasan alueen jollekkin lääkärille. Tämä puhelu oli erittäin pitkä mutta miehen vastaukset lyhyitä. Aika kului hitaasti ja aiemmin alas vierinyt hikipisara oli muuntautunut täydeksi hikivyöryksi. Puhelu kesti noin viitisen minuuttia, jonka jälkeen sain äärettömän helpottavan lauseen, että "Tervetuloa suorittamaan asepalvelusta Kainuun prikaatiin!"
En tajunnut sitä täysin sillä hetkellä, koska oli vieläkin aivan lukossa siitä, että kuinka lähellä kaiken kaatuminen oli. Sitten kiittelin yliluutnanttia monta kertaa ja olin jo lähtenyt niin vaistomaisesti ollessani niin intoa täynnä käännyin ja kättelin vielä yliluutnanttia. Silloin hän sanoi, että on erittäin miellyttävää saada alokas noin täynnä intoa.
Olin saanut ohjeet yliluutnantilta, että mihin mennä ja kenelle esittäytyä, mutta hän myös sanoi että kukaan ei tiedä minusta tai minun olemassaolosta. Alussa jokaisesta paperista, mitä täytin, puuttui joka kerta minun nimi. Ja joka kerta sitä sitten lisäiltiin sinne. Olin tuntematon sotilas. Kirjaimellisesti.
Mutta tuntemattomasta sotilaasta tulikin nopeasti alokas joka oli pistetty merkille. Jo ensimmäisenä päivänä meidän tuvan esimies kyseli kuulumisia ja taustatietoja, jossa kerroin heti alkuun, että täysillä alusta loppuun ja toivon mukaan vänrikkinä kotipuoleen. Valoin päivä päivältä enemmän uskoa omaan tekemiseeni. Joka aamu herätessäni kello kuusi neljäkymmentä päätin, että tänään vedetään isompaa vaihdetta saappaaseen. Ja joka päivä sen tein. Tein kaikkeni. Annoin sata prosenttia joka ikisessä tilanteessa. Opettelin kaiken tarpeellisen. Tein ylimääräisiä hommia.
Tätä kesti pitkään. Ensimmäiset neljä viikkoa meni tukka hulmuten eteenpäin samalla energiatasolla. Sitten huomasin, että niinkuin jokainen pitkäkestoinen fyysinen rasitus, kuten tämäkin, niin univelka ja yleinen väsymystaso olivat molemmat korkealla. Ensimmäiset viikonloppulomat menivät pitkälti nukkuessa velkoja pois. Takasin kasarmille saapuessamme oli intoa ja energiaa. Mutta sitten tuli leiri. Otin vapaaehtoisia kipinä tai vartiovuoroja. Sysäsin lisäväsymystä ylöspäin ja aloin huomata että vaikka fyysinen kunto riittää, niin henkisesti aloin olla väsynyt.
Tänään aiemmin päivällä meillä oli ohjelmanmukainen sulkeisjärjestysharjoitus sekä -tarkastus. Ennenkuin aloimme itse aiheeseen, kapteeni Hyvönen ottaa komennon. Hän aloittaa puheenvuoronsa totulla tavalla. Sitten hän kertoo. "Tällä päivämäärällä olen nimennyt Alikersantti XXX, Tykkimies XXX sekä Alokas Peussan kuntoisuuslomilla esimerkillisestä heinäkuusta"
BOOM! Tiiliskivi naamalle positiivisessa muodossa ja koko yksikkö taputtaa. En tajunnut sitä aluksi, mutta sitten tajusin, että niinkuin kaikkialla, myös täälläkin hyvistä suorituksista palkitaan. Monet kerrat mietittyäni, että olenkohan tämä kaikki turhaa palkittiin tänään. Henkinen jaksamistaso pompahti suorastaan taivaisiin, koska jopa kapteeni tiesi nyt että olin tosissani kerrottuani hänelle haastattelussa, että tahdon aliupseerikoulun kautta reserviupseerikouluun ja mahdollisesti kaiken sen jälkeen töihin puolustusvoimiin. Mikään, minkä takia olin sykkinyt, mikään minkä takia olin tuntenut itseni henkisellä tasolla kyvyttömäksi tuli isommalla kauhalla takaisin, millä oli sitä antanut.
Myöhemmin kysyin eräältä alikersantilta, että miten tämä kuukauden alokas valitaan. Kriteereinä toimi yleinen tupahenki, joka meillä on hyvä. Jokainen tietää mitä tehdä ja milloin sitä tehdä. Jokainen on tosissaan, vaikka mielessä olisikin vain puolen vuoden palvelus, eikä kukaan perseile. Ja jos perseilee, niin tuvassa on kyllä auktoriteettejä sanoa ja korjata asia. Toinen asia oli suoritukset rasteilla. Esimerkiksi miten asettaa telamiina, miten heittää käsikranaattia, miten ampua kertasinkoa. Miten edetä ryömien tai kontaten. Miten asettaa viuhkapanos metsään. Käytännössä siis kaikki mitä olimme tehneet. Itselleni on kasvanut entistä suurempi tahtotaso olla se paras. Ja kun on mielestään paras, niin korottaa rimaa vielä korkeammalle.
Mutta omasta mielestäni suurin asia oli se, että päätös oli täysin meidän johtajien käsissä. Se tunne siitä, kun alikersantti kertoo, että lähestulkoon jokainen johtaja oli maininnut nimeni hetikättelyssä, tuntuu erittäin miellyttävältä. Se luo uskoa ja halua omaan tekemiseen. Omiin määränpäihin. Omaan kunnianhimoon. Kaikkeen. Ihan kaikkeen.
Mutta tosiaan. Täällä sitä ollaan. Viides palvelusviikko käynnissä, eikä vielä olla hajottu. Polvi on pysynyt kasassa normaalisti, yhät onnettomuutta lukuun ottamatta, mutta siitäkin selvittiin vain kävelemällä kipu pois ja purren hammasta.
Ruoka on hyvää ja riittävää. Tupakaverit ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Omalla sosiaalisuudellani olen tehnyt monia ystävyyssuhteita ja tahdon olla kaikille se alokas joka tunnetaan kunnianhimosta ja luonteesta.
Aiemmin tällä viikolla ilmoitin halukkuuteni ryhtyä yksikön luottohenkilöksi varusmiestoimikunnan toimintaan. Suoritimme valinnan yksikön luokkahuoneessa varsinaisen oppitunnin päätteeksi. Ehdolle asettui kaksi ihmistä. Minun lisäkseni vastapäisen tuvan alokas. Tiesin hänet etukäteen, olimme kuitenkin heittäneet läppää ja tulimme hyvin toimeen. Sitten kapteeni Hyvönen pyysi meidät molemmat luokan eteen kertomaan itsestämme. Aloitin puheenvuoron, kerroin vain ne tarvittavat asiat itsestäni ja annoin puheenvuoron eteenpäin. Vastaehdokas kylläkin kertoi vähä enemmän ja laajemmin itsestään kuin minä ja mietinkin että olisikohan itsekin pitänyt. Sitten kapteeni sanoi, että asia ratkaistaan äänestyksellä ja aloitti minusta. Miltei jokaikinen varusmies tässä yksikössä nosti kätensä minun nimen kohdalla. En saanut muuta sanottua, kuin että Wau! Kiittelin siinä sitten kaikkia ja istuuduin alas. Minusta tehtiin siltä istumalta ensimmäisen tuliasemapatterin VMTK-jäsen.
Tässä alkaisikin sitten olla kaikki tältä erää. Toivottavasti joku jaksoi lukea kuulumiseni. Ja niinkuin olen sanonut, niin olisi kiva nähdä mahdollisiman montaa kaveria ja tuttua lomilla. Nyt meillä on lauantaina sotilasvala, jonka jälkeen olemmekin jo oikeutetusti tykkimiehiä. Valan jälkeen lomille ja yöksi töihin, kuten aina.
Ei muuta tällä kertaa. Kiitos lukijoille!
-Jani
