Mitä mulle kuuluu?
Jos mietitään viimeistä paria kirjoituksetonta viikkoa, niin paljon parempaa!
Arviolta kuusi tuntia edellisen tekstin julkaisemisen jälkeen iski myötähäpeä. Paha, myötähäpeä.
Miksi vitussa mä olen valittanut siitä kuinka yksinäinen mä täällä oon. Kuinka mä oon valittanu ettei oo mitään tekemistä? Onko se mikään ihme ettei oo ketään täällä jos murehtii kämpillä sitä että kaikki on kotisuomessa. Ja onko sekään ihme että ei ole tekemistä jossei itse lähde etsimään tekemistä? Ei ole ennenkään se tekeminen saapunut luokseni.
Anyways. Pakollinen myötähäpeäagrevitutuskiukkukohtaus. Nyt se on takanapäin, voimme jatkaa.
Mä siis tajusin tuossa parisen viikkoa sitten, itseasiassa viimeistä kirjoitusta seuranneesta päivästä, että mä olen suhteellisen sosiaalinen ihminen. Mä löydän uusia kavereita helposti ja tutustun uusiin ihmisiin vielä helpommin. Asiakaspalvelijan ei ole mitenkään vaikeaa olla tuttavallinen, nauraa vitseille ja kertoa omia.
Mutta jos mä vaan työpäivän jälkeen kipsuttelen kiltisti kotiin, pujahdan vällyjen alle kenenkään huomaamatta taikka kenellekkään siitä kertomatta on enemmänkin kuin selvää, ettei kukaan tule sieltä kädestä pitäen viemään mua ulos sanoen "Noin, tossa olis mukavaa seuraa, mene sinne juttelemaan" - Ei. Ei edes elokuvissa. Paitsi ehkä joissain lällyissä rakkausliibalaabaelokuvissa.
Töissäkin menee... no ihan hyvin. Niinkuin joka työpaikalla on tietenkin niitä vaikeuksia ja mä alan jo toivoa että ne vaikeudet olivat jo kaikki käyty läpi. Ei siis mitään vakavaa, mutta kuitenkin sellaisia asioita, jolloin miettii, että olisiko jotain pitänyt tehdä toisin. Kantapään kautta niinsanotusti. Eihän puutakaan voi oppia väistämään ilman törmäämättä siihen?
Ja se mun Ruotsi-polkupyörä-kaksituhattakilometriä-kipeäperse-mullaonkivaafacebookpäivittely-akseli sai taas uuden, lupaavan lisäyksen. Kerron siitä sitten lähemmin, mutta sen verran, että ellei matka ollut jo varma niin nyt se on ainakin!
Mutta jos palataan siihen ensimmäiseen lauseeseen, "Mitä mulle kuuluu?"- niin kieltämättä parempaa kuin aikoihin. Olen alkanut nauttimaan täällä olosta. Näkemään auringon aurinkona, enkä sinä vittumaisena, kuumana keltaisena pallona miljoonien valovuosien päässä. Tuulikin on tuulta, eikä sitä vittumaista jumalan puhaltamista aina sinne missä mä tallaan. Nyt joku yläkerranherranpalvoja pyörähtää tuolissaan ympäri kolme kertaa koska jumalahan ei puhalla.
Ja palatakseni vielä tuohon säälisen sympatian kertauslauseeseen jonka mainitsin alussapäin tekstiä, niin olenkin tutustunut tosi moniin ihmisiin täällä. Ja todella mukaviin ihmisiin. Kaikilla oma taustansa. Omat mielenkiintoiset taustansa. Siis aivan aikuisten oikeasti (nyt voin sanoa noin koska 21v on aikuinen!!!!) en mä osannut edes aavistaa tajuavani että toisen ihmisen lähtökohta ja tapa päätyä saarelle on todellakin kuuntelemisen arvoista. Joku lähtee kokeilemaan kestääkö siivet lentämistä perustaessaan kuppilan jonnekkin päin merenpäällä kelluvaa saarenlänttiä. Joku saapuu työharjoitteluun, jonka jälkeen valmistuu koulusta. Joku on tehnyt samaa työtä jo toista vuosikymmentä, siirtäen kaiken suomesta tänne. Joku, niinkuin minä, tulee vain töihin. Yksinkertaisesti tarttuu siihen köyteen jonka joku heittää sulle, kun sulla jäätyy sormet suomessa. Taustoja on todella monia, enkä ole niitä vielä tarpeeksi kuullut täällä.
Sitten vielä viimeinen asia. Moni kaveri varmasti hörähtää kovaäänisesti, tai hymyilee epäillen kun sanon tämän. Mutta olen päättänyt aloittaa taas sen terveellisen elämäntavan joka mulla oli 19-vuotta. Ei alkoholia, ei tupakkaa, ei nuuskaa. Ei mitään. Ja niille jotka eivät tienneet, koskin ensimmäisen kerran kielelläni alkoholipitoiseen nesteeseen ollessani 19-vuotias. Nyt tässä on kahden vuoden aikana kokeiltu sitä elämää, eikä se ole niin hienoa. Ei todellakaan! En tykkää yhtään! Sitä paitsi lentopallo oli se mun pelastus kaikesta. Täällä huomasin, että ei vittu, ilman urheilua tää lähtee aivan käsistä. Luojalle kiitos että tajusin tämän ajoissa ja vielä aivan omatoimisesti! Eikä tähän siis sisälly mitään päättömiä synttärikännejä, saatika kännejä joita seuraavana päivänä katuu ja lupaa ettei enään koskaan juo. Mun synttäri"kännit" piti sisällään maksimissaan kolme minttushottia ja muutaman lonkeron, eli ei siis mistään päätähuimaavasta humalasta puhuta. Mutta nyt se on päätetty. Naurakaa te jotka mut tunnette, tai luulette tuntevanne, mutta mä aion tästä pitää kiinni. Säästyypähän muutama sata euroa aina sieltä täältä!
Eipä mulla kai muuta tällä kertaa. Kuvia laittelen sitten viimeisinä päivinä.
Kiitos ja anteeksi.
Sincerely.
-Jani
