Katumusharjoittelua.

Kalevan kisat. Oikeesti, rupesin tuossa töistä tullessani tarkemmin miettimään eri yleisurheilulajeja. Ensinnäkin, keihäänheitto. Ei millään muotoa kestävyysurheilua, otetaan vain vauhti ja nakataan ylikasvanut tikka mahdollisimman pitkälle. Tekstimuodossa kuvailtuna äärimmäisen tylsistyttävän kuuloista, mutta näyttää maistuvan suomen urheiluhullulle kansalle.

Naisten kuulantyönnön olympiavoittaja.

Toiseksi, 100m juoksu. Kaikki karskit kollit samalle viivalle, juoksutrikoot jalassa ja numerolappu selässä. Jalat telineisiin ja odotetaan kunnes joku ampuu lokin taivaalta. Siinä sitten pinkaistaan liikenteeseen, ja yleensä se voittaa joka douppaa eniten.
Kolmanneksi, korkeushyppy. Aivan aluksi, kertokaa nyt joku itelleni, että miksi siinä väännetään ilmassa kroppaa aivan älyttömiin asentoihin ja laskeudutaan patjalle niskat edellä? Eikö olisi helpompiakin tapoja ylittää puomi. Ja miksi korkeushyppääjänaiset ovat niin pirun laihoja? Okei, tuohon keksinkin jo vastauksen!
Neljänneksi, kuulantyöntö.  Itseasiassa lajeista hupaisin, koska bulgarialaiset kuulantyöntäjänaiset näyttävät aivan samalta hirviöltä, joka pelasi jalkapalloa samaisen maan lipun alla vuoden 1994 jalkapallon MM-kisoissa. Ihan yhtä hyvin tuo kaveri voisi edustaa bulgariaa naisten kuulantyönnössä kuin bulgariaa miesten futiksessa.


Oli miten oli... Näin kuinka mitä luultavimmin 50km kävely oli käynnissä. En asiasta ihan täysin varma ole, mutta jonkun suusta kuului " 15kertaa torin halki" - ei itseäni ainakaan niin huvittaisi niin montaa kertaa nähdä Vaasan toria. Mutta isot rispektit kävelijöille, luulin että välitön kaatuminen maaliviivan jälkeen on vain teatraalista ja jolla saataisiin lisää sponsoreita joiden motto on "anna kaikkesi" - How wrong was I?

Miksi naiset eivät tykkää jalkapallosta? Onhan se tylsä konsepti, jossa päälle kahdenkymmenen miestä juoksee pikkupikkupallon perässä yrittäen saada sitä kolmen valkoisen tolpan muodostaman kehikon sisälle. Naiset eivät tajua, kuinka iso asia jalkapallo voi miehelle olla, ja turhaa minä tässä yritän sitä heille selittää, mutta yhteiset hetket "jätkien" kanssa, pubissa katsomassa mestarien liigaa oluttuopit kädessä sekä katseet tiukasti näytössä. Pallo maaliin, kädet ilmaan ja  alkoholit kurkusta alas. Naiset, yrittäkää ymmärtää meitä miehiä. Tästä on meidän maailma muovattu. Ehkä siihen kuuluu vielä jotain muutakin, mutta pääosin tästä muovattu. Ehkä ei kuitenkaan kaikille, mutta ymmärtäkäänne pointtini.
Jääkiekko. Herranlettas, siinä on vasta laji isolla M:llä! Kaikki isot nimet, aina Selänteestä Granlundiin kuin Tikkasesta Tammiseen.  Juniorille yksi vaikeimmista lajeista edetä uralla, varsinkin, jos tavoite on NHL. Vain harva, joskin huomattavasti ikäluokkansa parhaimmisto, tulee pääsemään rapakon toiselle puolelle. Siksi valitsinkin lentopallon! Ei sentään. Jääkiekon MM-kisat, yksi vuosittaisista kohokohdista. Aina odotetaan kovasti menestystä, mutta aina myös tulee Ruotsi sekä Venäjä joka pistää muiden maiden maalivahtien peput niin kipeiksi, etteivät istu lentokoneessakaan matkalla takaisin kotiin. Aina turnaksen aikana tapahtuu jotain mistä kohistaan, hyvänä esimerkkinä ylihypetetty Miken ilmaveivi... Tai Artjuhinin päättömät taklaukset. Mutta onhan lätkä silti hienoin laji, mitä maailma päällään kantaa.

Viimeaikoina itseäni on niin kovasti naurattanut nämä kuntoilumainokset, eritoten ne, joissa luvataan "huimia tuloksia vain lyhyen käytön jälkeen" - "maksat vain 150€, ja tämä tarjous on vain sinulle"
Ihmisiä on kehonmuutoslupausten avulla helppo manipuloida. Eihän sitä ns. tavis tiedä, miten joku lihas kehittyy ja kuinka nopeasti, mutta jos myyntipuhe on tarpeeksi uskottava niin alkaa asiakas uskomaan siihen, ja loppujenlopuksi vielä lankeaa ostamaan tuotteen. Luvatun lyhyen käytön jälkeen hän huomaakin, että ei tulokset olekaan samanlaisia. Elämme pahasti mukana manipuloinnin, valheellisten lupauksien sekä liioittelun maailmassa. Eikä tämä asia koske vain kuntoilulaitteiden myyntiä. Kuinka monelle ollaan luvattu vaikkapa viisi paria sukkia, veloituksetta, tai vaikkapa eurolla, joka ei kuitenkaan sitouta mihinkään sopimukseen. Itse lankesin vaihtamaan Vaasan Sähköltä Fortumille, vain, koska myyntimies osasi hommansa. Olin hyvin hyvin skeptinen kaiken suhteen, mutta myyntimies hoiti taas hommansa. Vaihdoin fortumille, josta tuli juuri ensimmäinen lasku. Meikäläistä kustiin siinäkin asiassa silmään, vieläpä jäämättä kiinni!

Oma keho on muutenkin suomalaisille varsin arka puheenaihe. Ylipainoisuus, alipainoisuus, sokeritauti, anorektia. Käsitteet, joista ei puhuta. Käsitteet, joita halveksutaan, mutta ei puhuta. Säälittävintä koskaan, on arvostella muita, jos sattuu itse olemaan timmissä kunnossa. Ylipainoiset ihmiset kuitenkin, kaikesta huolimatta ovat ihmisistä vahvimpia. He ovat niitä, jotka ovat joutuneet pilkatuksi, haukutuksi. Halveksuttu jokapuolelta, mutta koskaan ei pyydetty anteeksi.
Itsestäni puhutaan kaupungilla sekä jopa naapurikunnassa siitä, kuinka ylimielinen ja paska ihminen olen. Kuinka arvostelen kaikkia ja kuinka pidän itseäni muita korkeammalla. Kuulin asiasta vasta jokin tovi sitten - En ole vieläkään lakannut nauramasta.
Omasta mielestäni olen hyvin suopea ihminen. On minullakin kavereita, jotka ovat jotain yllämainituista, mutta siltikin he ovat samanlaisia kaduntallaajia sekä töissäkäyviä kuin itsekin. Kuinka monesti on kukaan kuullut minun haukkuvan joko heitä? Olenkin tottavie paska ihminen.
Valitettavaa on sekin, kuinka suopuisa maailma on ns. sopusuhtaisille. Huvipuistot ensinnäkin, ei moni ylipainoinen pääse kaikkiin laitteisiin, hyvä jos edes suurimpaan osaa, tai edes johonkin.  Toiseksi, uimarannat. Kehtaamiskysymys. Vaatii oikeasti suuren määrän rohkeutta ylipainoiselta ihmiseltä, jotta uskaltautuu ottamaan vaikkapa bikineissä aurinkoa. Itsekriittisyys omaa kehoa kohtaan on valtava ja pelko jokaisen tuijottavan on vielä suurempi. Tässä vaiheessa itse näyttäisin persettä kaikille jotka tuijottavat. Ei se ole häpeällistä, se ei ole väärin. Joidenkin mielestä se on,  mutta muuttakaa käsitystä.
Onhan tämäkin ainakin omasta mielestä rohkeaa lähteä ruotimaan näin arkoja aiheita, mutta teen tätä vain siksi, että tasa-arvo sekä naisten että miesten, yli-ja alipainoisten, nuorten ja vanhojen sekä alykkäiden ja itsenilaisten välillä pysyisi. Tai edes tasapainoittusi.

Tiesittekö, että jokaisella evoluution apinanjälkeläisellä on tunteet. Tiesittekö, että ihminen kestää tiettyyn pisteeseen asti, kunnes romahtaa. Olen itsekin romahtanut, etsinyt itsetunnonrippeitä, mutta olen aina noussut. Seison tukevasti kahdella jalalla, jollei keskiviikkoja sekä sunnuntaita lasketa, enkä anna minkään enään masentaa itseäni. Olen nähnyt, kuinka ystäväni ovat romahtaneet. Joskus jopa suoraan silmieni edessä. Tiedän itsekkin, vaikka olenkin miespuolinen, että niinkin pieni ele, kuin halaus, saa toisen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Se on monesti myös pelastustie pois tilanteesta, jossa et löydä sanoja. Halaat vain tiukasti.

Asiaan liittyen. Eräs nimeltämainitsematon henkilö, joka varmasti naurahtaa tätä lukiessaan, asetti vedon kanssani. Veto koskisi sitä, että kehtaisinko kertoa omista ongelmistani, jotka rajattiin paikanpäällä kyllä tosin vain naisiin. Sanotaanko, että voitin juuri vedon.

En ole koskaan oikeastaan seurustellut. Olen aina ollut sinkku, eikä se ole itseäni haitannut. Olen voinut tehdä mitä haluan. Rajoituksetta, vapaasti. Moni tietää tunteen ja moni tahtoo vielä kokea sen tunteen.
Mitä voisin nopeasti olettaa, niin monelle miehelle säälittävintä on lukea tarinaa rakastumisesta. Itse en koe millään muotoa edes vaikeaksi kirjoittaa aiheesta. Olen avannut itseäni niin paljon ja niin monelle viimeisimpien tekstien aikana, eikä kukaan ole ottanut asiakseen laittaa itsetuntoani neljääntoista osaan puuvasaralla. Miksi edes pitäisi.

Olen siis aina ollut sinkku. Pisin mahdollinen seurustelusuhdesäätöni, miksikä sitä voi ikinä sanoakkaan, on ollut vain reilun puolen vuoden pituinen. En pidä sitä ihmeellisenä, kuka itseäni kestää. En ala marttyyriksi, kerron vain faktan, että olen loppupeleissä suhteellisen rasittava.
Vuosi 2012 loppupuolella tapasin henkilön, johon kiinnyin heti. Jotkut tietävät varmasti sen tunteen, ei ihan "Rakkautta ensisilmäyksellä", mutta jotain sen tyylistä. Näin kävi tässä tilanteessa. Seuraavana yönä pyörin sängyssäni, en saanut nukuttua, mietin vain, että mikä helvetin tunne tämä on. Ja tämä vasta ekan illan jälkeen!
Aamulla herätessäni, niin lällyltä kuin tämä kuullostaa oli henkilö mielessäni. Olimme yökerhoillan aikana vaihtaneet numeroitamme. Puhelimessani olikin sattumoisin viesti kyseiseltä henkilöltä. Pomppasin ylös kuin olisin voittanut lotossa. En tajunnut mikä tilanne on juuri menoillaan.
Henkilö, josta kerron, oli ja on vieläkin henkilö, jonka en koskaan uskonut kiinnostuvani itsestäni. Elin päivästä päivään ja viikosta viikkoon toivossa, että jonakin päivänä vielä hänkin.
En kyllä uskonut sen päivän koskaan tulevan. Olin niin skeptinen koko asian suhteen, että melkein annoin jo alkuvaiheessa periksi. Jos olisin tiennyt, että tulevan puolen vuoden aikana kokisin tunteita, joita luulin esiintyvän vain kauniissa ja rohkeissa, valloittaisi omankin mieleni, olisin varmaan onnistunut romuttamaan koko suhteen omalla innokkuudella ja hätäilyllä. Näin kuitenkin kävi. Elämäni ylivoimaisesti paras puolivuotinen. Paljon iloa, hymyä, intoa, hauskuutta sekä yhdessäoloa. Yhteisiä iltakävelyjä, elokuvankatseluja, autolla ajelua, mitä vielä. Olin kirjaimellisesti rakkaudesta sokea. En nähnyt mitään muuta, kuin hänet.  Muistan hetket, kun hän makasi sylissäni, haistoin hajuveden, joka muistuttaa minua aina hänestä. Muistan ne ensimmäiset viattomat katseet, jotka loimme toisillemme ensimmäisenä iltana. Muistan kuinka voitin hänet ilmakiekossa, jonka jälkeen hän heitti minua pelikapulalla. Hyviä muistoja kaikki.
Mutta niinkuin jokaisella kolikollakin, tarinalla on kääntöpuolensa. Niinkuin Hollywoodin elokuvissa, tässäkin tarinassa esitetän vain se hyvä, se positiivinen kuva. Pidin tilannetta niin itsestäänselvänä, että luulin voivani sanoa mitä vain, eikä mikään muutu. En pitänyt kuitenkaan missään vaiheessa niin itsestäänselvänä, että voisin tehdä mitä vain, ja aina palata takaisin. En ole tyhmä, tiedostin itsekin rakastuneeni. Mutta, aloimme väitellä mitä turhimmista asioista, kinasimme kaikesta. Itse otan syyllisyyden viitan. Olin meistä se, joka avasi korkin ja kaatoi bensaa liekkeihin. Olisi pitänyt kuunnella sanoja, joissa kehoitettiin lopettamaan. Niinkuin Pikku G joskus räppäsikin: "Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus, kaikki kasvaa, lapset varttuu ja virheist oppii"
Pidimme parin viikon pituisen tauon. Ei auttanut, ei muuttanut.

Nyt kaikki tämä on ohi. Tai itseasiassa on ollut jo jonkin aikaa. Alan pikkuhiljaa itsekin tajuta sen. En ole vieläkään antanut periksi. Olen yrittänyt väkisin, epätoivoisesti ja optimistisena muuttaa itseäni. Vaikea edes kuvailla, kuinka vaikeaa se voikaan olla. Olen tehnyt kaikkeni, olen lukenut läksyni ja nyt jos koskaan tajuan tehneeni väärin. Olen vihainen itselleni. Päästin pois jotain, mitä olen aina halunnut. Ja miksi... Koska halusin väkisin vääntää asioista, joista suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan. Hän sanoi että ei enään. Olin äimistynyt. Osasin odottaa mutta en odottanut. Poljin paikallani lyöden päätäni seinään.

Nyt viisaampana ja vanhempana osaan jo sanoa, mitä tein väärin. En pyri pääsemään takaisin samaan tilanteeseen myöntämällä virheeni. Tiedostan vain itselleni, että mahdollisessa seuraavassa suhteessani tiedän välttää näitä asioita, jos oikeasti välitän henkilöstä ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan.
Olenko muuttunut vai onko minua muutettu? Olisinko tehnyt muutoksen ilman tätä tilannetta? Luultavimmin en olisi mitenkään muuttunut. Olin viattoman ihmisen pääkopalle aikamoinen taakka. Enkä ihmettele! Mutta jos jotain voin sanoa varmaksi, tein hänet ylpeäksi, koska pelaan edustuksessa.  Eihän tuo mikään iso asia ole, ainakaan itselleni, mutta tuntuu hyvältä jos saa jonkun tuntemaan ylpeyttä itsestäni. Se puolestaan antaa motivaatiota tulevaa kautta ajatellen. Sanoin jo töissäkin, että panostan tästä lähtien enemmän kuin koskaan ennen lentopalloon. Asetin itselleni tavoitteita. En koskaan tee niin. Elän vain päivästä toiseen, nielen kaiken paskan mitä vastaan tulee, nukahdan ja aamulla taas sama. Joten miksi luoda tavoitteita? Haluan tehdä jotain, josta itseni tunnetaan. Tiedän, että mahdollisuudet lentopallon kautta tähän löytyy. Vituttaa suorastaan, kuinka paljon olen saattanut heittää jo hukkaan saamattomuudellani. Voisin olla nyt jo pelaaja jota haluan olla. Vanhemmat voisivat olla ylpeitä pojastaan, josta tuskin koskaan uskottiin tulevan mitään, mitä olen tällä hetkellä. Se on aivan helvetin pitkä tarina, jota tuskin koskaan tulen kirjoittamaan julkisesti, saati sitten kertomaan kovin monelle. Mutta tiedän sen, että olen yllättänyt enemmänkin kuin vain muutamat. Minusta suurinpiirtein pelättiin syntyvän nuorisorikollinen. Eikä tämä asia liity milläänmuotoa vanhempini tai perintötekijöihin. Olen vain erikoinen ja alan pitää siitä ominaisuudesta. Elämä on ollut itselleni ehkä tavallista haasteellisempaa, mutta olen pärjännyt hyvin tähänkin asti. Niinkuin purjehtijoilla, vastaan tulee tyyntä ja myrskyä, molemmista on vain selviydyttävä.

Tytön antama piirrustus, jonka laitoin tietysti paperikansioon!

PS. Tänään ollessani töissä, edellisessä tekstissä mainittu pikkutyttö, jolle ostin mehun, tuli jälleen isänsä kanssa pitsalle. Tunnistin tytön heti ja tyttö tunnisti minut heti. Hän aloitti hymyilemisen jo ennen sisälleastumista. Isä avasi oven ja tyttö otti kaksi lyhyttä ja nopeaa juoksuaskelta ja ojensi paperin. Ihmettelin aluksi että mikähän tämä paperi on. Käänsin paperin ja huomasin sen sisältävän piirrustuksia. Tyttö kertoi, kuinka oli hoidossa piirtänyt pitsapojalle piirrustuksen. Ei ollut kiire, joten syvennyin kuuntelemaan, mitä tytöllä oli sanottavanaan.   Tyttö saneli mitä oli piirtänyt, kuvasta löytyi niin hevonen kuin "keltaista hyvää ja kinkkupitsa" - jonka siis viimeksi tytölle tein.  Tähän väliin isä kertoi hymyään peittelemättä, kuinka tyttö oli kotona puhunut kivasta pojasta joka antoi mehun. Jopa päiväkodissakin oli tyttö jakanut kertomuksensa.  Tyttö kysyi isältään, että voidaanko syödä taas sellainen hyväpitsa? Nousin kyykystä ylös, katsoen isää. Isä katsoin minuun kysyvästi, ja tiesin heti vastata että voin tehdä tietenkin. Tein tytölle samanlaisen pitsan kuin aiemminkin.  Vein pitsan pöytään ja hymyilin tytölle. Suloisen ihana tyttö, jolla oli todella söpö S-vika, kiitti hymyillen. Tein tytön taas onnelliseksi. Isä vain nojasi ranteeseensa ja katsoi kokoajan tyttöä, hymyillen. Aloin pitämään tästä perheenpuolikkaasta.

Siskollani on kaksi lasta. Aada 5v ja Veeti 1v.  Noin kuusi vuotta sitten, eli ennenkuin aada oli syntynyt, en voinut koskaan kuvitella itseäni työskentelemässä lasten kanssa. Traumat juurtuivat jonkinvuoden jouluaattoon, kun olimme tätini kotona koko suku viettämässä joulua.  Ruokailun jälkeen nostin nuorinta serkkuani, joka puklasi parhaalle paidalleni. Hyvä ettei poika pudonnut suorilta käsiltä lattialle, niin suuri järkytys se oli.  Sen jälkeen en tainnut lasten kanssa oli juuri tekemisissä. Mutta nyt odotan päivittäin, että koska nään ylivoimaisesti maailmankaikkeuden suloisimmat siskonlapseni.

Itsellä ei ole lasten kanssa kiire. Nyt luodaan ensiksi uraa lentopallokentillä ja tahkotaan ihan mielettömissä mittakaavoissa rahaa kotipitsan hanoista.

Ne jotka lukivat tätä arvioivin silmin, huomasitte varmasti, kuinka monesta aiheesta kirjoitin. En itsekkään koskaan tiedä mitä tuleman pitää, mutta kirjoittaessa ideat tulevat kuin tyhjästä. No can do!

Ylivoimaisesti pisin tekstini. Sormet huutaa ja silmät vuotaa. Persettä särkee, koska olen istunut pian kolme tuntia samassa asennossa läppäri sylissä. Mutta saimpahan taas avattua itseäni. Tuomitkaa ken tuomitkoon. Minä olen sanottavani sanonut :)

Rupean nyt koisimaan. Huomeniin!

Syrämmellä Jani!