Kokaiinikauppiaan kohtaaminen

Kanarian vilskeessä.
Kieltämättä kiireinen viikko. Keskiviikkona saavuin määränpäähän ja kahdenkymmenen minuutin päästä saapumisesta olinkin jo työpaikalla tutustumassa miljööhön. Keskiviikosta lähtien joka päivä olen töissä ollut, joskus pitempään, joskus lyhempään, mutta hiljalleen alkaa kaikki karttua päänsisäisille piirilevyille. Tänäänkin reilut kymmenen tuntia puhdasta harjoittelua. Ja ne drinkit mitä en osannut? Mitä helvettiä tulee kossuvissyyn?!

Ennen lähtöäni hehkutin moneen otteeseen monelle kuinka lämmintä täällä tulisi säätietojen mukaan olemaan. Päälle kahdenkymmentä astetta joka päivä, kyllä joo, mutta aivan käsittämättömän kova tuuli ollut nyt joka päivä. Ei tuolla kyllä pelkällä T-paidalla tarkene, paitsi jos on juuri tullut suomesta, jossa taitaa pakkaset nipistellä sormenpäitä aika näpäkästi. Täällä paikalliset kiskovat ylleen talvitakkia, kun itse puen vasta lämpöisempää neuletta..

Tänään olin tosiaan reilut kymmenen tuntia töissä. Töiden jälkeen tulin tähän kämpille ja päätin lähteä vähän käppäilemään ja tiirailemaan yöelämää ohikulkijan silmin. Kävelin vajaan kilometrin turistimekkaan, ainakin öisin, nimeltä Kasbah. Sellainen pieni ostoskeskus, jossa myydään kaikenmaailman tilpehööriä sekä muita härpäkkeitä. Ilman mitään sen suurempaa reittiä taikka määränpäätä kiertelin napit korvilla aikani, kunnes huomasin varmasti yhden paikallisista, hieman tummemman, keskikaljun miehen puhuvan minulle. Otin napit korville ja hörähdin perussuomalaisen miehen englantiaksentilla jotain "hah?" vastaavaa. Siinä aikansa mies toisti sanoja "Hashkok" ja aikansa myös mietin sanoman tarkoitusta. Tajusin sitten sanoa että "Sorry, I don't speak spanish", jolloin mies vahtoin englantiin sanoen "You want hasis, cocaine?" - Tajusin siltä seisomalta, että sitähän se yrittikin siinä kakerrella ennen englantiin vaihtamista. Sanoin että eei mulla oo englanniksi, johon mies vastasi että hän voi myydä, paljonko haluan? Naurahdin ja sanoin että emmää sellasia ja lähdin pois. Hetken matkaa siinä vieressä oleva itseäni päätä lyhyempi kaveri seurasi ja kun käännyin katsomaan niin pudotti katseensa ja vaihtoi suuntaa. Sen jälkeen ei ketään enää näkynyt.
Muutama minuutti tästä, niin mp3:sta loppui akku. Otin napit pois korvilta ja jatkoin matkaani. Muutama kymmen askelta myöhemmin kuulen takaani sanat "Hola, senor, como esta?" Eli tyyliin, mitä mies? Käännyin ja näin kävelevän harakan. Sanalla sanoen varmasti paikallisia huoria jotka yrittävät saada puutteessa eläviä turisteja maksaamaan palveluistaan. Siinä se pupelsi jonkinaikaa, itse siinä vain yritin miettiä, että miltä planeetalta tämä on karannut ja etsiikö sitä joku. Naurahdin toistamiseen tuikituntemattomalle ja jatkoin matkaa. Tämä ei sentään seurannut, luojalle kiitos siitä.
Onhan tämä maana aivan toista luokkaa kuin suomi. Pienet asiat joita mulla on täällä ikävä. Suomalainen maito on ylivoimainen ykkönen. Paikallinen maito on iskukuumennettua ja maistuu aivan paskalta. Yleensä se vielä säilytetään lämpöisessä.
Toinen asia on jätteenkäsittely sekä lajittelu. Eihän musta mitään ympäristöaktivistia saa millään muotoa, mutta siltikin tuntuu enemmänkin tyhmältä kuin aikaasäästävältä heittää lasipullo, metallipurkki, sekä pahvilaatikko samaan roskapussiin. Heja suomi!
Kolmas asia on juomavesi. Itsehän lentopallon juurikin lopetin, mutta jos otetaan vertauskuva tähän väliin.
Reeneissä kun käydään juomassa, niin jokainen täyttää pullonsa vasta pukuhuoneen hanoista. Täällähän vesi on niin likaista, että hammaspesu hanavedestä on ainoa asia, milloin sitä vettä suuhun laitetaan.
Käytiin yhden suomalaisen, Rovaniemeltä kotoisin ja täällä työskentelevän Jonin kanssa muutaman kymmenen kilometrin päässä katsomassa lentopallopeli. Ennen peliä sain kuulla, että kyseessä olisi Espanjan pääsarjataso, joten nostin tietenkin odotukseni aivan kattoon. Sain viimekauden joukkueenjohtajalta, Stenkalta, kuulla, että joukkueella on helvetin hieno, 5000 ihmisen halli, joka puolestaan nosti odotuksia kattoakin korkeammalle.
No, paikalle päästyämme täytyy myöntää, että halli näytti aivan katedraalilta ulkoapäin katsottuna, mutta olihan se tajuttoman hieno sisältä. Silmiinpistävää oli se kapasiteettimäärä, jolla halli täytettiin. Ensinnäkin, voisi luulla että halli olisi piripintaan täynnä pelkästään lipun alhaisen hinnan takia. (2€) Nousimme reilut viisikymmentä porrasta ja ihmettelimme että onko täällä edes lipunmyyntiä, kun huomasimme arviolta 16-vuotiaan nuoren pojan myymässä lippuja. Ei siis mitään hienompaa seremoniaa lipunmyynnin suhteen. Halli siis oli tajuttoman hieno. Kävelimme sisään ja näimme joukkueet ja kentän. samallainen tara-flex pohja, mikä suomessakin on monilla joukkueilla, mutta värit olivat hämäävät kelta-vihreä. Menimme istumaan aivan kentän lähettyville, noin viiden metrin päähän kentästä. Ja sanottakoon, että jos se oli Espanjan pääsarjataso niin alas on vajottu. Aivan järkyttävän surkeatasoista peliä.  Joku pelaaja saattoi syöttää aivan jäätävän raivohypärin ässänä kenttään, jonka jälkeen syöttää surkuhupaisasti verkon ali.  Alkulämmittelyssä katsoin yhtä pelaajaa, joka näytti olevan kentän paras. Löi pystymetrin suht. iloisesti kenttään, nosti syöttöjä aika varmasti sekä syöttikin melko hyvin. Mutta kun peli alkoi niin kaveri suli pahemmin kuin minä koskaan. Ei saanut mitään aikaan. Sekin kertoi paljolti pelin tasosta. Kyseessä ei siis ollut pääsarjataso, vaan jokin saarien välinen "huippusarja", jossa saarijoukkueet lentävät vieraspeleihin mannerespanjaan asti.
En yritä yhtään leijua tai vastaavaa, mutta itse olisin tuossa joukkueessa ollut heittämällä aloituksessa. Ja vielä molemmissa joukkueissa. Se siitä lentopallosta ja sen hypetyksestä täällä.
Vielä muutama kuukausi jäljellä. Huomenna muutamaan lappuun nimiä alle ja niin edelleen. Elämä jatkuu saarella. Lämpöä riittää ja toivoa on sen suhteen että päääsisi ensimmäistä kertaa täällä ollessani viettämään aamupäivää aurinkotuolissa smirnoff kädessä. Toivotaan, toivotaan.
Ei muuta.

Jani

Lämpöerokriisi

Hitto täälä on kuuma!

Heräsin kaksikymmentä yli yhdeksän. Olin aivan helvetin väsynyt. Kaksi viime yötä mennyt valvomiseksi, mutta jälkeenpäin ajateltuna, kuka tietää missä olisin nyt jos olisin päättänyt nukkua. Minä siitä niin tykkän ja osaan sen todella hyvin. Jopa liian hyvin.

Heräsin siis miltei puoli kymmeneltä. Avasin silmät, mutta ummistin ne samantien. Silmiä särki aivan suunnattomasti. Kurotin yöpöydällä pärisevään puhelimeeni ja katsoin kelloa. Havahduin välittömästi helvetinmoiseen kiireeseen. Munhan piti aloittaa tänään puoli kymmeneltä!

Mitä ihminen tapaa yleensä tehdä, jos huomaa olevansa myöhässä? Tai ainakin myöhästymässä. Ja nyt puhutaan siis siitä, että herätessäsi käytössä on aivan minimiaika johonkin sovittuun. Olin töissä Palosaaren kotipitsassa siihen aikaan kun asui vielä keskustassa. Oli enemmänkin tapa kuin poikkeus, että heräsin sen vajavaiset viisitoista minuuttia ennen työvuoroni alkua. Siinä kiireessä ja puolittaisessa paniikissa nyhtäisee yleensä päälleen ensimmäiset  vastaantulevat vaatteet ja suurinpiirtein aamulenkiksi juoksee töihin. Tänään tein sen saman. Vedin päälle eilisiltana käytössä olleet puman verkkarit ja vihreän hupparin. Lähdin kävelemään ovellepäin kun huomasin sivusilmällä peilistä itseni. Totesin siinä itselleni että "Ei vittu, et sää pysty". Tajusin että on ensimmäinen päivä. Mitä sieläkin ajatellaan jos marssin paikalle myöhässä näyttäen samaanaikaan ryytyneltä juopolta joka kävi intersportista hakemassa alennusvaatteita? Vaihdoin nopeasti tyylin höntsäurheilijasta puolityylikkääseen lookkiin. Vaihdoin haaleanruskeat chinot sekä harmaan neuleen. Kuitenkin, taas sivusilmäliike peilin kohdalla ja huomasin hiukset. "Ei jumalauta.." - tuijotin hetken peiliin järkyttyneenä. Tiedättekö kun nukkuu niin hiukset ovat rasvaiset? Tiedättekö sen kun valvot kaksi yötä, etkä käy suihkussa kokoaikana. Et edes silloin kun pääset perille. Tuijota nyt itseäsi siinä peiliin ja yritä parhaasi mukaan pitää itsesi koossa. Edes petolinnun perse ei näyttänyt yhtä järkyttävältä, mutta aika loppui kesken enkä tosiaan jaksanut nähdä edes vaivaa hiusten eteen. Olkoon miten ovat.
Avasin oven joka sitten lennähti voimalla seinään. Siellähän tuulee aivan suunnattomasti. Toinen tehtävä oli vetää ovi kiinni perässä. Ei siinä kohdin enää paljoa naurattanut, mutta parempi tämä kuin suomi ja -30 asteen pakkaslukemat! Helppo on itseään tuudittaa ajatuksella kun tulee pieniä vastoinkäymisiä..
Työpaikalle on tästä residenssiltä vajaat 10m, mutta pitää kiertää ensiksi tien kautta, jonka jälkeen kävellä hotelliaulan läpi, jonka jälkeen portaat alas, jolloin kulkea ovesta, kävellä loivasti pystysuuntaan koottu puinen kävelytie jonka jälkeen on jo pitkälti määränpäässä. Enkä edes myöhästynyt!
Ensimmäinen työpäivä on kaksiosainen.  Olin aamulla puoli kymmenestä yhteen, jonka aikana mulle opetettiin kaikki päätehtävät. Eihän se mitään ydinfyysiikkaa ole, mutta olihan siinä opeteltavaa. Työ tekee mestarin, tapaavat sanoa. Aika näyttää tuleeko tästä mitään.
Kävelin eilen myös hieman rantoja pitkin sekä kiertelin kauppoja. Samat naamat vieläkin töissä, jotka palvelivat meitä myös joulukuussa 2011. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kun kävelin läpi paikallisen ostoskeskuksen nimeltä Kasbah. Ohitin lukuisat härpäkekaupat kunnes näin pelihallin, joka tuotti nostalgisen värinän perseeseen. Tarkentaakseni vähän mistä on kyse, tein pelihallissa silloin kovan ennätyksen koripallopeliin, jossa täytyy vain yksinkertaisesti heittää tietty määrä pisteitä aina kierrosta kohden. Kone oli samalla paikalla kuin silloinkin ja lähestyessäni levitin hymyni ja purskahdin nauruun, sillä koneessa luki VIELÄKIN, kahden ja puolen vuoden jälkeen nimeni ykkösenä.  Eikö kukaan tässä turistirysässä ole vielä rikkonut ennätystäni?! Koitin peliä kertaalleen ja jäin kolmensadan pisteen päähän ennätyksestäni, joka vastaa siis reilua sataa viittäkymmentä koria. Mietin siinä että miten helvetissä olen voinut tehdä noin kovan ennätyksen ja nyt jäädä noinkin kauas. Muistin että olin silloin varastanut viereisestä pelistä kolme lisäpalloa, joten käytössäni oli kuusi palloa sen tavallisen kolmen sijasta. Onkos ihme ettei kukaan ole rikkonut ennätystä?!
Kello on täällä suomen aikaa kaksi tuntia jäljessä. Kaksiosaisen työpäiväni toinen osa alkaa kuudelta ja kello on täällä nyt puoli. Aurinko porottaa vieläkin täydellä lämmöllä, mutta tatuoinnin takia pysyttelen ainakin vielä sisällä. Kyllähän moni nyt tietääkin, että rusketun nopeasti ja jos täällä olen vaikkapa pääsiäiseen asti, niin uskoakseni rusketun siinä ajassa aivan tarpeeksi.
Täältä tähän. Lisää myöhemmin!
ps. toivotan välinpitämättömimmät terveiseni vaasan keskussairaalan keittiölle. Tarkoitan siis lämpimimmät, tietenkin! Onko vaasassa kylmä ja kiristääkö pipoa?
Ei muuta!
Jani

Siltikin hymyilet

Vietettyäni päivän Helsingissä matkasin viime kaudella vaasalaisvihreitä yllään pitäneen pedersören oman pojan luokse Helsingin syrjäiskaupunginosaa nimeltä Arabia. Jotenkin tuntui hauskalta kysyä paikalliselta nopeinta reittiä Arabiaan...

Ennenkuin pääsin paikan päälle sain puhelimessa haasteen NHL 14 matsiin. Itsehän myin oman pleikkarini toiselle joukkuekaverille Jamolle, joten taidot saattaisivat olla vähän hiomista vailla. Suvereenin pelitilannehallinnan jälkeen ottelu päättyi Vaasan voittoon lukemin 3-2!
Odottavan aika on pitkä. Viime yön valvoin, koska tunnin pyörittyäni sängyssä tajusin olevani liiallisessa adrenaliinivirrassa. Aika kului yhtä nopeasti kuin nytkin. Robin painui pehkuihin ja jäljelle jäi Robinin kämppis pitämään seuraa ja opastamaan oikeassa reittivalinnassa. Eihän se kovin vaikeaa voi olla... eihän?

Pian Robinin luota lähtemisen jälkeen huomasin suuren eron Vaasan ja Helsingin välillä. Ei pelkästään se, että bussit ja raitiovaunut kulkevat vielä nukkumaanmenoajan jälkeenkin, vaan silmiinpisti itselläni se tosiasia, että tyhjää bussia ajanut bussikuski pysähtyi katuvalon valossa ollelle, muutoin pimeälle pysäkille, jossa itse odotin omaa bussiani saapuvaksi. Bussikuski pysähtyi, avasi oven ja kysyi mihin olen matkalla. Vastasin tietenkin että Espanjaan, tyhmä minä. Bussikuski naurahti ja kysyi tarkentaen, että minnepäin Helsinkiä, olettaen hetiperäään että Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Myönnyin kysymykseen nyökkäämällä johon bussikuski vastasi, että kyseisen bussin kanssa oli ollut aiemmin jotain ongelmia, että saattaa myöhästyä jonkun minuuttia. Ja muutamaa minuuttia jäljessä aikataulussa bussi saapui kuin saapuikin, bussikuskin kovasti pahoitellen myöhästymistään. Kysyi siihen päälle, että eihän mulla sattumoisin ole kovin kiire lentoasemalle. Vastasin että todennäköisesti vietän kentällä aikaa reilut kolme tuntia, johon bussikuski vastasi tarjoamalla kyydin Sörnäisiin, jossa ystävällisesti vinkkasi poisjäämistä ja vaihtamista tien toispuoleiselle pysäkille. Olin poistumassa kun bussikuski sanoi että odota. Siinä vaiheessa ajattelin että joudun kuitenkin maksamaan, mutta kuski nousi ja ojensi seutulipun, jolla pääsen teoriassa ilmaitteeksi lentokentälle. Kymmenen minuutin toispuoleisen bussipysäkin edessä odottelun jälkeen oikea bussi saapui ja astuin sisään. Bussissa oli lisäkseni vain kaksi muuta, jotka kuitenkin jäivät muutaman pysäkin päästä pois kyydistä. Istuin tässä vaiheessa keskivaiheilla linja-autoa. Kuski huikkaa, että mihin matka! Kävelen eteen ja kysyn että "Mitä sanoit?"- jolloin bussikuski toistaa kysymyksensä. "Noin iso laukku tarkoittaa kyllä pitempää lomaa"- bussikuski sanoi. Vastasin yllättyneenä bussikuskin ystävällisyydestä matkustavani kanariansaarille töihin muutamaksi kuukaudeksi, johon bussikuski heitti vitsillä että vaihdetaanko osia. Saisin hänen perheensä, työnsä sekä autonsa, jos hän saisi lähteä lomalle. Nyt en tosiaan tiedä, että sattuiko kyseisten kahden bussin kuskit olemaan niitä stadin parhaita sekä ystävällisimpiä arjensankareita, vai onko kaikki samanlaisia, mutta olen suuren suuresti sekä positiivsesti yllättynyt bussikuskin asenteesta. Vaasassa hädintuskin edes moikataan ja jos moikataan niin käytäntö hymyn kanssa jäänee välistä.
Juttelin bussikuskin kanssa koko matkan. Jalkapallosta, jääkiekosta, olympialaisista, Ville Peltosesta, Nelson Mandelasta sekä bussikuskikulttuurista ylipäätään. Nämä kaksi bussikuskia kyllä antoivat todella positiivisen kuvan Helsingin julkisten palvelujen ammattitaidosta sekä ystävällisyydestä! Hienoa että vaikka työ ei sitä unelmaa olisikaan, jaksavat silti olla ystävällisiä ja luoda kontaktia matkustajien kanssa.

Jotenkin kaiken tämän jälkeen, päästessäni Helsinki-Vantaan lentokentälle aloin miettimään, että saattaisiko tämä hyväntuulisuus jotenkin johtua omasta käytöksestäni tänään. Koko päivän pidin jokaiselle takana tulevalle ihmiselle ovea auki sekä kertaalleen jopa opastin vanhemman, heikkonäköisen miehen Forumin parkkihalliin. Osasin auttaa, vaikken paikallisia olekaan.
Mc'Donaldsissakin asioidessani kysyin neuvoa paikalliselta, suurinpiirtein omanikäiseltäni miehenalulta, reittiä Kallioon ydinkeskustasta. Lyhyehkön juttelun jälkeen päätin kysyä että mistäpäin kaverit ovat. Toinen vastasi että Vaasasta, tai tarkkaanottaen Vähästäkyröstä. Löytyihän sitä kautta tietenkin muutama yhteinen kaverikin. Pieni on maailma.

Nyt vasta puolituntia lentokentällä nököttäneenä päätin kirjoittaa tekstin tämänpäiväisestä. Kolmen tunnin päästä pääseekin sitten ilmaan ja kymmenen tunnin päästä oli tarkoitus olla vieraallamaalla.
Pienen stressin jälkeen, lähinnä siitä, että pääsenkö perille suunnitelman mukaisesti, alkaa helpottaa. Pian olen lämpöisessä. Kaukana kylmästä. Todella kaukana.

Aamen.
Jani

Päivä helsingissä

"Vaasassa on niin vähän ihmisiä suhteutettuna Helsinkiin, että yhteisöllisyys tiivistyy entisestään huomattavasti eritavalla kuin Helsingissä"

Lähdin tänään Vaasasta junalla 7.00. Astuin junaan kahden painavan laukun kanssa ja sain heti apua niiden kantamisessa. Auttaja kysyi vielä, että mihin menen istumaan.

Saavuin Helsinkiin VR:n luoman aikataulun mukaan. Ymmärrän kyllä, että VR on monilla usein myöhässä, mutta itse en ole koskaan ollut junalla matkustaessani myöhässä. Kuitenkin, astuin junasta ulos, enkä edes odottanut saavani apua. Tosin, ero Vaasan ystävällisyyteen oli karkeasti huomattavissa heti.
Itse olin ystävällinen, raivatessani itseäni ja painavia laukkuja eteenpäin Helsingin rautatieasemalla. Pidin ovea auki takana oleville, vaikka se vaatikin aivan älyttömän paljon taitoa osakseen. Vaasassa tottui sanaan "kiitos"- joka on pieni, olematon ele, jolla osoitetaan auttajalle kunniaa. Pidin arviolta neljälle ihmiselle ovea auki saamatta sitä pientä olematonta sanaa. Ihmiset suorastaan kiiruhtivat hevosläpät silmillä eteenpäin huomaamatta että ovi oli auki, koska joku sattui vaivautumaan pitämään sitä auki. Ei siltikään mitään. Sama tilanne konkretisoitui kun edessäni käveli joku, joskus jopa ilman matkatavaroita. Ovesta ulos edes katsomatta, tuleeko takana joku jolle voisi pitää ovea auki. Jouduin miltei joka kerta vaivautumaan avaamaan itse oven kahden ison ja painavan laukun kanssa. Oppii taas arvostamaan niitä pieniä eleitä joita ei aina huomaa.

Pitkään suunnittelemani tatuointi on vihdoinkin iholla! Se on mielestäni aivan taivaallisen hieno, parempaa en olisi voinut pyytää. Eikä se pitkään peräänkuulutettu kipu edes ollut kipua. Sain lähinnä kylmiä väreitä kun pistooli raivasi tietään viivan mukaisesti. Ei se ole ollenkaan niin paha mitä kaikki aina sanovat. Riippunee myös ehkä omasta kivunsietokyvystä.

Valvoin eilen koko yön. Yritin todella kovasti nukahtaa, mutta mieli juoksi hotellin allasta ympäri aurinkolasit silmillä ja kylmä smirnoff kädessä. Tottakai nukahtaminen on silloin astetta haasteellisempaa!
Huomenna täytyisi selvitä täältä Robin Stenmanin luota Helsingin Arabiasta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lento lähtee 7.05, joten aikaisintaan viideltä pitää olla jo kentällä. Miten?! Toivotaan.

En jaksa vaivautua romaania taas kirjoittamaan, mutta asia johon itse koin mullistavan eron omaan kotikaupunkiini verrattuna on niin pieni asia, kuluttaa ehkä kolme sekuntia elämästä mutta antaa hyvän mielen. Miksei sitä osata arvostaa?

Viimeinen päivä suomessa hetkeen. Ollako vai eikö olla iloinen? Jätetään arvailtavaksi!

Jani

Viva espanja!

Lääkäriltä tyly tuomio polvesta, puoli vuotta liikuntakieltoa. Heti kun sain tietää että tulee taukoa ja vielä aika mittavissa määrin niin päätin ottaa yhteyttä Espanjaan. Sieltä löytyi työpaikka, eikä tarvinnut miettiä sen kauemmin, että kiinnostaako lähteä. Lähtö Espanjaan on ensi viikon keskiviikkona Helsinki-Vantaalta, mutta ennen sitä ehtii tapahtua vielä vaikka mitä.

Tiistaina junalla helsinkiin ja siinä samalla reissulla laittaa vähän mustetta kehoon. Vihdoinkin saan aikaiseksi ottaa sen ensimmäisen tatuoinnin! Ja tiedän, tatuointi+aurinko=ei hyvä.

Viikonloppuna yritän ehtiä nähdä kaikkia kavereita. Emmää varmaa kaikkia ehi nähä, mutta kovasti yritän!

Tosiaan, ensi tiistaina junalla helsinkiin ja ottamaan tatskaa, vihdoinki!

Oon niin tärinässä ettei tästä kirjottamisestakaan tuu mitään! Koitan ottaa uusiks kuvilla höystettynä sitte määränpäästä, joka on Playa del Ingles, Gran Canaria, Spain! Huhhuh!

Lyhin blogiteksti ikinä.

Ei muuta, kuulemiin! :)
-Jani

Tulevaisuuden paineet osa 1/3

Auto lipuu vastaantulevien kaistalle. Kuski nostaa päätään, mutta vain pyyhkiäkseen viimeiset kyyneleet poskeltaan. 

Sami luistelee siniviivan yli, harhauttaa puolustajan ja syöttää maalin kiekon maalin kulmalle lipuneen joukkuekaverin lapaan joka ujuttaa kiekon maalivahdin selän taakse.  Yleisön seassa istuu Samin vaimo Anu ja poika Miro sekä tytär Elli.  Sami nostaa kätensä voiton merkiksi perheelleen. 

Pukukopissa voittomaalin tehnyt Tero ylistää Samia muille joukkuelaisille. "Tämä kaveri on itsekyyden pahin vihollinen"- hän kertaa. "Lähdetkö vielä kaljalle?"- Tero utelee. "Ei millään pysty"- Sami vastaa. "Perhe odottaa sankaria kotiin, jos tiedät mitä tarkoitan"- hän vitsailee. Nopeat high-fivet muutamien joukkulaisten kanssa ja Sami lähtee tyytyväisenä kotimatkalleen. 

Seuraavana aamuna kahden lapsen perheenisä herää aina yhtä ärsyttävään herätyskellon ulinaan. Sen hän sai edesmenneeltä isoisältänsä, eikä hän millään tahdo heittää sitä pois. Samaanaikaan Anu-vaimo kiroaa kellon, koska hänen pitää herätä vasta kahden tunnin kuluttua. Sami nousee vaivihkaan vuoteesta ja siirtyy keittiöön keittämään itselleen kahvia. Hän napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja lähtee noutamaan päivän sanomalehteä postilaatikosta. Ulkona on tullut pyryttäen lunta ja pakkastakin on lähemmäs toistakymmentä astetta, mutta Sami kävelee pelkkä kylpytakki päällään hyiseen ulkoilmaan. Hetken kuluttua hänen maailmansa pysähtyy hetkellisesti. Sami kävelee järkyttyneenä takaisin sisätilan lämpöön ja istuu pöydän ääreen levittäen sanomalehden sen päälle. "Teollisuusjätti lopettaa". Hän lukee tekstiä suu auki ammenneena. Hän tajusi juuri että tänään hän työskentelee viimeistä päivää kyseisessä paikassa. Yli kymmenen vuotta hän on edustanut yhtä suomen suurinta sähköisen logistiikan yritystä ja nyt kaikki tulee loppumaan. Alun järkytyksen jälkeen hän etsii matkapuhelimensa ja yhdistää esimiehelleen. Puhelin tuuttaa tuuttaamistaan, eikä kukaan vastaa. Hän tietää että nyt asiat ovat huonosti. Mutta mitä hän ei tiedä, on se, että asiat tulevat menemään vielä huonommin. Paljon huonommin.

Juotuaan aamukahvinsa hän pukee päälleen häntä monta kertaa palvelleen kalliin puvun päälleen, tiedostaen sen olevan viimeinen kerta. Hän vilkaisee vielä lähtiessään sanomalehden otsikkoa viimeisen kerran. "Voiko tämä olla totta"- hän mumisee.  Hän sulkee oven perässään ja suuntaa autolleen. Vanha vuoden -95 Toyota Corolla, jota on sittemmin kunnostettu monen monta kertaa ei ota käynnistyäkseen. Hän soittaa hyvälle ystävälleen Terolle, joka pelaa samassa joukkueessa harrastelätkää, kysyäkseen voiko häneltä saada kyydin töihin. "Mitä helvettiä sä tähän aikaan soitat? Tiedätkö paljonko kello on?" - Tero ärisee. "Voitko heittää mut töihin? Oon aika todennäköisesti saanut potkut, jos lehteen on uskomista."- hän latelee. "Mitä.... Anna mulle viis minuuttia niin oon teidän edessä"- hän lupaa.   Reilun kymmenen minuutin kuluttua hän kaahaa paikanpäälle. "Sä oot myöhässä"- Sami heittää. "Hei tää on vuoden -92  Nissan sunny. Tajuatko mikä tuuri sulle kävi että tää edes käynnisty?- hän kuittaa sarkastisesti. Matkalla Sami kertoo mistä on kyse. 

Perille päästyään Sami kävelee työpaikan isoista ovista sisään. Missään ei ole ketään. 

Hän kävelee hissille ja nousee neljänteen kerrokseen, jossa hänen esimiehensä konttori sijaitsee.

Ei aikaakaan hissiltä, kun hänen esimies kävelee kapealla käytävällä vastaan. "Olen pahoillani, en tiennyt tästä"- esimies kertoo masentuneena. "Ne irtisano meidät kaikki. Ollaan niiden sätkynukkeja, jotka vaan kärsii niiden toimista. Isot herrat myivät yhtiön kiinalaisille. Siellä suunnittelivat jo etelänmatkaa"- hän lisää.

Sami puree hammasta. "Yksitoista vuotta olen tätä yhtiötä palvonut, raatanut perseeni ruvelle sen eteen. perheeninikin on joutunut kärsimään työmääristäni ja tässäkö kiitos?"- Sami raivoaa. Hän ohittaa esimiehensä kapealla käytävällä, pudottaen vahingossa seinältä taulun, joka särkyy paloihin pudotessaan lattialle. Hän jatkaa kuitenkin matkaansa kohti ylimpien johtajien tilaa. "Ei sun kannata sinne mennä. Ei se muuta mitään. Sulla sentään on vielä mahis päästä muualle, mutta jos meet sinne raivoamaan, niin sua ei huoli enään kukaan"- Esimies varoittaa. 

Sami pysähtyy ja katsoo lattiaan. Hän ei halua tiedostaa olevansa tästä päivästä lähtien työtön. Hän kääntyy ja katsoo esimiestään silmiin. "Olet hyvä jätkä. Laita mut sun suosittelijaks mihin ikinä haetkaan. Mä kehun sut pilviin."- Esimies tarinoi. Sami kuitenkin poistuu sanomatta mitään. Tero odottaa häntä ulkona tietämättömänä  koko tilanteesta. "No, miten kävi?"- Tero utelee. "Mennään nyt sinne kaljalle, selitän siellä sitten"- hän sanoo katsoessaan ikkunasta äärettömään kaikaisuuteen. "Kello on yheksän aamulla. Ei me nyt kaljalle olla menossa tähän aikaan.... eihän?"- Tero jatkaa uteluaan. "Aivan sama mihin tässä nyt mennään"- Sami ärähtää.  Tero käynnistää auton ja suuntaa kohti heidän vakiopaikkaansa, missä käyvät jokaisen pelin jälkeen. He ovat käyneet siellä niin monesti, että ovat ystävystyneet pubinpitäjän Aleksin kanssa. Tero avaa lukituksen puhelimessaan ja soittaa Aleksille. "Nyt on vähän niinkuin paskempi tilanne, pystytkö tulla kaatamaan meille parit kaljat alakertaas?"- Tero kysyy. "No tuota... Kello on yhdeksän.." "Tiedän"- Tero keskeyttää. "No viistoista minuuttia niin tuun avaamaan oven, okei?" 

Viidentoista minuutin päästä hän aukaiseen oven kaksikolle ihmetyksissään. "Mitä on tapahtunut"- Alluksikin ristitty pubinpitäjä kysyy varovaisesti. Tero nyökkää etummaisena päätään, ettei Aleksi kysyisi mitään. "Ei millään pahalla Aleksi, mutta voidaanko olla puhumatta siitä?"- Sami pyytää. "Tottakai, tottakai, anteeksi!"- Aleksi pahoittelee. "Mitä teille sais olla?"- hän jatkaa. Tero tilaa parit kaljat kun Sami kävelee kohti vanhaa jukeboxia. "Ei se oo toiminu sen jälkeen kun isä lopetti täällä"- hän huikkaa Samille. 

Sami nojaa kohti jukeboxia, ottaen varovasti kiinni sen pölyttyneistä kahvoista. Sami pudottaa päänsä alas ja päästää muutaman kyyneleen. Tero kävelee kaljan kanssa viereiseen pöytään sanomatta mitään. "Meillä on laina ja nyt kumpikaan meistä ei oo töissä kun Anukin on äitiyslomalla"- Sami kertoo nostamatta katsettaan. 

"Sori emmä tollasesta tienny"- Tero vastaa yllättyneenä. Samalla Aleksi kävelee Samin taakse ja laittaa käden hänen olkapäälleen. "Paljonko teidän laina on?"- Aleksi kysyy entistä varovaisempana. "125 000€, josta reilut sata tonnia meni asunnon kiinnitykseen"- Sami vastaa. "Ei meillä oo mitään mahdollisuuksia maksaa sitä ilman työpaikkaa"- Sami jatkaa ja huikkaisee kaljan alas yhdellä kulauksella.  

Pyöreän tilan keskellä on pyöreä, mahonkinen baaritiski, jonka Sami kiertää päästäkseen vessaan. 

"Käy vähän sääliksi kaveria"- Tero myhäilee Samin poisollessa. "Kuhan ei ratkeis taas juomaan niinku viime kriisin aikaan, kun oli riitaa vaimonsa kanssa"- Aleksi vastaa. Samilla oli reilut puoli vuotta takaperin riitaa vaimonsa kanssa uskollisuudesta. Anu oli saanut Samin kiinni uskottomuudesta, tai näin hän ainakin luuli, kun tosiasia oli se, että Sami oli tavannut vanhan ystänsä Katariinan vuosien takaa, ilman mitään intiimiä läheisyyttä. Mutta syytä epäilyyn ja mustasukkaisuuteen Anulla olikin, sillä he olivat nuoruusvuosinaan seurustelleet, ollessaan reilun parinkymmenen vanhoja. Neljätoista vuotta myöhemmin Katariina oli ottanut Samiin yhteyttä, aluksi pyytäen vain kahville kertaamaan muistoja ja tarinoimaan vuosien mukanaan tuomia muutoksia. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta Sami loukkaantui Anun syytöksistä, ratketen juomaan moneksi viikoksi. Aikansa Tero ja Aleksi kertaavat mennyttä kunnes Sami ilmaantuu paikalle.  "Laita mulle vielä toinen"- Sami toteaa. "Se on sitte viimenen"- Tero kuittaa. "Ooksä joku vitun äiti vai?"- Sami ärähtää. "Ei muttakun sulla on taustaa ja..." "Anna olla"- Sami keskeyttää. "Mä oon huolissani susta"-Tero lausuu huolestuneella äänensävyllä. "Hei, kaikki saa potkuja töistä. Ei tässä elämä mihinkään kaadu! Suo nyt mulle se toinen kalja"- Sami korostaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Aleksi käy täyttämässä tuopin reunojaan myöden täyteen ja korostaa että tämä on sitten viimeinen.
Sami juo Karjala-logolla varustetun puolen litran tuopin taas kertaheittämällä alas ja röyhtäisee perään. "Sulta ei ainakaan käytöstapoja puutu"- Tero yrittää keventää ilmapiiriä, johon Sami hieman hymähtää hymyillen. "Sami hei, ei tää tilanne oo niin huono mitä sä sen pääässäs kuvittelet. Kyllähän tollanen komee puoliks vielä nuorekas mies saa töitä mistä vaan"- Tero kehuu. "Mutta toi sun helvetin ruma leukaparta saa kyllä lähteä"- Tero tylyttää. Hän ei sanallakaan liiotellut, löytyneehän Samille töitä. Pitkähiuksinen, vahvaleukainen ja varsin karismaattinen Sami on varmasti monen äidin mielessä kun kuvailee lempivävyään. "Okei, nyt mennään! Kiitti Aleksi"- Tero huikkaa noustessaan pöydästä. Sami katsoo kaukaisuuteen mitään sanomatta. "Tuu, mä heitän sut kotiin"- Tero sanoo myötätuntoisella äänellä.

Kotiin päästyään Anu huomaa heti jonkin olevan vinossa. "Tarkottiko toi uutinen suakin?"- hän kysyy samantien. Sami kävelee keittiöpöydän ääreen ja samassa kuusivuotias Elli juoksee hänen eteensä. "Isiiiiiii"- hän iloitsee. Sami nostaa Ellin syliinsä antaa vahvan halin ja suukottaa häntä otsaan. "Tuun pian leikkimään sun kans, käyhän laittamas lelut valmiiksi"- Hän vihjaa, mutta vain koska heillä on Anun kanssa vielä selvitettävää. Elli juoksee omaan huoneeseensa kaksikerroksisen talon hienoja koivupuupohjaisia portaita pitkin. "Sä haiset vanhalle viinalle"- Anu toteaa huolestuneena. "Me käytiin vain parilla, en nähnyt muuta vaihtoehtoa.." "Muuta vaihtoehtoa? Sä teet sen mulle taas."- Anu keskeyttää. "Teen minkä taas?"- Sami kysyy epätietoisena. "No ratkeet juomaan. Se on helvetillistä mulle ja lapsille, tajuutko sä sen?"- Hän tivaa. "Ei se musta ratkennutta tee jos käyn juomassa kaks kaljaa yheksäl... okei, onhan tää aika vähä erikoinen mut sun täytyy ymmärtää"- Hän toteaa. "Mä en oo koskaan tajunnu noita sun pelinjälkeisiä yks kalja sinnetänne- rituaaleja. Senkin ajan voisit leikkiä lastes kanssa!"- Anu alkanee suuttua hiljalleen.
Kellon lähestyessä viittä illalla riitely vain jatkuu. Mukaan vedetään myös vanhat tapahtumat, aina uskottomuudesta alkoholismiin asti. Riidalle ei näy loppua, vaikkakin niin pienestä ja olemattomasta asia lähti eskaloitumaan. "Tajuatko kuinka raskasta se on lapselle kun oma isä ryyppää kokoajan?"- Anu luettelee. "En mä..." "Sä oot mulle jo todistanu olevas helvetin huono käsittelemään asioita. Sä hoidat ne vaan viinalla"- Anu raivoaa. Samalla Elli juoksee alakertaan itkien. "Älkää tapelko, mua pelottaa"- hän kertoo täristen.
Anu nostaa Ellin syliinsä ja rauhoittelee. Sami nousee ylös ja poistuu hetkellisesti keskustelusta Miron huoneeseen, jossa pieni taapero on päiväunilla. Vasta yhdeksän kuukauden ikäinen vesseli on isän silmäterä. "Susta tehään vielä iso nimi lätkässä. Lähet NHL:ään ja kylvet sielä tuhoa" - Sami unelmoi kyynel silmässään. "Mutta siihen asti sun pitää vaan hyväksyä se tosiasia että tuut käymään vielä kovan ja raskaan tien"- hän jatkaa. Isä suukottaa poikaansa otsalle ja sulkee oven perässään. Elli on rauhoittunut ja halaa tiukasti äitiään. "Älkää tapelko, mua pelottaa se"- hän kertoo kyynel silmissään. Anu nostaa katseensa Samiin. Hänkin on vuodattanut kyyneleitä. "Ei me tapella, me vaan keskustellaan kovaäänisemmin"- Sami yrittää selittää Ellille. "Onko lelut pian valmiit jos tuun ylös leikkimään?"- Sami yrittää piristää. "Ei vielä! odota hetki"- Elli pysäyttää innoissaan, ja juoksee yläkertaan. "Lupaa mulle ettet vie tätä asiaa yhtä pitkälle ku viimeks"- Anu pyytää. "Miks sun pitää aina vetää kaikki vanhat asiat mukaan?"- Sami tivaa. "Mä oon pahoillani..." "Anna olla"-Sami keskeyttää. "Mä tarviin aikaa, ei mulla oo mitään määränpäätä nyt eikä sun syyttely helpota asiaa"- hän jatkaa.  Keskustelu saa kuitenkin dramaattisen käänteen ja pari alkaa taas riitelemään yhä suuremmin ja suuremmin. Tähän mennessä kaikki vanhat asiat ovat läpikäytyjä uudelleen. Sami huutaa vaimolleen joka huutaa takaisin. Elli itkee kädet korvilla yläkerrassa. Sami poistuu läimäyttäen oven kiinni vauhdilla. Hän kävelee autotalliin, josta hän löytää Anun auton, sillä hänen oma autonsa ei käynnisty. Hän starttaa auton ja ajaa kovalla vauhdilla läpi yleensä niin rauhallisen naapurustolähiön. Asiat saavat kuitenkin vielä suuremman käänteen.

Sami ajelee ympäri maaseutua muutaman tunnin ajan. Puhelin tärisee Anun yrittäessä saada miestään kiinni, joka ei kuitenkaan vastaa. Raivostuneena hän tiuskii taustapeilille, kuvitellen sen olevan Anu itse. Tero soittaa, jolle Sami vastaa. "No?"-Sami vastaa. "Mitä helvettiä sä menit jätkä tekemään? Anu soitti aivan hysteerisenä mulle ku ei saa sua kiinni! Tajuatko kuinka huolissaan sielä ollaan susta?"- Sami lausuu puolikiukkuisena. "Ei mulla oo.." "Hei nyt jätkä ajattele muutaki ku ittees!"- Tero keskeyttää totuttuun tapaansa. "Mä tarviin aikaa!"- Sami huutaa takaisin.  "Sulla on varmaan niin helvetin helppoa elämää ku sun ei tarvi huolehtia muutaku ittestäs"- Sami tiuskaisee. Vaikka hän on hyvin tietoinen asiasta, että Teron vaimo kuoli kolarissa kolme vuotta sitten, hän silti lipsauttaa. "Kuinka sä vittu kehtaat?" "Sori emmä.."- Sami keskeyttää. "Haista sinä jätkä vittu! Mä oon sua peesannu viimeaikoina niin paljo ku sä oot vaan kehdannu pyytää. Ja sä vajoat noin alas, pilkkaamaan mun elämää"- Tero raivoaa tosissaan. Puhelu katkeaa ja Sami purskahtaa itkuun. Niin kookkaan miehen itkeminen on sydäntä särkevää, eikä sitä näe usein. Pimeys alkaa laskeutua maakunnan idyllisen taajaman ylle. Kylmä tuuli riepoo syrjäkaupungin asukkaita.
Samin maailma on viimeistään tähän hetkeen mennessä romahtanut. Hän miettii läpi päässään monia eri mahdollisuuksia, mutta näkee mustan kiven jokaisessa. "Mitä vittua mä nyt teen?"- hän itkee itselleen. Sami on aina ollut äkkipikainen sekä herkkä reflekseissään. Mutta nyt Sami vie asian liian pitkälle. Hän ajaa pitkää maantiensuoraa eteenpäin, kunnes vaihtaa yhtäkkiä kaistaa. "Kuinka helppoa se olisi"-hän mumisee itselleen. "Jättää kaikki murheet taakse. Jättää ne tähän maailmaan"-hän jatkaa. Sami miettii itsemurhaa. Hän palaa takaisin omalle kaistalle kun kaukana kaukaisuudessa näkyy vastaantuleva auto. Paha olo vain lisääntyy matkan edetessä.
Kaksi kilometriä myöhemmin Sami kääntyy entistä hiljaisemmalla maantielle. Paha olo ei kuitenkaan ole poistunut. Hän toimii tunteiden varassa järjen sijasta. Hän ei tiedosta, että tilanteesta on muitakin poispääsyjä kuin itsensä teloittaminen.  Sami kiihdyttää piskuisen Golfin reilusti ylitse nopeusrajoitusten. Hän on päättänyt mitä tekee. Pitkällä kaukaisuudessa vastaan tulee täyspitkä, järisyttävällä voimalla eteenpäin jyskyttävä rekka. Sami on päättänyt, hän tekee sen. Hän vaihtaa kaistaa. Rekan lähestyessä kuski väläyttää kaikkia mahdollisia valoja, mutta tuloksetta. Kolmesataa metriä ennen rekkaa Sami vaihtaa kuitenkin takaisin omalle kaistalle ja rekka ajaa ohi samanaikaisesti sekä töötäten että nosten pystyyn keskisormensa.
Sami jatkaa matkaansa pahan olotilan velloessa läpi Samin. Revontulet heijastavat kauneuttaan auton konepellin kautta hyytävän pakkasen paukkuessa. Sami kiihdyttää jälleen nopeasti. Vastaan tulee loiva käännös oikealle, mutta Sami ei tiedä, että mutkassa on mustaa jäätä. Samalla hän näkee toisen rekan tulevan vastaan käännöksen toisella puolen. Hän jatkaa kurviin yli sadan kilometrin tuntivauhdilla. Sitten tapahtuu jotain. Auto lähtee liusumaan kohti vastaantulijoiden kaistaa. Hän nostaa päänsä ja pyyhkii viimeiset kyyneleensä. Aika kuluu kuin hidastetussa elokuvassa, kun Samin auto jatkaa törmäyskurssilla kohti rekkaa. Samalla hän tajuaa tämän olevan suuri virhe, mutta se on liian myöhäistä.

Jatkunee seuraavassa osassa.
-Jani

Saksalaisvivahteisen tukkukaupan yliarvostuneisuus

Tänään heräsin hirveään katkuun. Tuoksu, jos sitä voi sanalla sanoa, oli hyvin kitkerä ja aiheutti osakseen oksennusrefleksejä. Siinä hetken aikaa koitin painaa tyynyä naaman etupuolelle, jotta voisin jatkaa uniani ilman mukaankuulumattomia döfiä. Niille, jotka eivät vielä ole kokeilleet nukkua tyyny kiinni nenässä, niin älkäähän kokeilkokkaan, happihan siinä aikanaan loppuu.

Nousin sitten hieman ennen kahdeksaa, joka on tosin tämän viikon ennätys, sillä olen aiemmin herännyt viimeistään seitsemältä. Kävelin ympäri asuntoa etsien katkun aiheuttajaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta huomasin siinä kierrelleskellessäni, että asunto oli muuttunut taas vaihteeksi pahasti poikamiesboxia muistuttavaksi epäsiistiksi lääväksi. Mutta koska olen mies, olen heikohko siivoamaan, kuten kaikki, varsinkin naiset, osaavat olettaa.  Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että aloitin kyllä siivoamaan, kunhan olin eka tyydyttänyt virtuaaliset tarpeeni facebookissa. Ja tästä ei sitten muovata mitään kaksimielistä!

Mietiskelin, että miten siivoan vähän, mutta saan sen näyttämään paljolta. Huomasin että pulloja oli kertynyt eripuolille asuntoa. Pääosin Lidlin palautuspulloja, mutta koska lähin kauppa on S-market, johon matkaa on vajaat 200m, niin ihan ymmärrettäväähän se on, että ei sitä jaksa vaivautua 500m päähän palauttaa muihin kauppoihin sopimattomia palautuspulloja.
Ulos katsomatta päätin sitten lähteä liikenteeseen. Tapanani on kyllä pukeutua hyvin talviseen varustukseen, vaikka tämä niinsanottu talvi on kaikkea muutakuin suomalaiselta talvelta voisi odottaa. Mutta avattuani ulko-oven valahti lunta sisään ovesta. Oli tullut lunta, ja sitä oli tullut aivan vitusti. Tai no, ainakin lumet oli kolattu juuri ulko-oven eteen.
Talvikenkiähän en omista, sillä en paljoa niistä perusta, mutta voin sanoa että niissä kinoksissa mielummin kävelee sisävuoratuilla tossuilla kuin reikiä täynnä olevilla converseilla. Se on yhtä järkevää kuin panisi suuhunsa hehkulampun, tunkisi perseeseensä sähköankeriaan ja odottaisi, milloin välähtää.
Luojan kiitos matkaa oli vain 500m!

Kävelin sitten Lidliin, jossa yllätyksekseni huomasin, että pullonpalautuspisteessä ei ole ketään. Napautin lumet pois kenkien päältä ja nostin katseeni, vain huomatakseni tekstin "Palautusautomaatti täynnä, henkilökunta kutsuttu". Siinä sitten vain itsekseni hymähdin ja jäin odottelemaan. Odotin noin viisi minuuttia kunnes tilaan tuli toinen luontoasuojeleva ihminen palautuspullojensa kanssa. Molemmat nököttivät omien palautuspisteidensä edessä, kunnes miltei hetiperään tuli kolmas pullonpalauttaja. Koneissa vieläkin vilkkui sama teksti. Samaan aikaan kaupan puolelta kuuluu ilmoitus "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa"- joka antoi ajatuksen, että tässä voi mennä vielä hetki. Minuutti tästä niin kuuluu ilmoitus "Kassalle odotetaan esimiestä"- joka taas sysäsi valmiiksi kuumaan tilaan lisää odottamisen iloa. Taas kului muutama minuutti, jolloin kuului jotain epämääräistä ääntä toisesta palautuspisteestä. Siinä hetken aikaa vilkkui vielä valo, jonka jälkeen toisena tilaan tullut asiakas pääsi palauttamaan pullonsa. Arviolta kolme pullonpalauttajaa pääsi palauttamaan pullonsa, ennenkuin ovesta tulee lyhyt, hyvin kiukkuinen myyjä, joka toteaa "Ei tää vaan vittu toimi"- ja laittaa kyltin palautuspisteen kohalle, jossa lukee, että huoltaja on kutsuttu. Tässä vaiheessa ilokseni kuulin, että eräs hyvin ystävällismielinen ulkomaalaistaustainen mies sanoi " voit mennä ennen mua kun olit täälä ennen mua"- johon vastasin, että "ei tarvitse, ei mulla kiire ole"- joka oli totta, eihän siinä kiire mihinkään ollutkaan. Kiltisti siinä sitten käppäilin jonon perällä, joka kuitenkin veti kovin nopeasti. Olin neljätenä, kun huomasin että juuri vuorossa ollut palauttaja työnteli aika kiukulla pulloja koneeseen. Mittarissa oli lukema 18,25e kun kaveri painoi nappia. Hirveän aggressiivisen oloinen kaveri riuhtaisi kuitin koneesta ja arvatkaapa repesikö kuitti, ja repesikö kuitti juuri viivakoodin kohdalta. Rupesi melkein jo pelottamaan, kun siinä itseänikin pidempi honkakaappi rupeaa korottamaan ääntään. Samaan aikaan palautusvuorossa oleva toinen ulkomaalaistaustainen mies palauttaa pulloja, mutta on kovin hidas. Niin ja unohdin mainita, että kaveri otti kuitin ulos jokaisen palautetun esineen jälkeen. Aluksihan tuo vain nauratti mutta siinä vaiheessa kun pulloja on uskottavasti ainakin viisitoista jo palautettu niin alkoi huumori loppua.  Tästä kuitenki päästiin eteenpäin ja pääsin itse liikkeen puolelle. Tosin kaksikymmentäviisi minuuttia liikkeeseen saapumiseni jälkeen.

Huomasin mainoksen jossa mainostettiin "5pkt nuudeleita 1e". Päätin sitten ostaa kertaheitolla 15pussia nuudelia. Kassalla sainkin ihmetellä kun hinta olikin sen kolmen euron sijasta 12e. Totesin vain että "5ps 1e, eikö vaan?" Mutta mies oli ulkomaalaistaustainen, eikä ymmärtänyt mitä sanoin. Mies sanoi uudestaan "kaksitoista euroa"- johon sanoin taas edelläkerrotun viisun. Mies painoi nappia ja kuului tuttu "Kassalle odotetaan esimiestä"-lause kaiuttimista. Tässä vaiheessa rupesi jo vituttamaan. Yksinkertainen kolmen minuutin kauppareissu on muodostumassa ylipuolituntiseksi halpatavaran paskamyrskyksi. Siihen sitten joku toinen mies käveli paikalle ja kysyi ongelmaa. Myyjä kertoi että olin ostanut viisitoista pussia nuudelia mutta en suostu maksamaan. Hymähdin siinä tekopyhästi ja totesin hyvin epäsiveellisesti "mitä vittua?"- puolustan itseäni nyt siinä suhteessa että olen hyvin pitkäjänteinen sekä kärsivällinen, varsinkin tälläisissä asioissa, mutta puoli tuntia talvitakki päällä, varpaat jäässä ja ostamassa jotain minkä ei uskoisi aiheuttavan minkäänmuotoista kalabaliikkia, on selvää että jossain vaiheessa alkaa nyppiä. Kerroin kuitenkin tilanteen esimiehelle hyvin yksinkertaisesti. Hintakin saatiin oikeaksi, mutta koin asiakseni antaa muutenkin palautetta, jota en siis koskaan tee julkisesti. Kerroin esimiehelle minkälaisen urakan olen joutunut näkemään vain muutaman tähteellisen palautuspullon takia. Myötätuntoisesti esimies pahoitteli asiaa ja lupasi tehdä asialle jotain, kun taas puolestaan myyjä otti viimeisen nuudelipussin ja läimäisi sen liukuhihnaa pitkin niin kovalla vauhdilla että se kimposi toisen nuudelipussin kautta lattialle. Sanoin vain että "Sä varmaan haet mulle uuden?" - jonka jälkeen kuulin ehkä viimeiset sanat mitä tulen koskaan Lidlissä kuulemaan. "Hae ite". Siis voi jumalauta siinä nyppi aivan huolella. Sieltä hain sitten kiltisti uuden pussin. Alistuin kohtalooni niin sanotusti, mutta ei voi olla noin huonoa palvelua. Ei vaan jumalauta voi.

Muistan ku Lidl tuli Vaasaan. Se oli sellainen hieno ja halpa paikka mistä sai vaikka mitä puoli-ilmatteeksi. Nykyään se on paikka josta haetaan ruokaa jollei rahat riitä muualle. Toisaalta, en yhtään ihmettele jos asiakkaat välttävät siellä käymistä asiakaspalvelutaidon puutteen vuoksi.

Iso miinus. En suosittele. Tästä lähin palautan Lidlin pullot viereiseen S-markettiin ja itken kassalla kuinka kone hylkäsi kaikki pullot.

Ei muuta.

Ps. Lukijoille tiedoksi, että olen tehnyt facebookkiin sivun, jossa julkaisen kaikki blogitekstit. Alan myös kuvaamaan videoblogia. Kesällä tosiaan painelen naapurimaahan, ja lisäilen reissusta useita videoita sekä kuvia. En pakota tykkäämään, päätös on omissa käsissänne. Pikemminkin vain pyydän.
Sivulle pääsette alla olevasta linkistä:
www.facebook.com/kuskinpaivakirja