Katumusharjoittelua.

Kalevan kisat. Oikeesti, rupesin tuossa töistä tullessani tarkemmin miettimään eri yleisurheilulajeja. Ensinnäkin, keihäänheitto. Ei millään muotoa kestävyysurheilua, otetaan vain vauhti ja nakataan ylikasvanut tikka mahdollisimman pitkälle. Tekstimuodossa kuvailtuna äärimmäisen tylsistyttävän kuuloista, mutta näyttää maistuvan suomen urheiluhullulle kansalle.

Naisten kuulantyönnön olympiavoittaja.

Toiseksi, 100m juoksu. Kaikki karskit kollit samalle viivalle, juoksutrikoot jalassa ja numerolappu selässä. Jalat telineisiin ja odotetaan kunnes joku ampuu lokin taivaalta. Siinä sitten pinkaistaan liikenteeseen, ja yleensä se voittaa joka douppaa eniten.
Kolmanneksi, korkeushyppy. Aivan aluksi, kertokaa nyt joku itelleni, että miksi siinä väännetään ilmassa kroppaa aivan älyttömiin asentoihin ja laskeudutaan patjalle niskat edellä? Eikö olisi helpompiakin tapoja ylittää puomi. Ja miksi korkeushyppääjänaiset ovat niin pirun laihoja? Okei, tuohon keksinkin jo vastauksen!
Neljänneksi, kuulantyöntö.  Itseasiassa lajeista hupaisin, koska bulgarialaiset kuulantyöntäjänaiset näyttävät aivan samalta hirviöltä, joka pelasi jalkapalloa samaisen maan lipun alla vuoden 1994 jalkapallon MM-kisoissa. Ihan yhtä hyvin tuo kaveri voisi edustaa bulgariaa naisten kuulantyönnössä kuin bulgariaa miesten futiksessa.


Oli miten oli... Näin kuinka mitä luultavimmin 50km kävely oli käynnissä. En asiasta ihan täysin varma ole, mutta jonkun suusta kuului " 15kertaa torin halki" - ei itseäni ainakaan niin huvittaisi niin montaa kertaa nähdä Vaasan toria. Mutta isot rispektit kävelijöille, luulin että välitön kaatuminen maaliviivan jälkeen on vain teatraalista ja jolla saataisiin lisää sponsoreita joiden motto on "anna kaikkesi" - How wrong was I?

Miksi naiset eivät tykkää jalkapallosta? Onhan se tylsä konsepti, jossa päälle kahdenkymmenen miestä juoksee pikkupikkupallon perässä yrittäen saada sitä kolmen valkoisen tolpan muodostaman kehikon sisälle. Naiset eivät tajua, kuinka iso asia jalkapallo voi miehelle olla, ja turhaa minä tässä yritän sitä heille selittää, mutta yhteiset hetket "jätkien" kanssa, pubissa katsomassa mestarien liigaa oluttuopit kädessä sekä katseet tiukasti näytössä. Pallo maaliin, kädet ilmaan ja  alkoholit kurkusta alas. Naiset, yrittäkää ymmärtää meitä miehiä. Tästä on meidän maailma muovattu. Ehkä siihen kuuluu vielä jotain muutakin, mutta pääosin tästä muovattu. Ehkä ei kuitenkaan kaikille, mutta ymmärtäkäänne pointtini.
Jääkiekko. Herranlettas, siinä on vasta laji isolla M:llä! Kaikki isot nimet, aina Selänteestä Granlundiin kuin Tikkasesta Tammiseen.  Juniorille yksi vaikeimmista lajeista edetä uralla, varsinkin, jos tavoite on NHL. Vain harva, joskin huomattavasti ikäluokkansa parhaimmisto, tulee pääsemään rapakon toiselle puolelle. Siksi valitsinkin lentopallon! Ei sentään. Jääkiekon MM-kisat, yksi vuosittaisista kohokohdista. Aina odotetaan kovasti menestystä, mutta aina myös tulee Ruotsi sekä Venäjä joka pistää muiden maiden maalivahtien peput niin kipeiksi, etteivät istu lentokoneessakaan matkalla takaisin kotiin. Aina turnaksen aikana tapahtuu jotain mistä kohistaan, hyvänä esimerkkinä ylihypetetty Miken ilmaveivi... Tai Artjuhinin päättömät taklaukset. Mutta onhan lätkä silti hienoin laji, mitä maailma päällään kantaa.

Viimeaikoina itseäni on niin kovasti naurattanut nämä kuntoilumainokset, eritoten ne, joissa luvataan "huimia tuloksia vain lyhyen käytön jälkeen" - "maksat vain 150€, ja tämä tarjous on vain sinulle"
Ihmisiä on kehonmuutoslupausten avulla helppo manipuloida. Eihän sitä ns. tavis tiedä, miten joku lihas kehittyy ja kuinka nopeasti, mutta jos myyntipuhe on tarpeeksi uskottava niin alkaa asiakas uskomaan siihen, ja loppujenlopuksi vielä lankeaa ostamaan tuotteen. Luvatun lyhyen käytön jälkeen hän huomaakin, että ei tulokset olekaan samanlaisia. Elämme pahasti mukana manipuloinnin, valheellisten lupauksien sekä liioittelun maailmassa. Eikä tämä asia koske vain kuntoilulaitteiden myyntiä. Kuinka monelle ollaan luvattu vaikkapa viisi paria sukkia, veloituksetta, tai vaikkapa eurolla, joka ei kuitenkaan sitouta mihinkään sopimukseen. Itse lankesin vaihtamaan Vaasan Sähköltä Fortumille, vain, koska myyntimies osasi hommansa. Olin hyvin hyvin skeptinen kaiken suhteen, mutta myyntimies hoiti taas hommansa. Vaihdoin fortumille, josta tuli juuri ensimmäinen lasku. Meikäläistä kustiin siinäkin asiassa silmään, vieläpä jäämättä kiinni!

Oma keho on muutenkin suomalaisille varsin arka puheenaihe. Ylipainoisuus, alipainoisuus, sokeritauti, anorektia. Käsitteet, joista ei puhuta. Käsitteet, joita halveksutaan, mutta ei puhuta. Säälittävintä koskaan, on arvostella muita, jos sattuu itse olemaan timmissä kunnossa. Ylipainoiset ihmiset kuitenkin, kaikesta huolimatta ovat ihmisistä vahvimpia. He ovat niitä, jotka ovat joutuneet pilkatuksi, haukutuksi. Halveksuttu jokapuolelta, mutta koskaan ei pyydetty anteeksi.
Itsestäni puhutaan kaupungilla sekä jopa naapurikunnassa siitä, kuinka ylimielinen ja paska ihminen olen. Kuinka arvostelen kaikkia ja kuinka pidän itseäni muita korkeammalla. Kuulin asiasta vasta jokin tovi sitten - En ole vieläkään lakannut nauramasta.
Omasta mielestäni olen hyvin suopea ihminen. On minullakin kavereita, jotka ovat jotain yllämainituista, mutta siltikin he ovat samanlaisia kaduntallaajia sekä töissäkäyviä kuin itsekin. Kuinka monesti on kukaan kuullut minun haukkuvan joko heitä? Olenkin tottavie paska ihminen.
Valitettavaa on sekin, kuinka suopuisa maailma on ns. sopusuhtaisille. Huvipuistot ensinnäkin, ei moni ylipainoinen pääse kaikkiin laitteisiin, hyvä jos edes suurimpaan osaa, tai edes johonkin.  Toiseksi, uimarannat. Kehtaamiskysymys. Vaatii oikeasti suuren määrän rohkeutta ylipainoiselta ihmiseltä, jotta uskaltautuu ottamaan vaikkapa bikineissä aurinkoa. Itsekriittisyys omaa kehoa kohtaan on valtava ja pelko jokaisen tuijottavan on vielä suurempi. Tässä vaiheessa itse näyttäisin persettä kaikille jotka tuijottavat. Ei se ole häpeällistä, se ei ole väärin. Joidenkin mielestä se on,  mutta muuttakaa käsitystä.
Onhan tämäkin ainakin omasta mielestä rohkeaa lähteä ruotimaan näin arkoja aiheita, mutta teen tätä vain siksi, että tasa-arvo sekä naisten että miesten, yli-ja alipainoisten, nuorten ja vanhojen sekä alykkäiden ja itsenilaisten välillä pysyisi. Tai edes tasapainoittusi.

Tiesittekö, että jokaisella evoluution apinanjälkeläisellä on tunteet. Tiesittekö, että ihminen kestää tiettyyn pisteeseen asti, kunnes romahtaa. Olen itsekin romahtanut, etsinyt itsetunnonrippeitä, mutta olen aina noussut. Seison tukevasti kahdella jalalla, jollei keskiviikkoja sekä sunnuntaita lasketa, enkä anna minkään enään masentaa itseäni. Olen nähnyt, kuinka ystäväni ovat romahtaneet. Joskus jopa suoraan silmieni edessä. Tiedän itsekkin, vaikka olenkin miespuolinen, että niinkin pieni ele, kuin halaus, saa toisen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Se on monesti myös pelastustie pois tilanteesta, jossa et löydä sanoja. Halaat vain tiukasti.

Asiaan liittyen. Eräs nimeltämainitsematon henkilö, joka varmasti naurahtaa tätä lukiessaan, asetti vedon kanssani. Veto koskisi sitä, että kehtaisinko kertoa omista ongelmistani, jotka rajattiin paikanpäällä kyllä tosin vain naisiin. Sanotaanko, että voitin juuri vedon.

En ole koskaan oikeastaan seurustellut. Olen aina ollut sinkku, eikä se ole itseäni haitannut. Olen voinut tehdä mitä haluan. Rajoituksetta, vapaasti. Moni tietää tunteen ja moni tahtoo vielä kokea sen tunteen.
Mitä voisin nopeasti olettaa, niin monelle miehelle säälittävintä on lukea tarinaa rakastumisesta. Itse en koe millään muotoa edes vaikeaksi kirjoittaa aiheesta. Olen avannut itseäni niin paljon ja niin monelle viimeisimpien tekstien aikana, eikä kukaan ole ottanut asiakseen laittaa itsetuntoani neljääntoista osaan puuvasaralla. Miksi edes pitäisi.

Olen siis aina ollut sinkku. Pisin mahdollinen seurustelusuhdesäätöni, miksikä sitä voi ikinä sanoakkaan, on ollut vain reilun puolen vuoden pituinen. En pidä sitä ihmeellisenä, kuka itseäni kestää. En ala marttyyriksi, kerron vain faktan, että olen loppupeleissä suhteellisen rasittava.
Vuosi 2012 loppupuolella tapasin henkilön, johon kiinnyin heti. Jotkut tietävät varmasti sen tunteen, ei ihan "Rakkautta ensisilmäyksellä", mutta jotain sen tyylistä. Näin kävi tässä tilanteessa. Seuraavana yönä pyörin sängyssäni, en saanut nukuttua, mietin vain, että mikä helvetin tunne tämä on. Ja tämä vasta ekan illan jälkeen!
Aamulla herätessäni, niin lällyltä kuin tämä kuullostaa oli henkilö mielessäni. Olimme yökerhoillan aikana vaihtaneet numeroitamme. Puhelimessani olikin sattumoisin viesti kyseiseltä henkilöltä. Pomppasin ylös kuin olisin voittanut lotossa. En tajunnut mikä tilanne on juuri menoillaan.
Henkilö, josta kerron, oli ja on vieläkin henkilö, jonka en koskaan uskonut kiinnostuvani itsestäni. Elin päivästä päivään ja viikosta viikkoon toivossa, että jonakin päivänä vielä hänkin.
En kyllä uskonut sen päivän koskaan tulevan. Olin niin skeptinen koko asian suhteen, että melkein annoin jo alkuvaiheessa periksi. Jos olisin tiennyt, että tulevan puolen vuoden aikana kokisin tunteita, joita luulin esiintyvän vain kauniissa ja rohkeissa, valloittaisi omankin mieleni, olisin varmaan onnistunut romuttamaan koko suhteen omalla innokkuudella ja hätäilyllä. Näin kuitenkin kävi. Elämäni ylivoimaisesti paras puolivuotinen. Paljon iloa, hymyä, intoa, hauskuutta sekä yhdessäoloa. Yhteisiä iltakävelyjä, elokuvankatseluja, autolla ajelua, mitä vielä. Olin kirjaimellisesti rakkaudesta sokea. En nähnyt mitään muuta, kuin hänet.  Muistan hetket, kun hän makasi sylissäni, haistoin hajuveden, joka muistuttaa minua aina hänestä. Muistan ne ensimmäiset viattomat katseet, jotka loimme toisillemme ensimmäisenä iltana. Muistan kuinka voitin hänet ilmakiekossa, jonka jälkeen hän heitti minua pelikapulalla. Hyviä muistoja kaikki.
Mutta niinkuin jokaisella kolikollakin, tarinalla on kääntöpuolensa. Niinkuin Hollywoodin elokuvissa, tässäkin tarinassa esitetän vain se hyvä, se positiivinen kuva. Pidin tilannetta niin itsestäänselvänä, että luulin voivani sanoa mitä vain, eikä mikään muutu. En pitänyt kuitenkaan missään vaiheessa niin itsestäänselvänä, että voisin tehdä mitä vain, ja aina palata takaisin. En ole tyhmä, tiedostin itsekin rakastuneeni. Mutta, aloimme väitellä mitä turhimmista asioista, kinasimme kaikesta. Itse otan syyllisyyden viitan. Olin meistä se, joka avasi korkin ja kaatoi bensaa liekkeihin. Olisi pitänyt kuunnella sanoja, joissa kehoitettiin lopettamaan. Niinkuin Pikku G joskus räppäsikin: "Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus, kaikki kasvaa, lapset varttuu ja virheist oppii"
Pidimme parin viikon pituisen tauon. Ei auttanut, ei muuttanut.

Nyt kaikki tämä on ohi. Tai itseasiassa on ollut jo jonkin aikaa. Alan pikkuhiljaa itsekin tajuta sen. En ole vieläkään antanut periksi. Olen yrittänyt väkisin, epätoivoisesti ja optimistisena muuttaa itseäni. Vaikea edes kuvailla, kuinka vaikeaa se voikaan olla. Olen tehnyt kaikkeni, olen lukenut läksyni ja nyt jos koskaan tajuan tehneeni väärin. Olen vihainen itselleni. Päästin pois jotain, mitä olen aina halunnut. Ja miksi... Koska halusin väkisin vääntää asioista, joista suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan. Hän sanoi että ei enään. Olin äimistynyt. Osasin odottaa mutta en odottanut. Poljin paikallani lyöden päätäni seinään.

Nyt viisaampana ja vanhempana osaan jo sanoa, mitä tein väärin. En pyri pääsemään takaisin samaan tilanteeseen myöntämällä virheeni. Tiedostan vain itselleni, että mahdollisessa seuraavassa suhteessani tiedän välttää näitä asioita, jos oikeasti välitän henkilöstä ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan.
Olenko muuttunut vai onko minua muutettu? Olisinko tehnyt muutoksen ilman tätä tilannetta? Luultavimmin en olisi mitenkään muuttunut. Olin viattoman ihmisen pääkopalle aikamoinen taakka. Enkä ihmettele! Mutta jos jotain voin sanoa varmaksi, tein hänet ylpeäksi, koska pelaan edustuksessa.  Eihän tuo mikään iso asia ole, ainakaan itselleni, mutta tuntuu hyvältä jos saa jonkun tuntemaan ylpeyttä itsestäni. Se puolestaan antaa motivaatiota tulevaa kautta ajatellen. Sanoin jo töissäkin, että panostan tästä lähtien enemmän kuin koskaan ennen lentopalloon. Asetin itselleni tavoitteita. En koskaan tee niin. Elän vain päivästä toiseen, nielen kaiken paskan mitä vastaan tulee, nukahdan ja aamulla taas sama. Joten miksi luoda tavoitteita? Haluan tehdä jotain, josta itseni tunnetaan. Tiedän, että mahdollisuudet lentopallon kautta tähän löytyy. Vituttaa suorastaan, kuinka paljon olen saattanut heittää jo hukkaan saamattomuudellani. Voisin olla nyt jo pelaaja jota haluan olla. Vanhemmat voisivat olla ylpeitä pojastaan, josta tuskin koskaan uskottiin tulevan mitään, mitä olen tällä hetkellä. Se on aivan helvetin pitkä tarina, jota tuskin koskaan tulen kirjoittamaan julkisesti, saati sitten kertomaan kovin monelle. Mutta tiedän sen, että olen yllättänyt enemmänkin kuin vain muutamat. Minusta suurinpiirtein pelättiin syntyvän nuorisorikollinen. Eikä tämä asia liity milläänmuotoa vanhempini tai perintötekijöihin. Olen vain erikoinen ja alan pitää siitä ominaisuudesta. Elämä on ollut itselleni ehkä tavallista haasteellisempaa, mutta olen pärjännyt hyvin tähänkin asti. Niinkuin purjehtijoilla, vastaan tulee tyyntä ja myrskyä, molemmista on vain selviydyttävä.

Tytön antama piirrustus, jonka laitoin tietysti paperikansioon!

PS. Tänään ollessani töissä, edellisessä tekstissä mainittu pikkutyttö, jolle ostin mehun, tuli jälleen isänsä kanssa pitsalle. Tunnistin tytön heti ja tyttö tunnisti minut heti. Hän aloitti hymyilemisen jo ennen sisälleastumista. Isä avasi oven ja tyttö otti kaksi lyhyttä ja nopeaa juoksuaskelta ja ojensi paperin. Ihmettelin aluksi että mikähän tämä paperi on. Käänsin paperin ja huomasin sen sisältävän piirrustuksia. Tyttö kertoi, kuinka oli hoidossa piirtänyt pitsapojalle piirrustuksen. Ei ollut kiire, joten syvennyin kuuntelemaan, mitä tytöllä oli sanottavanaan.   Tyttö saneli mitä oli piirtänyt, kuvasta löytyi niin hevonen kuin "keltaista hyvää ja kinkkupitsa" - jonka siis viimeksi tytölle tein.  Tähän väliin isä kertoi hymyään peittelemättä, kuinka tyttö oli kotona puhunut kivasta pojasta joka antoi mehun. Jopa päiväkodissakin oli tyttö jakanut kertomuksensa.  Tyttö kysyi isältään, että voidaanko syödä taas sellainen hyväpitsa? Nousin kyykystä ylös, katsoen isää. Isä katsoin minuun kysyvästi, ja tiesin heti vastata että voin tehdä tietenkin. Tein tytölle samanlaisen pitsan kuin aiemminkin.  Vein pitsan pöytään ja hymyilin tytölle. Suloisen ihana tyttö, jolla oli todella söpö S-vika, kiitti hymyillen. Tein tytön taas onnelliseksi. Isä vain nojasi ranteeseensa ja katsoi kokoajan tyttöä, hymyillen. Aloin pitämään tästä perheenpuolikkaasta.

Siskollani on kaksi lasta. Aada 5v ja Veeti 1v.  Noin kuusi vuotta sitten, eli ennenkuin aada oli syntynyt, en voinut koskaan kuvitella itseäni työskentelemässä lasten kanssa. Traumat juurtuivat jonkinvuoden jouluaattoon, kun olimme tätini kotona koko suku viettämässä joulua.  Ruokailun jälkeen nostin nuorinta serkkuani, joka puklasi parhaalle paidalleni. Hyvä ettei poika pudonnut suorilta käsiltä lattialle, niin suuri järkytys se oli.  Sen jälkeen en tainnut lasten kanssa oli juuri tekemisissä. Mutta nyt odotan päivittäin, että koska nään ylivoimaisesti maailmankaikkeuden suloisimmat siskonlapseni.

Itsellä ei ole lasten kanssa kiire. Nyt luodaan ensiksi uraa lentopallokentillä ja tahkotaan ihan mielettömissä mittakaavoissa rahaa kotipitsan hanoista.

Ne jotka lukivat tätä arvioivin silmin, huomasitte varmasti, kuinka monesta aiheesta kirjoitin. En itsekkään koskaan tiedä mitä tuleman pitää, mutta kirjoittaessa ideat tulevat kuin tyhjästä. No can do!

Ylivoimaisesti pisin tekstini. Sormet huutaa ja silmät vuotaa. Persettä särkee, koska olen istunut pian kolme tuntia samassa asennossa läppäri sylissä. Mutta saimpahan taas avattua itseäni. Tuomitkaa ken tuomitkoon. Minä olen sanottavani sanonut :)

Rupean nyt koisimaan. Huomeniin!

Syrämmellä Jani!

Antisyvällisyyttä

Mitään syvällistä en jaksa tällä kertaa luoda. Tai en aikasemmista tiedä on ne niin syvällisiä ollut. Ainakin kirjoittaessa on, lukiessa en niin tarkemmin tiedä. Täytyy tosin sanoa, että oon aivan äärimmäisen yllättyny siitä, kuinka moni oikeasti lukee tekstejä, eikä vain kerro lukeneensa. Teitä on nähtävimmin monia. Nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, isää ja äitiä. Monenmoista on, mutta mä kirjotan vain kirjoittamisen ilosta, en yritä vaikuttaa mihinkään sen suuremmin, en yritä muuttaa mitään. Mä vaan kirjotan asioista joista haluan kirjottaa. Pari vikisijää on tullu vastaan, ei kiinnosta. Juhani "Tami" Tammisen sanoin:  "Snowdenin johdolla hakemaan turvapaikkaa; lähin löytyy lähimetsästä- siellä voi karjaista pahimman tuskan ulos; jo 30 minuutin non-stop huuto auttaa"

Tiedättekö, katselin tuos aiempien kirjotusten julkaisuaikoja. En ole tähän mennessä vielä yhtäkään tarinaa julkaissut, kun aurinko paistaa.Toisaalta lauantai-ilta jälkeen kello kymmenen illalla ei välttämättä oo se ideaalisin aika julkaista uutta tekstiä, mutta omasta mielestä se kertoo vain kuinka sitoutunut olen kirjottaimiselle, toisinkuin aivosoluja pilaavalle siveettömälle yöelämän hulinalle. Vai miten se meni?

Seuraava kysymys on lähinnä vaasalaisille tarkoitettu. Kuinka moni tietää tai on nähnyt vanhan miehen torilla jakamassa miltei jokapäivä jonkinlaista lehteä? Mies ei koskaan sano mitään, vaan jakaa ilmeettömästi retkeilytuoliltaan lehtiä. Itse olen monesti kävellyt ohi, mutten koskaan ole vastaanottanut lehtistä. Eilen tein poikkeuksen. Jo ennen torille kävelemistä ajattelin, että jos mies sattumoisin on reitillä kohti määränpäätäni, otan häneltä lehden ja jututan hieman. No, mies oli kuin olikin siinä missä aina. Kaveri taisi pikkaisen jo säikähtää kun yhtäkkiä ilmestyin hänen selkänsä takaa eteensä. Mutta tämän jälkeen perustyypillinen ilmeetön sanomalehtiojentaminen. Otin lehden ja aloin selaamaan. Lehti kertoi vanhoista sodista sekä nykyisestä maailmasta. Selattuani lehden pikaisesti läpi kysyin varovaisesti mieheltä, että miksi hän tekee tätä työtä, satoi tai paistoi. Mies vastasi, ja vieläpä ensimmäistä kertaa koskaan, ainakaan minun nähden, hymyillen, että "Ei tämä työtä ole." - Kysyin että tekeekö hän tätä vapaaehtoisesti, johon hän vastasi että kuinka mukavaa on nähdä ihmisten nauttivan säästä ja elämästä. - Oikeasti, mies ei näyttänyt terveeltä, mies ei näyttänyt onnelliselta. Pikemminki näytti, että hänet on kahlittu tuoliinsa kiinni. Mutta silti mies sanoi, että hän tekee tätä vain, jotta saisi nähdä elämiseniloa lasten ja nuorten kautta. Miten väärässä olenkaan ollut kaverin suhteen...

Anyways, kaikki aina purnaa sitä kuinka joku asia unohtuu kun muut asiat painavat päälle. Ei mulla mikään päälle paina, sattunu vaan unohtumaan. Tänäänkin lähtiessäni töihin olin jo laittamassa selkäni takaa ovea kiinni kunnes tajusin että avaimet on lipaston päällä. Nopea reagointi ja sormet oven väliin. Sattui niin saatanasti, mutta eipähän jääny avaimet! Tämä viikko onkin mennyt likipitäen vain ja ainoastaan työn merkeissä. reilut 50h viiteen päivään. Kiitos ja kuulemiin.

Torstai-illalla ajattelin, koska perjantai on vapaapäivä, että laitan kämpän kuntoon. Kulmasta kulmaan, lattiasta kattoon. Nukuin 18h, heräsin neljältä ja suunnitelmat uusiksi. Yritin ottaa imuria käteen, mutta huomasin että pölypussi on täynnä, niin sekin jäi. Seuraavana pyykit, joita huomasin olevan suhteellisen paljon siihen nähden että asun yksin ja olen opiskelija, niin päätin että teen sen seuraavana vapaapäivänä. Ei onneksi vaatteet lopu kesken, ainakaan vielä. Seuraavaksi tiskit, joita niitäkin oli varmaan maaliskuusta lähtien. Tiskiaine oli loppu, enkä jaksanut vaivautua alakertaan hakemaan lisää. Moppi on poikki ja mainoslehtisten kasa on liian korkea, jolloin ne painavat liikaa, jolloin pitäisi tehdä ainakin kaksi reissua, jotka ovat taas puolestaan liikaa. Toisinsanoen, mun porvarilukaali Vaasan keskustassa on mitä mahtavimmassa kunnossa?

Sen verran jos voi syventyä kirjoittamaan, niin kerron lyhkäisyydessään tarinan kaveristani. Nimi ei ole oikea, mutta tiedän että voin kirjoittaa tekstin hänen omalla nimellään, koska kaveri itse antoi luvan kirjoittaa tekstin hänestä.  Tarinassa voi olla poikkeavuuksia niiden korvissa, jotka ovat tarinan kuulleet omalta itseltään.

13.12.2012  Oli ihan tuikitavallinen iltapäivä. Kaverini oli ulkona lenkkeilemässä kireässä pakkassäässä. Miltei ylikuntoinen urheilijamies oli aivan tavanomaisella päivälenkillään, joka on rapiat 5km pitkä. Timo juoksi ja juoksi, fiilistellen samaan aikaan korvakuulokkeistaan fiilistelymusiikkia, jota itsekkin kuuntelen ennen pelejä. Kaikki meni normaalisti, kunnes hän oli lenkkeillyt kohtaan, jossa hän yleensä joutuu ensimmäistä kertaa ylittämään tien. Totuttuun tapaan katsoi molempiin suuntiin, autoja tai muitakaan kulkuvälineitä ei näkynyt, joten hän lähti ylittämään tietä. Mutta juuri ylittäessään keskiviivaa, vasemmalta takaviistosta tulee auto, mustaa jäätä pitkin luistaen kohti lenkkeilijää. Timo ei mitään kuule, koska musiikki pauhaa läpi korvakuulokkeiden. Samassa auto, joka ei onneksi ajanut ylinopeutta, törmäsi Timoon vaikkakin rajoitusten mukaisissa puitteissa. Timo kaatui maahan, katsoin taakseen ja huomasi auton vieläkin jatkavan matkaansa, ollessaan makuuasennossa auton kulkureitillä. Suuri kipu väristää kehoa. Polven eturistiside oli mennyt poikki sekä olkapää sijoiltaan, mutta jotenkin hän onnistui saamaan otteen autosta, ettei auto aja ylitse. Auton pysähdyttyä naispuolinen kuski nousee autosta hysteerisennäköisenä. Ollopas tuossa tilanteessa nyt jotain muuta kuin hysteerinen. Nainen kävelee kaverini luo, kysyy välittömästi onko hän kunnossa. Takin alta pilkistävä paita oli veressä. Mahan alueelle tullut isku, oli tehnyt massiivista tuhoa. Se, mistä isku oli tullut, ei Timo tiedä vielä tänäkään päivänä. Pitkä viiltohaava ei onneksi repinyt iho auki kokonaan, mutta vieläkin tästä tilanteesta muistona on arpi, joka varmasti tahtomattaankin opetti olemaan varovaisempi liikenteessä. Pitkän kuntoutusjakson jälkeen Timo lenkkeilee taas normaalisti.

Kuultuani tämän aloin itsekkin varomaan liikenteessä. Varsinkin talvisin.
Ainahan sitä muistuteen varovaisuuteen, siihen nähden mitä liikkuviin osiin tulee. Ylä-asteella pari kaveri oli menettää sormensa vannesahalle, ollessaan joko varomattomia tai ihan vain inhimillisen vahingon seurauksena. Itselle ei luojan kiitos ole vielä käynyt mitään sen pahempaa. Sitä odotellessa...

PS! Sanon tämän nyt kertaalleen vielä. Ei ole ongelma, ainakaan itselleni, perustaa forumia, johon valittajat voivat mennä valittamaan joko kuinka noloa ja tyhmää on kirjoittaa blogia ja pehmostella. Mua ei oo tähän päivään mennessä kiinnostanut, enemmänkin vain rupee ärsyttämään, koska en vieläkään yritä mitään pokaalia tästä, vaan kirjotan vain koska tahdon. Koittakaa itse kirjoittaa, ei tämäkään niin helppoa ole mitä voitte luulla!

Ei muuta.

Kyky on se, mitä pystyt tekemään. Motivaatio määrittää sen, mitä teet. Asenne ratkaisee, kuinka hyvin teet"

Älä koskaan sano ei koskaan.

"Sometimes we have to go really high just to see how small we are" - Felix Baumgartner
"Been searching for something to reach for, yet not to be found" - Someone Somewhere
"Whose to blame for when everything goes wrong? "- Yet not to be found
"We are children until someone says different"

Vuodet vierii. Ihminen taistelee päivästä toiseen vain selviytyäkseen seuraavaan koitokseen. Koskaan ei saa kiitosta, koskaan ei jaeta kunniaa. Silti ihmismielen nöyryys voittaa kaiken kuran. Tahto, sisu, mielenlujuus sekä kunnianhimo.
Kaikki me poistumme, kukin ajallaan, mutta koskaan ei voi sanoa, etteikö olisi jättänyt jälkeä taakseen. Älä koskaan sano ei koskaan. Sillä kaikki mitä joudut kokemaan tekee itsestäsi vahvemman. Olen 20-vuotias. En voi vähätellä mitään mitä olen saanut aikaan. Olen ylpeä, olen kiitollinen. Virheet joita olen tehnyt ovat vieneet minut tähän hetkeen. Olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta.
Joka aamu herätessäni kiroan väsymystä, taannoin havaittua päänsärkyä. Manaan kuinka päivä on pilalla, koska aurinko laskee juuri, kun itse pääsen vasta sängystä ylös. Kuka potkii perseelle, jossei sitä itse jaksa tehdä? Itse on otettava itseään niskasta kiinni kun on tarve. Ei kukaan hoida elämääsi, ellet sinä itse. Helppoa kirjoittaa, vaikeaa havainnollistaa ja asettaa käytäntöön.

Miksi töitä tehdessä haluaa lomalle, miksi ilman töitä haluaa töitä, miksi miksi miksi? Itselläni on liian monta kysymystä kysyttävänä, mutta ei ketään kiinnosta. Totuus on että ketään ei kiinnosta muiden ongelmat saatika huolet. Ilo ja suru eivät kulje käsi kädessä. Moni lukija varmasti kyseenalaistaa, mutta vain harvat oikeasti välittävät. Tiedostaako kukaan, kuinka paljon elämässä pärjääminen oikeasti vaatii. Miksi me tavikset joudumme tekemään töitä niska limassa vain saadaksemme elämän palasia kohdilleen. Miksi jalkapallotähdet tienaavat monia kymmeniä miljoonia vuosittain, juuri tekemättä mitään. Rahaan, ulkonäköön sekä olemukseen liittyvä kateus. Liian suurissa mittakaavoissa, jotta sitä pystyisi muutoin kuvailemaan, kuin turhaa. Miksi kadehtia toista, jos omistaa ison talon sekä uusimman bemarin? Miksi kadehtia toista jos toisella on päällään pradaa, louis vuittonia sekä vercascea? Miksi halveksua toista jos istuu kahvikuppi kädessä torinlaidalla rähjäsissä vaatteissa pyytäen pienenpieniä, olemattomia kolikoita?
Olemmeko muita parempia jos meillä on pyykkikone jolla pestä vaatteemme? Suihku jossa rentouttaa kehoa kuuman veden alla? Jääkaappi joka säilöö ruokamme?

Olen käynyt elämäni aikana läpi niin paljon paskaa, että tuskin kukaan osaa edes kuvitella. Mutta koska ongelmia ei voi vertailla, niin olen tasavertainen muiden kanssa. En ole yhtään sen kummoisempi kuin ne jotka kyhäävät katkenneista oksista itselleen maalitolpat sekä laittavat paitansa pussiin, josta muovaavat itselleen jalkapallon jolla pelata.

It's time to forget about the past
To wash away what happened last
Hide behind an empty face
Don't ask too much, just say
A beautiful lie.

There's too much for a mankind to understand about life afterall, no matter how hard you try, you'll always end up in the same spot you left from. Tell me how succeed, and i'll tell you how to fail. Show me how to live and i'll show you how to die. Open my eyes and i'll close yours. Make my life worth living for and i'll make you're own worth to dying for. 
See my point, it's not complicated, it's not far away from the truth. Have you ever dreamed for a better life. A life so beautiful, that there's no comparison. Dream wide awake, maybe there's a hint somewhere to be found. 
Are you trying to make this one alive.  Lie as much as you can, but it wont change anything. 
Joy of life, where has it gone? 

I've seen that expressing you're emotions through english vocabulary is much easier. Cause Finns judge poetric words. Cause Finns make fun of someone whose trying to make a point. Been laughed, been kicked and beaten, been spit on, been rejected from others, but still im here. It surely has changed me, but not to the direction they tried while mocking me. Fuck them all, im better than this.

Niille jotka eivät osaa englantia, no can do. Ne jotka osaavat, good for you. Sen kommer den svenska språk. Whose with me?

Anyways. Kukaan ei tuskin uskonu, että mä kirjottaisin järkeenkäypiä tekstejä. 
Minä. Kuvassa oleva miehenalku kirjoittaa.







Suurinosa muistaa Jani Johannes Aleksanteri Peussan vuosien takaa. Kuinka moni muistaa kaverin Variskalta takomassa palloa yksistään. Kuinka moni muistaa kaverin kiertelevän yläasteen käytäviä yksin.
Itse muistan kuinka nimeni julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä kuvan kanssa ensimmäistä kertaa. Tämän jälkeen moni tuli sanomaan jotain, osa jopa pyysi anteeksi aiempaa käytöstään. Vaatiko se oikeasti kuvan lehdessä jotta joku tajuaa?

Oli meitä muitakin, sorrettuja, syrjittyjä. Kuinka moni meistä oikeasti yritti muuttaa kuvaa itsestään muiden silmissä. Näki vaivaa sen eteen. Itse sen tein.

Masentavaa luettavaa, am I right?
Masentavaa on myös musiikki joka pauhaa läpi kuulokkeiden. Masentava on myös sää joka tuulen kanssa kolisee ikkunalautoihin. Masentava on myös kellonaika ajatellen että pian pitää nousta.

Koitan piristää. Pelasin taannoin vuosia taaksepäin jalkapalloa. Pelasin maalivahtina vielä silloin, ennenkuin kykyni (Lue: pelipaikka jolle mut siirrettiin oli paikka jossa sain neljä syöttöä ja keltaisen kortin peliä kohti koska yritin paikata toppareiden nousuja) pallonhallinttaan huomattiin. However, Wasa football cup. Oi niitä aikoja. Pelasimme jotain superlupausjunnujoukkuetta vastaan, mutta taistelimme tasapeliin. Peli venyi aina rankkareille asti. Kolme vetoa ja niissä ratkaistaan voittaja. Ensimmäisistä vedoista me teimme, itse torjuin ensimmäisen vedon. Torjuin toisen. Torjuin kolmannen. Voitimme. Lähdin voitonhuumasta innostuneena kanssa muiden joukkuelaisten jahtaamana juoksemaan halki kentän hakien sopivaa kohtaa, jossa voisin tehdä polviliu'un. Juoksin ja juoksin, ajatuksissani tiedostin että kukaan ei enään seuraa. Vastaantuleva maali lähestyi ja lähestyi. Päätin että nyt on aika. Sateenrunnomalla nurmikentällä luulisi liukumisen onnistuvan, mutta kuinka ollakkaan. Hyppäsin polvilleni ja eivätpä sattuneetkaan liustamaan niinkuin olisin kuvitellut. No, polvet tössäsivät heti, siitä voimalla naama kirjaimellisesti kuralätäkköön. Katse ylös, ja kukapas siinä. Tytöt, joihin aina yritetään nuorena tehdä vaikutus. No tekikö tuo vittu vaikutuksen? Nauroivat siinä aikansa.
Sitä häpeän määrää...

Sain tänään pienen tytön hymyilemään. Olin töissä ja arviolta 4-vuotias tyttö tuli luultavimmin isänsä kanssa pitsalle. Isä tilasi ennen tyttöä. Tyttö katseli alas, ikäänkuin olisi pelännyt. Isällä oli vissiin huono päivä, koska sanoi, että josset sano mitään et saa kyllä pitsaakaan. Nojauduin tiskille ja sanoin tytölle että kuiskaa mitä haluat syödä. Tyttö katsoi varovasti isäänsä joka katsoi muualle. Tyttö otti askeleen kohti itseäni. Kurkotti varpailleen ja kuiskasi: " Se pitsa missä on sitä keltasta hyvää ja ja ja... emmä muista" - Tyttö otti nopean askeleen takaisin isän viereen. Kysyin hiljaa tytöltä että tarkotitko kinkkua? Tyttö katsoi alaspäin, puri arasti alahuultaan ja nyökkäsi. Tämän jälkeen kysyin, että mitä he haluavat juoda. Isä sanoi että ei tarvitse mitään, mutta tyttö osoitti limsakonetta. Tiesin että tyttö haluaa limsaa, mutta isä kielsi, sanoen, että tänään ei juoda limsaa. Surullisena tyttö lähti isänsä kanssa pöytään istumaan, jossa hän istui tuolille ja laski leukansa rintaan eleettömästi. Itseä kävi niin sääliksi, että kävin isältä kysymässä, että voinko ostaa tytölle mehun. Isä katsoi tyttöä, joka nosti katseensa ylös. Kysyin että tykkäätkö enemmän sinisestä vai punaisesta mehusta. Tyttö sanoi kuiskaten että sinisestä. Ostin omilla rahoillani tytölle mehun. Isä kovasti kiitteli ja sanoi että ei olisi tarvinnut. Tyttö ei koskenutkaan ensiksi mehuun, mutta kun isä katsoi muualle, niin tyttö nopeasti nappasi purkin pöydältä syliinsä. Otti pillin ja joi mehua. Ilme muuttui kertaheitolla iloisemmaksi. Tyttö vilkaisi nopeasti itseenipäin ja hymyili.
Älkää kertoko kellekkään, mutta laitoin tytön pitsaan pari keltaista hyvää (ananasta) lisää.
Olin tehnyt pienen tytön iloiseksi. Se tunne... se tunne...

PS! 7.9.2013. Viimeinkin! Varasin itselleni niin pitkään hehkuttamani tatuointiajan. Aamut vähenee, mutta ei koskaan lopu. Otan käsivarteen tekstin, joka on siinä loppuelämäni ajan. Siitä pitää olla ylpeä, koska se on siinä aina. Mutta minäpähän olen päätökseni tehnyt.

Täältä tähän. Tarinassa ei ole pointtia. Kiitos.

Kuka avaa silmäsi, kun et siihen itse pysty?

Jos ihminen sanoo aina valehtelevansa, niin valehteleeko hän silloinkin?

Kuvittele itsesi sillalle. Kuvittele, että sillan toisessa päässä odottaa onnellisuus ja sillan toisessa päässä puolestaan mahdollisuus syntyä uudelleen. Tässä vaiheessa on sinun tehtävä valinta. Suurinosa ihmisistä valitsevat onnellisuuden, koska arvostavat omaa elämäänsä, myöntävät virheensä, mutta pystyvät elämään kaiken kanssa. Mutta myös valtaosa ihmisistä valitsisivat mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Miksi? Koska kunnianhimo on liian suuri. Koska kateus on vallannut ihmismielen. Koska tyytymättömyys omaa olemassaoloa kohti on konkretisoitunut tavalla tai toisella.
Arvostan suuresti ihmisiä, jotka myöntävät omat virheensä. Arvostan myös ihmisiä, jotka voivat suurien erheidensä jälkeen jatkamaan elämäänsä. Elämä ei aina ole samanarvoista, mutta henkilö on hyväksynyt tilanteensa.
Olin tänään myöhään illalla käymässä isäni luona. En näe isääni kovin usein, mutta silti arvostan suuresti kaikkea, mitä hän on tehnyt eteeni. Sitähän sanotaan, että vanhempia ei voi vertailla, mutta jos itseltäni kysytään, niin oma isäni on paras. En ole syntynyt saatika sitten elänyt kultalusikka nivusten välissä. En edes tahtoisi sellaista. Ihminen, joka alusta lähtien tekee työtaakan pärjääkseen on ilman kieltämistä ihmisistä vahvin. Hän on oppinut elämänsä aikana ottamaan lokaa niskaa. Hän on oppinut onnistumisen kautta elämänilon. Hän on saanut kokea epäonnistumisen tunteen. Mutta silti, tämä kaikki muovaavat hänestä evoluution vahvimman ihmisen.

Lähdettyäni Isäni luota, kysyi vanhahko mies, olisiko minulla antaa 50snt, että hän pääsee bussilla kotiin. Päätin auttaa toveria hädässä. Kävi ilmi, että kyseinen mies on ollut belgiassa kasvattamassa kyyhkyjä. Mutta kaikista oleellisin asia, mitä mies kertoi oli yllä mainittu metafora ihmisen tyytymättömyyteen, kielteisyyteen sekä kunnianhimoon. Kaiken tämän jälkeen mies kertoi, että hänellä ei ole paljoa elinpäiviä jäljellä. Kysyin varovasti, että kuinka kauan, hän vastasi kyynel poskelleen vierehtäen, että toivottavasti vielä huomisen auringonnousun näkee. Vaikka en miestä entuudestaan tuntenut, syyllisyydentunne valtasi mieleni. Olen valittanut nuoruuteni aikana lukuisista, turhista asioista. Juuri tuolla hetkellä pääsin kyseenalaistamaan sen, mikä on oikeasti asioista suurin. Oman onnellisuuden.    Vanhahko mies oli todella huonokuntoinen, hänen puheestaankaan ei saanut välillä selvyyttä. Mutta silti onnistuin saamaan selville, että hän on elänyt elämän, juuri sellaisena kun hän halusi sen elää. Hän oli ylpeä kaikesta mitä hän oli tehnyt. Myöntänyt virheensä, myöntänyt erheensä, mutta silti voinut olla tyytyväinen kaikkeen mitä hän on tehnyt. Jokainen meistä tekee virheitä, mutta kuinka moni myöntää ne ja pystyy vielä jatkamaan elämäänsä?
Juttelin miehen kanssa suunnilleen viitisentoista minuuttia. Silti tänä aikana opin arvostamaan henkilöä. Mies kertoi syntyneensä vuonna 1939. Hän kertoi, kuinka sota oli repinyt hänen perheensä hajalle, täysin. Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa sodassa. Hän ei ole koskaan kuullut isoveljestänsä ja hänen sisar kuoli syöpään parisenkymmentä vuotta sitten. Olin erittäin liikuttunut kaikesta. Vaikka kenenkään ongelmia tai murheita ei voi vertailla, niin voin ylpeästi hyvälläomalla tunnolla sanoa, että opin olemaan valittamatta turhasta. Miehen tarina teki itseeni jäljenjättävän vaikutuksen. Juuri ennen palvelutaksiin nousemista, mies nousi ylös, kääntyi itseenipäin ja kysyi saako hän antaa miehisen halauksen? Ennenkuin ehdin vastatakkaan, mies viskaisi kädet ympärilleni ja puristi tiukasti. Arvostus, jota kyseistä henkilöä kohtaan koin tällä hetkellä on sanoinkuvaamaaton. Mies irroitti otteensa varovaisesti. Hän nosti katseensa ja katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitä ikinä tapahtuukaan, mitä ikinä teetkään, älä koskaan lopeta rakastamasta lähimmäisiäsi. Älä koskaan päästä irti"
Autoin miestä nousemaan palvelutaksiin, asetin hänet istumaan ja kiitin häntä kaikesta. Mies ei sanonut sanaakaan. Nostin selkäni pystyyn ja hymyilin miehelle. Otin ensimmäisen askeleeni kohti ulko-ovea. Silloin mies kuiskasi: " Olet erityinen, muista se"- En olisi koskaan uskonut, että ensinnäkään kiintyisin kenenkään elämäntarinaan näin kovasti, enkä toisekseen, että palvelutaksista poistuminen voisi olla henkisesti näin raskasta. Nousin pois. Pysähdyin pysäkille, jotta saisin vielä viimeisen katsekontaktin henkilön kanssa. Mies katsoi murtunein elein minuunpäin, laittoi oikean kätensä rintansa päälle, jonka jälkeen palvelutaksi jatkoi matkaansa. Olin erittäin liikunnut, enemmän kuin olisin voinut koskaan uskoa. Tajusinko juuri elämäntarkoituksen? Tajusinko juuri syyn siihen, mikä tekee ihmisestä onnellisen?
Kävelin erityisen hiljaa, miettien kokoajan miehen tarinaa. En pysty elävöitymään tilanteeseen, jossa olisin menettänyt molemmat vanhempani enkä olisi koskaan kuullut sisaruksistani. Tilanne oli varsin surrealistinen. Vaikka henkilö poistuu keskuudestamme, pysyy hän aina ajatuksissamme. Ikuisesti.

Minulla on vanhemmat sekä kaksi isosiskoa. En voinut enkä halunnut kuvitella itselleni elämää ilman heitä. Mielikuva pyrki jatkuvasti ajatuksiini, mutta estin itseltäni sen ajattelun. Kuten jokainen perhe, myös mekin olemme tapelleet. Olemme riidelleet, olemme vääntäneet. Olemme pyytäneet jälkeenpäin anteeksi. Olemme kaikki katuneet tekojamme. Olemme kaikki myöntäneet virheemme. Mutta kaikesta huolimatta kaikki me rakastamme toisiamme. En uskoakseni ole yksin ajatukseni kanssa, jos sanon että rakastan perhettäni enemmän kuin mitään muuta. En pystyisi elämään ilman heitä. Enkä halua. Toivottavasti en koskaan joudukkaan, mutta jokainen meistä poistuu aikanaan. Miehen tarina sai minut uskomaan jopa jumalan olemassaoloon. Olen aina ollut todella skeptinen asian kanssa, mutta voin myöntää, olen rukoillut jumalalta, että perheeni pysyisi kasassa. Nyt vain aika näyttää...

Tiedän, että molemmat vanhempani lukevat tekstejäni, myös molemmat sisarukseni. Olenko koskaan myöntänyt heille mitään mitä olen tekstissä kirjoittanut? En. Olisiko pitänyt?  Siihen meistä jokainen tietää vastauksen.

Tarvitaanko aina opetus oppiakseen uutta? Tarvitaanko aina ongelma ennen ratkaisua? Itseäni jäi miehen kanssa keskustelun jälkeen vaivaamaan monenmoni kysymys. Tiedän, että mies olisi vastannut, että etsi niihin vastaukset. Onko loppujenlopuksi parempi elää hetkessä vai suunnitella tulevaisuuttaan millintarkasti vuosi vuodelta eteenpäin? Itse olin tehnyt lukuisia suunnitelmia itselleni, mutta keskustelu todentotta avasi silmäni. Avasi silmäni todellisuudelle. Kuka tietää vaikka kuolisin huomenna?
Tahdon että sitten kun joskus poistun kaikkien keskuudesta, jäisi minusta merkittää kuva. Että olen tehnyt jotain merkittävää. Tässä toistuu taas kysymys kunnianhimon tarpeellisuudesta. Onko se hyväksi ihmiselle? Oma käsitykseni on, että ilman tiettyä sekä tarvittavaa kunnianhimoa, ihminen ei aseta itsellensä tavoitteita eikä tavoittele mitään suurta. En ole ennen ollut kunnianhimoinen, mutta tarvitseeko enään edes mainita, että tekikö vaivainen kaksikymmentäminuuttinen itsestäni kunnianhimoisen?

Minun oli aivan pakko kirjoittaa tästä tarinasta teksti. Teksti, joka toivottavasti avaa muidenkin silmät. Ei ihmistä voi kieltää suunnittelemasta elämäänsä, mutta kuka koskaan tietää milloin poistuu?

Olen miettinyt omaa tatuointiani, ensimmäistä sellaista. Tämän jälkeen tiedän mitä haluan käsivarteeni. Ilman kyseenalaistamista, elämäni paras opetus. Opin elämään hetkessä. Opin arvostamaan itseäni sekä muita.

Yöllisiä ajatuksia VOL 2!

Harvemmin sitä tulee mitään postattua klo 4.30 yöllä. Ellei toki viimeyötä lasketa...
Sain lukijoilta yllättävän paljon positiivista palautetta edellisestä kirjoituksesta, eikä sanat riitä kertomaan kiitollisuutta, jota koen tällä hetkellä.
Tässäkin yössä tapahtui, ainakin omasta mielestäni hauska juttu. Ne, jotka lukivat toisen kirjoitukseni, tietävät siinä mainitusta postimiehestä. Lähdin tänään "juhlistamaan" positiivisen palautteen siivittämänä, ja tullessani takaisin, avattuani hissin oven 8. kerroksessa, käännyttyäni ovellenipäin, Herra Postimies on juuri ujuttumassa pakettia postiluukustani. Postimies purskahti koko rapun täyttävään nauruun. Näköjään sama herrasmies jakoi eilenkin postit? Koita siinä selittää. Silmiähivelevän häpeällisenä avasin oveni ja suljin oven perässäni. Kikatus senkuin jatkui. Jotenkin tuntui tyhmältä.

Olen aiemminkin kirjoittanut paljon, mutta kellekkään en ole niitä näyttänyt. Sain hyvältä ystävältäni vinkin blogista. Naurahdin ehdotukselle aluksi, mutta kun istahdin omalle limenväriselle sohvalle tajusin, että se saattaisi jopa toimia.
Aloitin skeptisenä ajatuksesta, että Janilla olisi blogi. Miehellä, jonka ei koskaan uskottu edes kirjottavan mitään, saati sitten kertovan sosiaalisen median välityksellä tuntemuksistaan, historiastaan tai tulevaisuudestaan.
Anyways. On hienoa huomata kuinka paljon pelkästään kirjoittamalla saa esille. Aluksi ajattelin että harva ihminen vaivautuu lukemaan sepustuksiani. Näin jälkeenpäin, lukijalaskurin näyttävän yhteensä 850 ihmistä, alan havainnollistaa, että ehkä pystynkin tähän. Tietenkin jostain suunnasta, oli idea mikä hyvänsä, löytyy kitisijöitä. En ole koskaan enkä tule koskaan välittämään heistä. Heille on vaikea ymmärtää, että on ihan suotavaa jakaa ajatuksiaan muiden kesken. Valittakoot rauhassa.

Minulle, kuten monellekki muulle miehelle on vaikea puhua tunteista, saati sitten kirjoittaa niistä.
Luin taannoin artikkelin iltalehdestä, kuinka tunnettu jalkapallomaalivahti Anton Hysen kertoi olevansa homoseksuaali. Okei, asia sinällänsä ei koske artikkelia mitä rustaan parhaillaan, mutta maailmassa on liian paljon asioita, joita paheksutaan. Kahden miehen suhde on nykymaailmassa kauhukuva, jonka takia henkilöitä suljetaan pois ystäväpiireistä, joka puolestaan osilla aiheuttaa masennusta, jotkut osat menevät niinkin pitkälle kuin itsemurha. Asia tuskin tulee kokemaan tarvittavaa hyväksyntää lähivuosina, jota se oikeasti tarvitsisi. Onhan mieskin synnyttänyt lapsen, ja sille naurettiin?
Tahdoin ottaa asian esille, koska kuulin ystävältäni, joka jääköön anonyymiksi hänen kaveristaan, joka potee kyseisiä ongelmia. Miksi vitussa asiaan ei puututa. Miksei ihminen, joka on kolmesti yrittänyt itsemurhaa saa apua! Pitääkö masentuneen ihmisen riistää joko itseltään tai muilta henkiä, ennenkuin asiaan puututaan?
Itse olen aina kuunnellut ystäviäni. Tiedän ihmisiä, jotka ovat oikeasti olleet reunalla, miettien, kuka jää kaipaamaan. Vähiten tässä maailmassa tahdon, että menetän ystäväni sen takia että kukaan ei auttanut.

Terapeutit, jotka tekevät arvokasta työtä ihmisten kanssa, joilla on ongelmia, ei riitä. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan myös läheisten tukea. Nykymaailma on mennyt siihen, että mitään ei tehdä ilmaiseksi. Toivon, että joku joka asiasta tietää, kertoo minulle, miksei tarvittavaa tukea anneta. Saatan tietenkin olla väärässäkin, ehkä apua on, mutta vääristyneenä kuvana sitä levitetään eteenpäin.

Sitten vähän positiivisempiin asioihin. Olen pitkän aikaa miettinyt omaa lentopallouraani. Tai lähinnä sitä, miten jatkan, jos jatkan. Olisin tyhmä, jos kaiken tämän työtaakan jälkeen antaisin periksi. Ja miksi antaisin? Kun olin 5-8 ikävuoden rajamailla, katsoin suuresta, harmaasta Saloran kuvaputkitelevisiosta lentopalloa. Katsoin kuinka pelaajan lyötyä pallon kenttään suuri, täysi areenallinen puhkeaa hurraamaan. Jo silloin päätin, että haluan samaan asemaan. Tehtyäni pisteen suuri yleisömäärä, joka on maksanut päästäkseen katsomaan peliä, yltyy hurjaksi äänimellakaksi. Olen aina halunnut maajoukkueeseen. Haluan vieläkin. En tosin tiedä riittävätkö rahkeet sinne asti, mutta jos paikka aukeaa, niin olen valmis.          Jotenkin tämäkin aihe sai lentopallomaisen vivahteen. Miksi? Siihen en löydä vastausta, mutta tarvitaanko kaikkeen ratkaisua?
Kuusi vuotta olen Kiiston ykkösessä pelannut. Tai tarkalleem neljä vuotta pelannut ja aiemmat kaksi vuotta käynyt harjoituksissa. Muistan debyyttini Kiiston paidassa, joka oli syöttövaihto kolmannessa erässä tilanteessa 20-21. Voi pojat kun jänskätti!

Tänään pullossa eräs entuudestaan tuntematon naishenkilö yllätti itseni täysin kertoessaan, että luki blogini. Ensinnäkin, olin yllättynyt sekä lukija- että kommenttimäärästä, mutta että tuikituntematon henkilö kehuu blogiani, jonka vasta aloitin? Hurja on maailma.
Pyysi kirjoittamaan siitä, miksi tutustun niin helposti uusiin ihmisiin. Itseasiassa olen samaa asiaa miettinyt monesti. Syy löytyy aikaan, jolloin ala-aste loppui ja yläaste alkoi. Olin koulukiusattu. Ei kavereita, ei mitään. Vain lentopallo. Minua kiusattiin, koska olin urheiluhullu. Tiedän, että olin kusipää nuoruudessani, mutta tahdon kaikille todistaa sen olevan mennyttä. Vietin yläasteen yksin. Vain yksi hyvä kaveri, jonka kanssa vietin aikaani. Kuljin Variskan käytävillä välituntisin valiten reittini sen mukaan, missä on kiusaajia ja missä muita. Vaatetyylini oli mauton. Pidin surutta verkkareita, huppareita ja ränsistyneitä kenkiä. Onko ihme että kiusataan? Mutta miksi. Kaikki me olemme tasavertaisia, eikä se tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos kiusaa toista.
Päätin yläasteen jälkeisellä kesälomalla, että nyt on aika muuttua. Vaihdoin tyyliäni, vaihdoin kaiken, minkä takia jouduin kiusatuksi. Olin jopa ystävällinen ihmisille. Aluksi se oli vaikeaa, koska oltuani monen vuoden ajan koulukiusattu, olin sulkeutunut sisäänpäin. En ollut avoin ihminen millään muotoa. Mutta huomattuani, että muut joko huomasivat muuttuneeni tai tutustuivat minuun uutena ihmisenä, aloin avaamaan sisintäni muille. Sain ystäviä, jotka ovat ystäviäni vieläkin, ja toivottavasti ovat lopun elämääni. En koskaan ajatellut, että ihmiset muuttuvat. Tarkalleen en ajatellut itseni muuttuvan ihmisenä. Mutta ihmeitä tapahtuu, jos sitä voi ihmeeksi kutsua. Tahdon kaikille sanoa, että puuttukaa tähänkin ongelmaan. Ei se itsestään katoa.
Tiedän, että osa lukijoista nauraa kirjoitukselleni, mutta sanottakoon heille, että itseäni ei kiinnosta juuri mitään. Siinäs naureskelevat, on sitä totuttu ennenkin ottamaan paskaa niskaan. Kiinnostaa tasan yhtäpaljon kuin politiikka. Päätelkää siitä kuinka paljon se sitten on..
Jos joskus törmäät minuun jossakin, vedä rohkeasti hihasta, potkaise vaikka polveen, en minä ketään syö. On aika osoittaa muille olevani aivan jotain muuta, kuin mitä olin aikoinaan.

Ps. Innostuin nähtävästi hieman ehkä liikaakin tästä kirjoittamisesta? Loppukevennykseksi, vitsi Jere Nikkiselle eritoten. Mitä yhteistä on Jokereillä ja jäätikuilla? - Molemmat putoaa keväällä.
Nyt on mun aika pyöriä mukavanpehmeään 120cm leveään parisänkyyn köllöttämään pariksi tunniksi. Huomenna "aikainen" herätys 11.00, jonka jälkeen tekemään jotain todella hyödyllistä. Asiasta lisää viikon kuluessa. Son moro!

Valmentajat arvostavat pelaajaa, joka antaa kaikkensa.

Kuten aiemmin lupasinkin, en aio kertoa kuluneesta päivästä tai syödystä ruoasta. Mutta sen verran ruoasta, että mitään en ole syönyt. Tätäkö on olla opiskelija?

Anyways, ei minkäänlaista visiota tämänkertasesta tekstistä, mutta eikö kaikki oo parasta väkisin improvisoituna?

Olin neljävuotias, kun paappa vei mut ekaa kertaa Variskalle. Antoi pallon käteen ja sanoi heitä verkon yli. Heitin pallon, pallo pomppi verkon ali, juoksin hakemaan palloa, en tajunnut verkon olevan kasvojeni korkeudella ja juostessani verkon ali lensin selälleni kovalla voimalla. Siitä lähtien olen tykännyt lentopallosta.
Nelivuotiaasta lähtien olen reissannut läpi pohjanmaan halki koko suomen lentopallon perässä. Suurimmaksi osaksi tullut takkiin, mutta voitettukkin on joskus. Mutta jos jotain olen oppinut häviöistä, on se ainakin varmaa, että ilman työntekoa, panostamista, intohimoa ja muiden tukea et tule koskaan pääsemään mihinkään. Toki luontaislahjakkaitakin on, mutta samalla tavalla hekin joutuvat töitä tekemään. Ei kukaan meistä helpolla pääse.
Itse asuin Variskan vieressä lähes kaksi vuosikymmentä. Äitini työskentelee keittäjänä Variskan keittiöllä. Menin yksistään Variskalle. Asetin verkon, hain pallot ja syöttelin hypäriä, löin seinään ja nostin koriin.Päivästä päivään. Viikosta viikkoon. Jopa vuodesta vuoteen. Halusin ammattilaiseksi. Halusin olla parempi kuin muut.Olin niin sitoutunut urheilulle, että en alaikäisyyteni aikana nauttinut tippaakaan alkoholia, en maistanut tupakkaa saati sitten nuuskaa. Ilman tätä panostusta en tuskin olisi koskaan tällä tasolla.

Kiisto, Laihia, Alahärmä. Kolme joukkuetta joissa olen junioriurani pelannut.
Olen kokenut ylä- ja alamäkiä urani aikana. On ollut loukkaantumisia, mielenkiinnon puutetta ja mitä milloinkin. Mutta koskaan en ole sanonut ei. En ole antanut periksi. Hyvänä esimerkkinä Kuortaneen välieräturnaus, jossa pelasin polvi vahvasti teipattuna ja särkylääkkeitä vatsa pullollaan. Myöhemmin sain tietää kierukkavammasta, hyppääjänpolvesta sekä ylirasituksesta.
Urheilija itse tietää parhaiten, milloin pitää lopettaa. Tyhmä ei saa olla, mutta kaikki arvostavat pelaajaa, joka antaa kaikkensa.
En varmasti monenkaan ihmisen silmissä ole urheilijanmuotissa. Juhlin milloin missäkin, syön mitä milloinkin, en venyttele, mutta silti johdosta tulee luottoa ja palautetta, että potentiaalia löytyy, tarvitaan vaan tekijä. Olen kesän aikana haja-ajoin reenannut niinkuin pitää, mutta se on hetkittäistä. Tarvitsen motivaatiota. Tarvitsen intoa ja energiaa. Pohjatyö on nyt tehty, vielä pitäisi saada rutistettua lupaukset teoiksi.

5.5.2013. Ottelu Vammalan Lentopalloa on viimeinen junioripelini koskaan. Jo ekassa erässä haikeat tunteet valtaavat mielen. Muistelen jatkuvasti junioriuraani. Kuinka söimme Roope Leppäsen kanssa karkkia aikalisillä, kuinka harjoittelin tekemään tiikeriä Jori Salosen kanssa, kuinka ihailin Jefferssonin hypäriä, kuinka keräsin palloja Kiiston edustuksen peleissä ja kuinka vähän sitä loppujenlopuksi nuorena osaakaan arvostaa mitä on tekemässä. Aiemmin pelit olivat aina kiinni voitosta, pärjäämisestä ja pisteistä. Viimesessä turnauksessa en välittänyt voittamisesta. Halusin pelata sekä itselleni, että muille junioriuransa päättäville joukkuelaisille ikimuistoisen turnauksen. Kuten aiemmin on todettu, ihminen oppii arvostamaan vasta silloin kun menettää sen. Olimme viidensiä. Paras lopputurnaussijoitus itselläni, koskaan.
Kotimatkalla pidin joukkueelle, valmentajille, pelaajien vanhemmille, sekä taustahenkilöille, ketä ikinä sattuikaan bussissa olemaan, pitkän puheen.  Aloitettuani puheen, tuntui, että en pysty tarpeeksi kiittämään henkilöitä kaikesta mitä ovat tehneet sekä itseni, että joukkueen eteen. Kyynel valahtaa poskelle. Kaikki turnauksen aikana painostaneet tunteet purkautuvat täysin. Siinä tilanteessa opin arvostamaan nykyhetkeä. Toivon että kaikki jotka tätä lukevat, kyseenalaistavat itseltään, kuinka paljon arvostaa elämäänsä, tai jopa olemassaoloaan.

Läheisille ihmisille olen osoittanut tunteellisen puoleni. Ihmisille, jotka eivät ole yhtä läheisiä kuin oma perhe, olen pyrkinyt vain antamaan iloisen, hauska ja positiivisen kuvan. Niinkuin kaikilla, itseltänikin löytyy ihmisiä, jotka eivät arvosta minua ihmisenä, eivät välitä tai ei halua olla kaverini. Ei kaikkia voi miellyttää. Enkä edes jaksa vaivautua. Olen onnistunut kuitenkin viimeisen vuoden aikana todistamaan muutamille ihmisille olevani aivan muuta mitä he ovat etukäteen luulleet.

Lentopallo on aina ollut lähellä sydäntäni. Ensimmäisessä tekstissänikin jo kerroin, kuinka olen itkenyt hävityn pelin jälkeen. Enkä vain kerran!
Ennen itselleni oli voitto tärkeempää kuin mikään muu. Olin rääväsuu. En ajatellut pahalla, jos haukuin kanssapelaajiani muiden kuullen. Pidin itseäni parempana kuin muut.
Nyt kun olen kasvanut sekä ihmisenä, että pelaajana, olen todennut, että lentopallo on joukkuepeli. Ei se riitä jos joukkueessa pelaa yksi jumala ja viisi katsojaa. Lentopallo on joukkuelaji. Vaikka olisit kuinka hyvä, tarvitset muiden huippusuorituksia voittaaksesi pelejä.
Häpeän käyttäytymistäni, sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Mulle ei koskaan sanottu vastaan. Pidin itseäni kentän Päällikkönä. Tämä kaikki koki muutoksen Oulun Powercupissa, kun hyvä ystäväni Roope Leppänen kera muiden joukkuelaisten savusti itseni ulos kentältä. Hetken aikaa taisteltuani muita vastaan pyysin valmentajaa vaihtamaan mut pois kentältä. Vaihdon jälkeen lähdin pois paikalta.
"Miten ne kehtaa?" "Ei mulle sanota vastaan!" - Tässä lauseita joita hoin itselleni äänettömästi. En ollut tottunut moiseen.  Kierreltyäni aluetta raivospäissäni palasin pelikentälle. Peli oli loppunut ja olimme hävinneet pelin. Halusin pyytää anteeksi, mutta en kehdannut. Ajattelin että pitävät mua ihan pehmona,
Olin lapsi. Tein virheitä, joita nyt kadun.

Nyt pelaan Kiiston edustusjoukkueessa, jossa viimeistään huomaa että homma ei pelitä sooloilemalla. Harjoitukset viedään loppuun yhteisesti, harjoitteleminen on määrätietoista sekä kunnianhimoista. Pelaajat antavat kaikkensa joukkueen eteen, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.
Portti liigaan on auki. Ykkössarjan voittaja saa kauden loputtua anoa liigapaikkaa. Mikä olisi sen mahtavempaa, kuin omana Kiiston kasvattina olla nostamassa Kiisto liigaan. Ensikertaa vielä pelaamalla. Vanhemmat lukijat muistavat, kuinka Kiisto nousi historiallisesti ensimmäistä kertaa 2000-luvulla pääsarjatasolla Liigakentille. Savonlinnan East Volley joutui rahallisiin ongelmiin, joka pakotti seuran luopumaan liigapaikastaan. Porukalla kabinettiin ja leima logon päälle. Näin Kiisto nousi liigaan.
Itse olin pallopoikana ensimmäisessä liigapelissä. Vastassa Korson Veto. Ihailin Kiiston uusinta hankintaa, Brasilialaista hakkuria, Jefferssonia. Vannoin itselleni, että joku päivä minäkin...