Olen oudonlaisessa kierteessä. En ole alkoholisoitunut, vaikkei sitä itse alkoholisoitunut tiedostakkaan. En todellakaan ole. Olen viiden yön sekä päivän aikana nukkunut suurinpiirtein kaksitoista tuntia, samaanaikaan valvonut yli satasen tuntia putkeen. Valvomiseen ei liity varsinaista syytä, vaikka lopetinkin työni, päätin pitää välivuoden koulusta, juhlin ja join. Oudonlaisen kierteen sisältö on erilainen kuin kierteillä tapana. Olen vain miettinyt tuplasti, ellen jopa triplasti enemmän kaikkea. Olen ihan kunnossa, kenenkään ei tarvitse huolestua.
Vaikka olenkin valvonut, olen pysynyt täysin järjissäni, olen tiedostanut jokaisen liikkeeni ja tekoni. Olen kävellyt rannalla, laitureilla, kaduilla, tienvarsilla, poluilla. Olen miettinyt kaikkea kaikesta. Käynyt läpi vuosi vuodelta tekojani. Olen kuunnellut musiikkia kävellessäni, tuntenut tuskaa, tuntenut iloa, surua. Tuntenut menneisyyden katkeruudet, tulevaisuuden paineet. Konkretisoin mielessäni lähiajat. Kiteytin tekoni ajatusmaailmani myllerryksessä. Koen olevani ylpeä, en vain koska valvoin jopa tuskallisen monta yötä, vaan myös koska pystyn ajattelemaan asioita, joita olen tehnyt, joita en tehnyt, jotka tein halutessani, myös niitä, jotka tein tahtomattani. En ole milloinkaan tehnyt mitään asioita kellekkään, jotka aiheuttaisivat pitkäaikaista surua, en ole koskaan tapellut, en koskaan lyönyt ketään. Syy valvomiselle ei ole kaikki tämä, siihen liittyy myös muuta, joka ei ole tarpeeksi tärkeä kirjoitettavaksi, mutta kuitenkin itselleni silmiäavaava tapaus.
Olisihan tämän kaiken voinut tehdä valvomattakin?
Unirytmini on tällä hetkellä, niinkuin niiiiin monella muullakin opiskelijalla. Suorastaan päin helvettiä. Mutta ainakin olen saanut jotain aikaan. Tiedän nyt, mitä asioita korjaan ensimmäisenä.
Lällyä, huh?
Kirjoitan nytkin, kellon näyttäessä lukemaa 04.40.
Tuskallista omalla tavallaan, mutta toisaalta hauskaa.
Olen miettinyt pelkän bloggauksen lisäksi myös Vloggausta, joka on siis periaatteessa samanlaista, mutta videon muodossa. Siinä saisi esille paremmin tunteet, eleet sekä ilmeet, joita on tekstiversiossa hyvin vaikea näyttää. Mutta jo pelkän blogin kirjoittaminen vaatii oikeasti paljon enemmän mitä siitä luullaan. Peruskäsitys on se, että sanoja toisten perään muodostaen lauseita, joskus vielä järkeviäkin. Mutta vaatii oikeasti paljon, että pystyt luomaan sekä lukukelpoisia että asiakohtaisia tekstejä sisältöineen. Itse koen jotenkin osaavani sen, ja muutaman kirjoituksen jälkeen olen ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan. Ei suinkaan mitään autonakun paksuista nivaskaa, vaan vaikka ihan lyhyt, pituudeltaan ehkä noin kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen sivua. Haluaisin kovasti kokeilla, mutta uskon, että en löydä inspiraatiota niin pitkäksi aikaa kirjoittamiselle. Voisin kirjoittaa tekstin vaikkapa itsestäni - Sitä ei kukaan lukisi.
Voisin kirjoittaa elämästä - pitemmänpäälle käy tylsäksi. Voisin kirjoittaa kuvitteellisen tarinan, vaikkapa kauhutarinan. Se voisi olla se "munjuttu". Kokeilen jos kokeilen.
Parhaita kavereitani Kirsiä ja Teemua ei tuskin kukaan tule koskaan korvaamaan millään tavalla. Teemun kanssa olemme olleet lapsuudesta asti läheisiä. Teemulla olikin vuosia sitten hyvinä futisaikoina tapana potkaista pallo nokkospuskaan, josta suurimmaksi osaksi itse jouduin sen hakemaan. Keräsimme Teemun kanssa ollessamme vielä pikkunappuloita Pepsin pullonkorkkeja. Jossain oli järjestetty kilpailu, jossa kerättyään tuhat pepsikorkkia voittaa kaikenlaista, aina jalkapalloista juomapulloihin. Kiertelimme kauppoja sekä kioskeja, ja keräsimme aivan järjettömän määrän, mutta tuhannetta korkkia emme koskaan saaneet. Teemu oli aina se, jota minä pyöritin jalkapallossa mennen tullen. Katkeruus, mikä Teemulla oli, kun vedin Football Cupeissa ja muissa turnauksissa, lähestulkoon aina kovempaa tutkaan, oli sanoinkuvaamaton. Kuulen siitä vieläkin.
Olen miettinyt Tamperetta lähimpänä ajatuksena poismuuttamisen yhteydessä. Pelottaa ajatus uusista ihmisistä, paikoista sekä kaupungista. Tuskantunne siitä, etten näe siskonlapsiani pitkiin aikoihin. Koti-ikävä, kaikki sitä tuntevat, kukaan sitä ei myönnä. Koen olevani tarpeeksi aikuinen ottamaan tietoisen riskin. Tai riskin ja riskin, miten sitä haluaakaan kuvailla. Itselleni se on riski, koska pelkään todella kaikkea uutta. Olen kyllä varsin spontaani ihminen ja tahdon kokea paljon kaikkea, mutta uusi kaupunki ja poismuuttaminen on askeleistani isoin. Uuden elämän aloittaminen, kaiken luominen pohjalta, menestyminen kaikesta huolimatta ovat kuitenkin koukuttavan puoleensavetäviä kokemuksia, joita ei koe muutakuin kokeilemalla. Ehkä juuri Tampere voisi olla hyväkin mahdollisuus edetä lentopallouralla. Vaikka en ole vielä mitään päätöksiä lentopallon suhteen tehnyt, vuosien pelailu ja onnistumisen tunteet ovat niin hienoja kokemuksia, niin miksi jättää kaikki taakse. Vertasin itseäni juuri Teemu Selänteeseen. En tokikaan millään muulla tavalla, kuin vuosittaisen jatkon vaikeudesta. Loppujenlopuksi päättää hänkin jatkaa uraansa, ainakin vielä vuodella. Mutta pelkän lentopallon takia en muuttaisi, mutta toisaalta, ei itseäni mikään enään Vaasassa pidä. Ei vakituinen työpaikka, ei koulu, ei juuri mikään muu, kuin kaverit. Mutta tiedän heidän ymmärtävän tuskani asian kanssa.
Asun tällä hetkellä ihan Vaasan keskustassa, Rewell Centerissä. Aluksi kaikki oli hienoa, kaikki uutta. Kattoterassi, josta näkyy meri, saunaterassi katolla. Asun keskellä kaikkea, mutta otetaan huomioon, että kyseessä on Vaasa, niin ei ole niin idyllistä kuin voisi olettaa. Asun pienenpienessä poikamiesboxissa, kooltaan kaksikymmentäkahdeksan neliömetriä. Piiloon ei pääse, mutta huomattavasti helpompaa on siivoaminen, toisinkuin putkiremontin aikana asuessani vuokranantajan asunnossa, joka oli kooltaan yhdeksänkymmentäkahdeksan neliömetriä. Ristusnotta kun sai ettiä aina tavaroitansa. Parasta tuossa asunnossa oli se, että se oli valmiiksi kalustettu. Kolme huonetta, keittiö, kylpyhuone, sauna. Kuudenkymmenen tuuman televisio, kuusi kannettavaa tietokonetta, levitettävää sohvaa, viivakoodin lukijaa, jenkkisänkyä, jopa led-suihku löytyi. Ensimmäisen viikon aikana vain kikatin pimeässä suihkussa.
Vaikka asunto olikin veikeä tilaihme, koin ongelmaksi matkan keskustaan, joka oli noin kilometrin verran. Olinko laiskistunut vai olinko tottunut vain laskeutumaan hissillä alas, jolloin olinkin jo keskustassa?
Totuushan on se, että ihminen on houkutuksille varsin altis.
Homma on nyt siinä pisteessä lentopallon kanssa, että paikallaan junnataan. Tietyt asiat on tehty, mutta homma ei silti pelitä. Uskonpuute alkaa vaipua puseroon. Ei kesäreenejä, ei mitään muuta kuin omatoimiset kunnon ylläpitämismenetelmät. Jos tahtoo voittaa ykkössarjan, vaaditaan siihen enemmän kuin omatoimista kikkailua. Oma kiinnostus alkaa loppua, varsinkin nykytoimintaa kohtaan. Lähtö pois Vaasasta onkin lähempänä, kuin osasinkaan odottaa. Ellei hommat muutu, niin asia on sillä selvä.
Kirjoittamiseni ja skeptisyyteni on hyvin kaksijakoista. Ajattelutapani on kikkailua sekä aiheeni keskusteluarkoja. En pidä itseäni muita parempana, pikemminkin päinvastoin. Koska pessimisti ei pety. Eläminen on yllätyksellisempää jos ei pidä kaikkea vastaantulevaa hohdokkaana. Arvostus löytyy kohilleen aina, mutta perusmiehiseen tapaan en näytä sitä. Elämässä vastaan tulee niin ylä- kuin alamäkiä. Pyörällä ajaessakin jyrkkä ylämäki on asioista paskin, mutta pitkästä alamäestä nauttii. Joskus joutuu ylämäessä taluttamaan, mutta mäen päälle on päästävä, jos tahtoo jatkaa matkaansa. Sama tapahtuu moneen kertaa kaikkien elämän aikana. Itse koin ensimmäisiä pettymyksiä ollessani alle kolmen vanha. En tykännyt tutista.
Aloitettuani blogin kirjoittamisen olen kokenut jotkut asiat helpommiksi. Esimierkiksi uusiin ihmisiin tutustuminen on helpompaa jos he aloittavat keskustelun kertomalla "Mä luin sun blogia" - Ei suinkaan, mutta puhuminen muille on helpottunut, nyt varsinkin, kun tietävät mistä tulen ja mitä olen kokenut. En halua saatika ansaitse sääliä, se tekee ihmisestä tietämättään heikomman jos turvautuu aidasta matalimpaa alusta lähtien. Vaikka itselläni olisikin ollut rankka lapsuus ja mitävielä, niin tuskin olisin ilman sitä tässä tilanteessa. Monella muulla on aivan satavarmasti sama tuntemus asiasta.
En siis koe ongelmaksi puhua enkä kirjoittaa. Tunteet sekä mielipiteet ovat samalla viivalla, kilpailevat keskenään suosiosta. Onhan tämäkin varmasti joillekkin noloa lukea, kuinka ihminen, jota ollaan luultu kovakuoriseksi kirjoittaa sivityksellisiä tekstejä. Olihan tämä itsellenikin aluksi noloa, mutta kaikkeen tottuu.Ongelmasta ratkaisuun.
"Olut ei ole ratkaisu. Se on kysymys, ja vastaus on kyllä"
Tiedostaakseni moni tietää, että olin elämäni ensimmäiset 18-vuotta täysin absolutisti. Alkoholi, tupakka, nuuska. Ei tullut mieleenkään. Jopa pulloja palauttaessani sormille valuneet kaljanesteet tuottivat miltei kakomista, koska se haisi niin pahalle.
Tälle tapahtumalle on varmasti monia syitä, miksi olin täyskieltäytyjä niin kauan, mutta olen aivan helvetin ylpeä siitä! Nauroin niille, jotka pilasivat elämäänsä jo viisitoistakesäisenä. Mutta oliko se kuitenkin niin iso asia kuin sen pääni sisällä kuvittelin?
Alkoholi on nykynuorten keskuudessa suuri ongelma, joka vain kasvaa kasvamistaan. Itse en omaa alkoholin käyttöä koe ongelmaksi, mutta olen huolissani joistakin nuorista, tässä mukana myös muutama ikävuosiltaan alle täysi-ikäisyyden olevia aikuisenalkuja. Tupakkaa poltetaan jo ala-asteella, alkoholia juodaan myös viikonloppuisin. Mihin maailma on menossa? Onhan se tietenkin osalle vanhemmista tietoinen riski ostaa juotavaa, mutta jos pystyy valvomaan sekä kieltämään, niin en koe siinä mitään pahaa. Mutta se, että pyydetään isommilta kavereilta kaljaa ja mennään hoviskalle (Vaasassa nuorten suosima ranta, jossa yleensä ryypätään) vetämään päät täyteen ja juostaan poliisia karkuun, joskus vielä karataan sinilakeilta mopolla. Onhan se varmasti helvetin hienoa näyttää kavereille ja varsinkin tytöille, että kuinka kova jätkä on. Itse en ole koskaan kokenut painostusta mistään suunnasta ollessani alaikäinen, osasyynä varmasti sekin, että itselläni ei hirveästi ollut ystäviä, ja jos oli, sana kalja oli hepreaa.
Itse olin kotona pelaamassa änäriä kun muut olivat juomassa ja viettämässä aikaa muiden kaljoittelijoiden kanssa. Viikonloput olivat aina itselleni huippuhetkiä, ei siksi että pääsi juomaan, vaan siksi että pääsin pyöräilemään sekä pelaamaan jalkapalloa makealle monitoimiviheriön nurmikentälle. Olin erilainen, so what?
En syyllistä ketään, vaan yleistän asian siten, miten sen omassa nuoruudessani koin. En ymmärtänyt mistään mitään, en sano tosin että nyt ymmärtäisin, mutta asiat muuttuvat. Tuomitsin uudet ihmiset jo pelkästään sen perusteella, joivatko he alaikäisenä vai ei. Mutta sekin oli valintakysymys, ja koska olin niin tarkka kaikesta, etenkin ystävistäni, vietin aikaa suurimmaksi osaksi yksin. Mutta sitä en kadu, en muistele pahalla, mutta jos olisin voinut jotain muuttaa, olisin luonut itsestäni suopeamman jo nuorellaikää.
Uskokaa tai älkää, olin melkein 19-vuotias, kun maistoin ensimmäistä kertaa. Nykyäänhän tuokin asia on miltei karannut aivan käsistä, mutta silloin se oli iso asia.
Oli edustusjoukkueen saunailta. Olin yksi nuorimmista, saatoin olla jopa nuorin. Kaikki huutelivat että eikö Jani meinaa juoda mitään? Tätä tarkoitan paineella, jota kohdistetaan alkoholiin, mutta tällä kertaa en kokenut sitä ongelmana, vaan päinvastoin. Otin tölkin käteen ja hörppäsin. Hyi helvetti kuinka jokin voikaan maistua niin pahalta. Sain tilalle lonkeron, joka sekin maistui aivan kuselle. Ajattelin että tuleeko itsestäni koskaan sosiaalista kanssakäyjää, joka pystyy lörpöttelemään baarissa niitänäitä niillenäille.
Ne, joita pidin huonompina ihmisinä vaikkapa ylä-asteella, koska joivat jo silloin, eivät edes ole huonoja ihmisiä. Kuvittelin kaiken. Jos voisin mennä takaisin siihen aikaan, muuttaisin käsitykseni kaikesta. En ole katkera mistään muusta kuin siitä, että tuomitsin ihmisiä. Ja miksi? Koska joivat alkoholia alaikäisenä. Ollopas nuori ja tietämätön.
Mutta jos nykypäivänä yrittää kieltää alaikäistä nuorta juomasta, pidetäänkö sitä vittuiluna vai suojeluna? Jos en osta alaikäiselle, olenko silloin kusipää vai suojeleva?
Totuushan on se, että vaikka et itse ostaisi, ei se suojele vielä ketään, koska alkoholit voi hommata miltei mistä ja keltä vain. Kerranhan sitä vain eletään. YOLO!
Anyways. En jaksa valittaa.
Mutta valitan silti. Päätin että vähintään joka kahdeksanteen blogitekstiin pitää vähän päästää paineita.
Aihe 1: Mua ärsyttää kun ei voi vastata puheluihin tai viesteihin.
Aihe 2: Autoilija, joka melkein tappoi mut tänään. Harmaa Volkswagen Golf, rekkari jotain AGG, varokaa!
Aihe 3: Rahalliset ongelmat.
Oikeasti, jos omistaa puhelimen niin uskoisi silloin että jos vastaanottaa viestin, että siihen vastaa edes jotain.
Erityisesti facebookissa ärsyttävintä on tuo "Nähty"- osio viestin alla. Varsinkin silloin ärsyttää ja vituttaa jos lähettää jotain jollekkin, jolta odottaa vielä vastausta, mutta huomaa että "Nähty 15.08" ja kello on jo kaksitoista.
Nämä on näitä yksiä mun elämän suurimmista valittamisen aiheista. En jaksa ottaa stressiä ja elän niinsanottua höntsää.
Tätäkin tekstiä väsäsin pari päivää, mielenkiinto sielä mielenkiinto täälä. Joku päivä mä luon vielä tekstin, jossa pureudun vaan ja ainoastaan yhteen asiaan. Mulle voi ehdottaa, mä kirjotan mistä vaan! Tuntuu vaan niin katoavaiselta tämä kirjoitustaito.
On loppukevennyksen aika.
Mitä ilvesfani tekee kun ilves voittaa mestaruuden?
-Sulkee xboxin.
Kommentoikaa, kitiskää, repikää mun sielu palasiks. Tehkää kaikkenne, mä oon taas kertaalleen sanottavani sanonut.
Kiitos kuulemiin.
-Jani Peussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti