Antisyvällisyyttä

Mitään syvällistä en jaksa tällä kertaa luoda. Tai en aikasemmista tiedä on ne niin syvällisiä ollut. Ainakin kirjoittaessa on, lukiessa en niin tarkemmin tiedä. Täytyy tosin sanoa, että oon aivan äärimmäisen yllättyny siitä, kuinka moni oikeasti lukee tekstejä, eikä vain kerro lukeneensa. Teitä on nähtävimmin monia. Nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, isää ja äitiä. Monenmoista on, mutta mä kirjotan vain kirjoittamisen ilosta, en yritä vaikuttaa mihinkään sen suuremmin, en yritä muuttaa mitään. Mä vaan kirjotan asioista joista haluan kirjottaa. Pari vikisijää on tullu vastaan, ei kiinnosta. Juhani "Tami" Tammisen sanoin:  "Snowdenin johdolla hakemaan turvapaikkaa; lähin löytyy lähimetsästä- siellä voi karjaista pahimman tuskan ulos; jo 30 minuutin non-stop huuto auttaa"

Tiedättekö, katselin tuos aiempien kirjotusten julkaisuaikoja. En ole tähän mennessä vielä yhtäkään tarinaa julkaissut, kun aurinko paistaa.Toisaalta lauantai-ilta jälkeen kello kymmenen illalla ei välttämättä oo se ideaalisin aika julkaista uutta tekstiä, mutta omasta mielestä se kertoo vain kuinka sitoutunut olen kirjottaimiselle, toisinkuin aivosoluja pilaavalle siveettömälle yöelämän hulinalle. Vai miten se meni?

Seuraava kysymys on lähinnä vaasalaisille tarkoitettu. Kuinka moni tietää tai on nähnyt vanhan miehen torilla jakamassa miltei jokapäivä jonkinlaista lehteä? Mies ei koskaan sano mitään, vaan jakaa ilmeettömästi retkeilytuoliltaan lehtiä. Itse olen monesti kävellyt ohi, mutten koskaan ole vastaanottanut lehtistä. Eilen tein poikkeuksen. Jo ennen torille kävelemistä ajattelin, että jos mies sattumoisin on reitillä kohti määränpäätäni, otan häneltä lehden ja jututan hieman. No, mies oli kuin olikin siinä missä aina. Kaveri taisi pikkaisen jo säikähtää kun yhtäkkiä ilmestyin hänen selkänsä takaa eteensä. Mutta tämän jälkeen perustyypillinen ilmeetön sanomalehtiojentaminen. Otin lehden ja aloin selaamaan. Lehti kertoi vanhoista sodista sekä nykyisestä maailmasta. Selattuani lehden pikaisesti läpi kysyin varovaisesti mieheltä, että miksi hän tekee tätä työtä, satoi tai paistoi. Mies vastasi, ja vieläpä ensimmäistä kertaa koskaan, ainakaan minun nähden, hymyillen, että "Ei tämä työtä ole." - Kysyin että tekeekö hän tätä vapaaehtoisesti, johon hän vastasi että kuinka mukavaa on nähdä ihmisten nauttivan säästä ja elämästä. - Oikeasti, mies ei näyttänyt terveeltä, mies ei näyttänyt onnelliselta. Pikemminki näytti, että hänet on kahlittu tuoliinsa kiinni. Mutta silti mies sanoi, että hän tekee tätä vain, jotta saisi nähdä elämiseniloa lasten ja nuorten kautta. Miten väärässä olenkaan ollut kaverin suhteen...

Anyways, kaikki aina purnaa sitä kuinka joku asia unohtuu kun muut asiat painavat päälle. Ei mulla mikään päälle paina, sattunu vaan unohtumaan. Tänäänkin lähtiessäni töihin olin jo laittamassa selkäni takaa ovea kiinni kunnes tajusin että avaimet on lipaston päällä. Nopea reagointi ja sormet oven väliin. Sattui niin saatanasti, mutta eipähän jääny avaimet! Tämä viikko onkin mennyt likipitäen vain ja ainoastaan työn merkeissä. reilut 50h viiteen päivään. Kiitos ja kuulemiin.

Torstai-illalla ajattelin, koska perjantai on vapaapäivä, että laitan kämpän kuntoon. Kulmasta kulmaan, lattiasta kattoon. Nukuin 18h, heräsin neljältä ja suunnitelmat uusiksi. Yritin ottaa imuria käteen, mutta huomasin että pölypussi on täynnä, niin sekin jäi. Seuraavana pyykit, joita huomasin olevan suhteellisen paljon siihen nähden että asun yksin ja olen opiskelija, niin päätin että teen sen seuraavana vapaapäivänä. Ei onneksi vaatteet lopu kesken, ainakaan vielä. Seuraavaksi tiskit, joita niitäkin oli varmaan maaliskuusta lähtien. Tiskiaine oli loppu, enkä jaksanut vaivautua alakertaan hakemaan lisää. Moppi on poikki ja mainoslehtisten kasa on liian korkea, jolloin ne painavat liikaa, jolloin pitäisi tehdä ainakin kaksi reissua, jotka ovat taas puolestaan liikaa. Toisinsanoen, mun porvarilukaali Vaasan keskustassa on mitä mahtavimmassa kunnossa?

Sen verran jos voi syventyä kirjoittamaan, niin kerron lyhkäisyydessään tarinan kaveristani. Nimi ei ole oikea, mutta tiedän että voin kirjoittaa tekstin hänen omalla nimellään, koska kaveri itse antoi luvan kirjoittaa tekstin hänestä.  Tarinassa voi olla poikkeavuuksia niiden korvissa, jotka ovat tarinan kuulleet omalta itseltään.

13.12.2012  Oli ihan tuikitavallinen iltapäivä. Kaverini oli ulkona lenkkeilemässä kireässä pakkassäässä. Miltei ylikuntoinen urheilijamies oli aivan tavanomaisella päivälenkillään, joka on rapiat 5km pitkä. Timo juoksi ja juoksi, fiilistellen samaan aikaan korvakuulokkeistaan fiilistelymusiikkia, jota itsekkin kuuntelen ennen pelejä. Kaikki meni normaalisti, kunnes hän oli lenkkeillyt kohtaan, jossa hän yleensä joutuu ensimmäistä kertaa ylittämään tien. Totuttuun tapaan katsoi molempiin suuntiin, autoja tai muitakaan kulkuvälineitä ei näkynyt, joten hän lähti ylittämään tietä. Mutta juuri ylittäessään keskiviivaa, vasemmalta takaviistosta tulee auto, mustaa jäätä pitkin luistaen kohti lenkkeilijää. Timo ei mitään kuule, koska musiikki pauhaa läpi korvakuulokkeiden. Samassa auto, joka ei onneksi ajanut ylinopeutta, törmäsi Timoon vaikkakin rajoitusten mukaisissa puitteissa. Timo kaatui maahan, katsoin taakseen ja huomasi auton vieläkin jatkavan matkaansa, ollessaan makuuasennossa auton kulkureitillä. Suuri kipu väristää kehoa. Polven eturistiside oli mennyt poikki sekä olkapää sijoiltaan, mutta jotenkin hän onnistui saamaan otteen autosta, ettei auto aja ylitse. Auton pysähdyttyä naispuolinen kuski nousee autosta hysteerisennäköisenä. Ollopas tuossa tilanteessa nyt jotain muuta kuin hysteerinen. Nainen kävelee kaverini luo, kysyy välittömästi onko hän kunnossa. Takin alta pilkistävä paita oli veressä. Mahan alueelle tullut isku, oli tehnyt massiivista tuhoa. Se, mistä isku oli tullut, ei Timo tiedä vielä tänäkään päivänä. Pitkä viiltohaava ei onneksi repinyt iho auki kokonaan, mutta vieläkin tästä tilanteesta muistona on arpi, joka varmasti tahtomattaankin opetti olemaan varovaisempi liikenteessä. Pitkän kuntoutusjakson jälkeen Timo lenkkeilee taas normaalisti.

Kuultuani tämän aloin itsekkin varomaan liikenteessä. Varsinkin talvisin.
Ainahan sitä muistuteen varovaisuuteen, siihen nähden mitä liikkuviin osiin tulee. Ylä-asteella pari kaveri oli menettää sormensa vannesahalle, ollessaan joko varomattomia tai ihan vain inhimillisen vahingon seurauksena. Itselle ei luojan kiitos ole vielä käynyt mitään sen pahempaa. Sitä odotellessa...

PS! Sanon tämän nyt kertaalleen vielä. Ei ole ongelma, ainakaan itselleni, perustaa forumia, johon valittajat voivat mennä valittamaan joko kuinka noloa ja tyhmää on kirjoittaa blogia ja pehmostella. Mua ei oo tähän päivään mennessä kiinnostanut, enemmänkin vain rupee ärsyttämään, koska en vieläkään yritä mitään pokaalia tästä, vaan kirjotan vain koska tahdon. Koittakaa itse kirjoittaa, ei tämäkään niin helppoa ole mitä voitte luulla!

Ei muuta.

Kyky on se, mitä pystyt tekemään. Motivaatio määrittää sen, mitä teet. Asenne ratkaisee, kuinka hyvin teet"