Kuka avaa silmäsi, kun et siihen itse pysty?

Jos ihminen sanoo aina valehtelevansa, niin valehteleeko hän silloinkin?

Kuvittele itsesi sillalle. Kuvittele, että sillan toisessa päässä odottaa onnellisuus ja sillan toisessa päässä puolestaan mahdollisuus syntyä uudelleen. Tässä vaiheessa on sinun tehtävä valinta. Suurinosa ihmisistä valitsevat onnellisuuden, koska arvostavat omaa elämäänsä, myöntävät virheensä, mutta pystyvät elämään kaiken kanssa. Mutta myös valtaosa ihmisistä valitsisivat mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Miksi? Koska kunnianhimo on liian suuri. Koska kateus on vallannut ihmismielen. Koska tyytymättömyys omaa olemassaoloa kohti on konkretisoitunut tavalla tai toisella.
Arvostan suuresti ihmisiä, jotka myöntävät omat virheensä. Arvostan myös ihmisiä, jotka voivat suurien erheidensä jälkeen jatkamaan elämäänsä. Elämä ei aina ole samanarvoista, mutta henkilö on hyväksynyt tilanteensa.
Olin tänään myöhään illalla käymässä isäni luona. En näe isääni kovin usein, mutta silti arvostan suuresti kaikkea, mitä hän on tehnyt eteeni. Sitähän sanotaan, että vanhempia ei voi vertailla, mutta jos itseltäni kysytään, niin oma isäni on paras. En ole syntynyt saatika sitten elänyt kultalusikka nivusten välissä. En edes tahtoisi sellaista. Ihminen, joka alusta lähtien tekee työtaakan pärjääkseen on ilman kieltämistä ihmisistä vahvin. Hän on oppinut elämänsä aikana ottamaan lokaa niskaa. Hän on oppinut onnistumisen kautta elämänilon. Hän on saanut kokea epäonnistumisen tunteen. Mutta silti, tämä kaikki muovaavat hänestä evoluution vahvimman ihmisen.

Lähdettyäni Isäni luota, kysyi vanhahko mies, olisiko minulla antaa 50snt, että hän pääsee bussilla kotiin. Päätin auttaa toveria hädässä. Kävi ilmi, että kyseinen mies on ollut belgiassa kasvattamassa kyyhkyjä. Mutta kaikista oleellisin asia, mitä mies kertoi oli yllä mainittu metafora ihmisen tyytymättömyyteen, kielteisyyteen sekä kunnianhimoon. Kaiken tämän jälkeen mies kertoi, että hänellä ei ole paljoa elinpäiviä jäljellä. Kysyin varovasti, että kuinka kauan, hän vastasi kyynel poskelleen vierehtäen, että toivottavasti vielä huomisen auringonnousun näkee. Vaikka en miestä entuudestaan tuntenut, syyllisyydentunne valtasi mieleni. Olen valittanut nuoruuteni aikana lukuisista, turhista asioista. Juuri tuolla hetkellä pääsin kyseenalaistamaan sen, mikä on oikeasti asioista suurin. Oman onnellisuuden.    Vanhahko mies oli todella huonokuntoinen, hänen puheestaankaan ei saanut välillä selvyyttä. Mutta silti onnistuin saamaan selville, että hän on elänyt elämän, juuri sellaisena kun hän halusi sen elää. Hän oli ylpeä kaikesta mitä hän oli tehnyt. Myöntänyt virheensä, myöntänyt erheensä, mutta silti voinut olla tyytyväinen kaikkeen mitä hän on tehnyt. Jokainen meistä tekee virheitä, mutta kuinka moni myöntää ne ja pystyy vielä jatkamaan elämäänsä?
Juttelin miehen kanssa suunnilleen viitisentoista minuuttia. Silti tänä aikana opin arvostamaan henkilöä. Mies kertoi syntyneensä vuonna 1939. Hän kertoi, kuinka sota oli repinyt hänen perheensä hajalle, täysin. Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa sodassa. Hän ei ole koskaan kuullut isoveljestänsä ja hänen sisar kuoli syöpään parisenkymmentä vuotta sitten. Olin erittäin liikuttunut kaikesta. Vaikka kenenkään ongelmia tai murheita ei voi vertailla, niin voin ylpeästi hyvälläomalla tunnolla sanoa, että opin olemaan valittamatta turhasta. Miehen tarina teki itseeni jäljenjättävän vaikutuksen. Juuri ennen palvelutaksiin nousemista, mies nousi ylös, kääntyi itseenipäin ja kysyi saako hän antaa miehisen halauksen? Ennenkuin ehdin vastatakkaan, mies viskaisi kädet ympärilleni ja puristi tiukasti. Arvostus, jota kyseistä henkilöä kohtaan koin tällä hetkellä on sanoinkuvaamaaton. Mies irroitti otteensa varovaisesti. Hän nosti katseensa ja katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitä ikinä tapahtuukaan, mitä ikinä teetkään, älä koskaan lopeta rakastamasta lähimmäisiäsi. Älä koskaan päästä irti"
Autoin miestä nousemaan palvelutaksiin, asetin hänet istumaan ja kiitin häntä kaikesta. Mies ei sanonut sanaakaan. Nostin selkäni pystyyn ja hymyilin miehelle. Otin ensimmäisen askeleeni kohti ulko-ovea. Silloin mies kuiskasi: " Olet erityinen, muista se"- En olisi koskaan uskonut, että ensinnäkään kiintyisin kenenkään elämäntarinaan näin kovasti, enkä toisekseen, että palvelutaksista poistuminen voisi olla henkisesti näin raskasta. Nousin pois. Pysähdyin pysäkille, jotta saisin vielä viimeisen katsekontaktin henkilön kanssa. Mies katsoi murtunein elein minuunpäin, laittoi oikean kätensä rintansa päälle, jonka jälkeen palvelutaksi jatkoi matkaansa. Olin erittäin liikunnut, enemmän kuin olisin voinut koskaan uskoa. Tajusinko juuri elämäntarkoituksen? Tajusinko juuri syyn siihen, mikä tekee ihmisestä onnellisen?
Kävelin erityisen hiljaa, miettien kokoajan miehen tarinaa. En pysty elävöitymään tilanteeseen, jossa olisin menettänyt molemmat vanhempani enkä olisi koskaan kuullut sisaruksistani. Tilanne oli varsin surrealistinen. Vaikka henkilö poistuu keskuudestamme, pysyy hän aina ajatuksissamme. Ikuisesti.

Minulla on vanhemmat sekä kaksi isosiskoa. En voinut enkä halunnut kuvitella itselleni elämää ilman heitä. Mielikuva pyrki jatkuvasti ajatuksiini, mutta estin itseltäni sen ajattelun. Kuten jokainen perhe, myös mekin olemme tapelleet. Olemme riidelleet, olemme vääntäneet. Olemme pyytäneet jälkeenpäin anteeksi. Olemme kaikki katuneet tekojamme. Olemme kaikki myöntäneet virheemme. Mutta kaikesta huolimatta kaikki me rakastamme toisiamme. En uskoakseni ole yksin ajatukseni kanssa, jos sanon että rakastan perhettäni enemmän kuin mitään muuta. En pystyisi elämään ilman heitä. Enkä halua. Toivottavasti en koskaan joudukkaan, mutta jokainen meistä poistuu aikanaan. Miehen tarina sai minut uskomaan jopa jumalan olemassaoloon. Olen aina ollut todella skeptinen asian kanssa, mutta voin myöntää, olen rukoillut jumalalta, että perheeni pysyisi kasassa. Nyt vain aika näyttää...

Tiedän, että molemmat vanhempani lukevat tekstejäni, myös molemmat sisarukseni. Olenko koskaan myöntänyt heille mitään mitä olen tekstissä kirjoittanut? En. Olisiko pitänyt?  Siihen meistä jokainen tietää vastauksen.

Tarvitaanko aina opetus oppiakseen uutta? Tarvitaanko aina ongelma ennen ratkaisua? Itseäni jäi miehen kanssa keskustelun jälkeen vaivaamaan monenmoni kysymys. Tiedän, että mies olisi vastannut, että etsi niihin vastaukset. Onko loppujenlopuksi parempi elää hetkessä vai suunnitella tulevaisuuttaan millintarkasti vuosi vuodelta eteenpäin? Itse olin tehnyt lukuisia suunnitelmia itselleni, mutta keskustelu todentotta avasi silmäni. Avasi silmäni todellisuudelle. Kuka tietää vaikka kuolisin huomenna?
Tahdon että sitten kun joskus poistun kaikkien keskuudesta, jäisi minusta merkittää kuva. Että olen tehnyt jotain merkittävää. Tässä toistuu taas kysymys kunnianhimon tarpeellisuudesta. Onko se hyväksi ihmiselle? Oma käsitykseni on, että ilman tiettyä sekä tarvittavaa kunnianhimoa, ihminen ei aseta itsellensä tavoitteita eikä tavoittele mitään suurta. En ole ennen ollut kunnianhimoinen, mutta tarvitseeko enään edes mainita, että tekikö vaivainen kaksikymmentäminuuttinen itsestäni kunnianhimoisen?

Minun oli aivan pakko kirjoittaa tästä tarinasta teksti. Teksti, joka toivottavasti avaa muidenkin silmät. Ei ihmistä voi kieltää suunnittelemasta elämäänsä, mutta kuka koskaan tietää milloin poistuu?

Olen miettinyt omaa tatuointiani, ensimmäistä sellaista. Tämän jälkeen tiedän mitä haluan käsivarteeni. Ilman kyseenalaistamista, elämäni paras opetus. Opin elämään hetkessä. Opin arvostamaan itseäni sekä muita.