Time to grow up

Sanon heti tähän alkuun sinulle, joka olet aloittanut tekstin lukemisen, että kun olet lukenut, olettaen tietenkin, että jaksat pitää silmiä auki koko uuvuttavan kirjoituksen ajan, olisi suotavaa, että jättäisit anonyymin kommentin, tai kaksi tekstin alaosassa sijaitsevaan palauteosioon. 

VAROITUS: Sisältää herkkää tekstiä, tunteellista tarpomista sekä kiusallisia kommentteja, jotka herättävät eripuraa sekä keskustelua!

Allright. You ready? Here we go.

Mun on ollu viimeaikoina hirveen vaikee puhuu tunteista ja yleensä niistä puhuttaessa sulkeudun aivan täysin. Miksi? Mulle on aina ollut todella helppo puhdistaa ilmaa kirjoittamalla kaikesta, mut nyt nämä niinsanotut tunteet ovat käyneet hyvin vaikeiksi käsiteltäväksi.

Jos otetaan nyt puheeksi miesten keskuudessa varsin lälly asia, joka on rakkaus ja tunteet, on mun kyllä helppo myöntää että sellaisia on ollut, on ja tulee olemaan. Niinkuin jokaisella meistä. Mä en ymmärrä miksi pakoilen niitä asioita. Mulle on moni sanonut, että olen muuttunut. Että olen kasvanut kypsemmäksi ja aikuisemmaksi. Ehkä se on totta, tai ainakin toivon että se on, sillä olen itsekin huomannut itsessäni muutoksen. En reagoi asioihin enää yhtä äkkipikaisesti tai impulsiivisesti ja mielipiteeni ovat ainakin mielestäni epäitsekkäitä. En tiedä kenen- tai minkä takia, mutta alan ymmärtää muutosta. Mutta miksi viimeajat ovat olleet itselleni niin vaikea hahmottaa menneisyydestä. 

Jos haen asioita menneisyydestä, mitä mietin ja joka askaruttaa on juuri rakkaus. Se vuoristorata jonka kyydissä olin, söi itseäni sisältäpäin, muuttaen minua suuntaan johon en tahtonut muuttua. Saman kärryn kyydissä olen vieläkin, mutta nyt tuntuu sen tasoittuneen. Ei enää pitkää ylämäkeä, jonka jälkeen vatsanpohjaa kouraisevaa alamäkeä. Mutta silti tämä asia, josta pidän vieläkin kiinni, pelottaa aivan suunnattomasti. Olen ottanut osumaa, olen kärsinyt, itkenyt, väitellyt ja tapellut, mutta koskaan en ole antanut periksi. Jos rakkaus on tarpeeksi vahva kestää mitä vain. Kysymys onkin siinä että kauanko kannattaa jaksaa. On ollut päiviä jolloin on helpompaa ja puolestaan päiviä jolloin mikään ei ole kiinnostanut. On vieläkin. Ja tulee varmasti olemaan, mutta välillä kun järki ja tunteet puhuvat eri kieltä, on vaikea olla tarraamatta kiinni siitä, joka tuntuu paremmalta. Olen aina tehnyt niin ja mietin vain, että mihin tässä vielä päädytään. Mä olen itse ajanut itseni tilanteisiin, joissa olen ottanut osumaa. Omaa itsekkyyttäni, ajattelematta miltä toisesta saattaa tuntua. Mutta nyt kun mietin omaa käytöstäni puolitoista vuotta myöhemmin, huomaan olevani jotain muuta. Enkä sano tätä vain koska luulen olevani, vaan sen huomaavat muutkin. Ainakin näin monet sanovat, mutta ei kellään ole syytä nuoleskella minua. Toivon vain, että tämä muutos olisi se tarpeellisin, mutta vain aika on se, mikä näyttää mikä oli kannattavaa. 

Olen lukenut viimeviikkojen aikana monia eri blogikirjoituksia ja olen löytänyt muutaman samassa tilanteessa nököttävän ihmisen. Ei nyt sanallasanoen nököttävän, vaan ikäänkuin ihmisen, joka tallaa katuja samoissa kengissä kuin minä, tuntien samaa itseaiheutettua painostusta omista asioista. Olenkin ottanut muutamaan yhteyttä vain keskusteltaakseni näistä asioista ja yllättävää siinä olikin se kohta, että huomasin tämän pitkäkestoisen, monipuolisen emotionaalisen ajattelun olevan ihan normikäytäntö. Vain harvat kirjoittavat siitä, itseni mukaanlukien, mutta sisällöstä löytää yhteisen asian: Kirjoittajalle on tärkeämpää vain saada kirjoittaa tunteistaan, ei niinkään se, että saa monilta ihmisiltä myötätuntoa tai palautetta kirjoituksesta. Itselleni on tuontaivallisen yhdentekevää, kuinka moni näitä lukee. Pidän itse tärkeämpänä sitä, että kirjoittaminen helpottaa omaa oloa.  

Itseasiassa kun tuli puheeksi, tahdon mainita yhdestä blogista. Uusimman tekstin mukaan kyseisen henkilön parisuhde on täydellinen. He ovat seurustelleet kymmenen kuukautta, jotka ovat kirjoittajan mukaan olleet täydelliset kymmenen kuukautta. Ei olisi voinut olla parempaa kymmenkuutautista. 

Otin yhteyttä kirjoittajaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. En tietenkään epäile, etteikö parisuhde voisi olla täydellinen, olen itsekin sitä kokenut monesti. Tai likemminkin onnellisuutta. Mutta kysyessäni kirjoittajalta, että mikä määrittää täydellisen kymmenkuukautisen, vastasi hän vaatimattomasti vain sen, että kun saa toisen kainaloon yöksi.  Se laittoi itseni miettimään, että vaatiiko onnellisuus ja täydellinen parisuhde paljoa. Onko hienostoravintolassa syönti kerran viikossa, ruusuja postimiehen välityksellä, tai lukuisat yllätykset osa täydellistä parisuhdetta. Okei myönnän, ehkä hieman kliseinen esimerkki, mutta vastaus on ei. Ei se vaadi paljoa. Itse olen vain odottanut itseltäni niin taivaallisen paljon, että se on vienyt merkityksen pois niiltä pieniltä asioilta. En osannut arvostaa vaikkapa vieressä nukkumista. Kysykääpä joku nyt.

Olin poissa vajaat kolme kuukautta. Opin sinä aikana paljon. Huomasin, että mustasukkaisuus on perseestä. Osa toimivaa parisuhdetta on luottamus. Tai mielestäni yksi isoimmista ja tärkemmistä asioista. Jos oppisin jokaisen asian vain tajuamalla mitä on todellisuus, olisi elämäni hektisen yksinkertaista.  Ymmärsin myös tarkoituksen sillä omalla-ajalla. "Mikä vitun oma-aika, who needs that?"- ajattelin ennen. Nykyään huomaan, että haluan itsekin pitää sitä omaa aikaa, ottaa vaikkapa läppärin syliin ja kirjoittaa tai tehdä jotain vain itselleni. Ei se ennen ollut niin mustavalkoista mitä luulin. Mutta ihminen on perusluonteeltaan itsekäs. Itsekkyys on se, joka vie itseäsi eteenpäin. Epäitsekkyydellä junnaat samassa paikassa avittaen muita eteenpäin. Et pääse oviaukosta pidemmälle, jos pidät ovea kaikille auki. Mutta joskus se on hyvästä, varsinkin jos maine on tärkeää. Itse en jaksa enää tuosta maineesta välittää. Asun vaasassa, jossa piirit ovat, niinkuin monissa muissakin kaupungeissa ja kylissä, hyvin marginaalisen pienet. Joillekkin olen paska jätkä ja toisille en, mutta sitä se itsekkyyden ja epäitsekkyyden kanssa leikkiminen teettää. 

Ennen sitä ja ennen tätä. Kuka jaksaa uskoa, että joku kivipää niinku minä olen, tajuaa asiat sormia napsauttamalla? Se joka mut tuntee, tietää varmasti että olen tajunnut nämäkin asiat kantapään kautta. Varpaanlyömisen pöydänkulmaankin välttää vasta kun siihen sen lyö kertaalleen. 

Nyt on taas huomattavan paljon parempi olo, kun on saanut avautua ja itkeä verisiä kyyneliä nettiin. Ei nyt suoranaiseti itkeä tarvinnut, vaikkakin se on hyvin tyypillinen käytäntö tälläisten tekstin aikaansaamiseksi. 

Lässynlää en gång till. Nyt saitte taas sitä tunteetonta tekstiä. Kommentointi on vapaata ja jopa suotavaa!

Jani-Espanja-Jani-Sanakirja

Ei ollu kovin häävi palata takasin. Ei alkuunkaan. Ei pelkästään sillä, että mulla sattui olemaan yölento, vaan myös sillä, millanen mun lento oli. Ennekaikkea siis tämä niinsanottu kylmyys tappaa mua sisältäpäin.

Kaksi ja puoli mahtavaa kuukautta Espanjassa takana. Ne ihmiset, ne huikeet ja sydämelliset ihmiset keneen mä sielä tutustuin teki siitä mahtavan. Ne mahtavat  ihmiset teki myös mun paluulennosta todella paskan. En nimittäin millään halunnut lähteä, mutta pakko oli. Oli hieno tupnne kävellä ulos lentokoneesta sortsit ja hihaton paita päällä. Ei puuttunut enään kuin läpsyt jalasta! Vitun turistit mä sanon.


Kirjoittelin tuossa viimeksi kuukausi sitten. Vannoin pikkurilli pystyssä katsoen kohti korkempaan tahoonettä jätän alkoholit ja muut päihteet pois kokonaan. Toimiko se? No ei vittu alkuunkaan! Puolustukseni sanon kuitenkin, että onnistuin kuitenkin olemaan kolmetoista päivää ilman mitään. Se oli hieman outoa, koska olinhan mä sentään kanarialla. Vapaapäivä kanarialla oli vielä oudompi, jos se sattui osumaan tuohon kolmeentoista päivään. Oli hieman hankalaa keksiä tekemistä...  Katsokaas kun, mulla on ongelma. Sen kanssa pystyy kyllä elämään, mutta se hankaloittaa a
sioita suunnattoman paljon. Tai itseasiassa kaksikin asiaa. Ensimmäinen niistä on se, että jos päätän jotain, se ei koskaan pidä.  Koita siinä nyt sitten keksiä polkupyörä uudelleen. Ei oo hääviä mullakaan!

Mun kirjottaminen on muuten nykyään tällästä kolme riviä aiheesta sipuli, jonka jälkeen kuusi riviä aiheesta puuaita. Vaikee löytää mitään yhtäläistä, pidempää tekstintynkää, mutta tässä yksi tapahtumarikas illanistujaisilta Kanarialla.

Istuskelin apilaniityssä juomassa silloiseen tyyliini vettä, kunnes parin penkin päähän istahti muutaman vuosikymmentä vanhempi mies. En siinä vaiheessa vielä noteerannut miehen läsnäoloa mitenkään, kunnes hajuaisteihini kolahti aivan kaamea döfä. Jos sitä hajua pitää kuvailla, niin kevyt oksennuskusipaska. No, mies istuskeli siinä ja huuteli Jennalle tiskin toiselle puolelle kaikenlaista. Mies oli niin humalassa ettei muistanut edes hotellinsa nimeä. Kuitenkin, pienen kaivelun jälkeen mies muisti hotellinsa mutta oli hukannut avaimensa. En tällä kertaa jäänyt kummemmin kuuntelemaan vaan jatkoin matkaani yläkertaan Flanagans- nimiseen irkkubaariin.  Siellä istuskeltuani suuremman tovin ryntäävät ihmiset yhtäkkiä ikkunalle. Ihmettelin siinä aikani kunnes itsekin siirryin ikkunalle katsomaan mitä siellä tapahtuu. Joku mies oli kaatunut ja kysyin tarjoilijalta että minkämaalainen mies mahtaisi olla. Vastaus ei sikseenkään yllättänyt kun mies oli suomesta. Päätin mennä alas auttamaan miestä ja päästyäni miehen luo aiempi döfä oli vielä karmivampi. Mies oli kaatunut viereisen irkkubaarin edustalle ja on sanomattakin selvää ettei häntä haluta siihen makaamaan. Yritimme siinä Patrick's baarin omistajan kanssa saada miestä liikkumaan mutta mies vain makasi maassa mumisten vastauksia laidasta laitaan. Aikamme siinä kuuntelin mitä miehellä oli sanottavanaan kunnes otin miestä takaapäin kainaloista kiinni ja yritin nostaa. Ensinnäkin, mies oli yltä päältä tässä kyseisessä oksennuskusipaskassa. Siis kauttaaltaan. Heti saatuani otteen myös irroitin sen. Yritin verbaalisesti saada miestä nousemaan ja liikkumaan. Ei millään. Meni monta minuuttia ennenkuin mies edes silmiään räpäytti. Vartin päästä mies kuitenkin nousi ja lässähti samantien lähimpään tuoliin. Kohdassa missä mies makasi oli märkä läikkä. Ei rahaa, ei avaimia, mutta nimi oli Reijo. Näillä faktoilla on vaikeaa saada miestä mihinkäänpäin. Aloitin kuitenkin pienimuotoisella uhkailulla poliiseista, koska se näytti olevan ainut keino millä miehen sai reagoimaan. "Ei täsä mittee polliisei tarvii, relaa ny hei"- mies mumpelsi. Sain miehen verbaalisin avuin pois Patrick'sin terassilta sen vieressä kulkevan kävelykadun kivipenkille istumaan. Ajattelin että mun hommat on nyt tehty, voin mennä takasin sisälle. Morjenstin miestä vielä kertaalleen ja kapusin takaisin ylös, repien kellon kädestä ja miltei juosten suoraan vessaan pesemään käsiä. Tämän session jälkeen käppäilin tyytyväisenä, päivän hyvän työn tehneenä takaisin penkille, kunnes katsoin takaisin kadulle. Siinä mies nökötti tuhannen tupakeissa, tajuamatta että jollei pian saa apua niin taskusta häviää kaikki puhelimesta lompakkoon asti. Siis kun, Inglesissä on yöaikaan mustia niinsanottuja prostituoituja (yleisempi sana olisi HU**A, mutta yleisen siveellisyyden pysyttäköön edellämainitussa) jotka avokätisesti jakavat palveluitaan yksinäisille miehille jotka tallaavat kadulla pimeyden laskeutuessa. Yksi näistä hirmulaisista olikin jo päätynyt miehen viereen. Itse likipitäen ryntäsin takaisin ulos ja lähestyessäni onnellista pariskuntaa sanoin naiselle hieman kovemmalla äänellä, että hän on minun isä, jätä rauhaan. Nainen hymyili sillain, jos pitää kuvailla, niin puoliksi sarkastisesti ja puoliksi asenteella "Painu vittuun"- mutta itsehän en jättänyt. Kumarruin miehelle, ja sanoin hyvin rauhalliseen sävyyn, että nyt kannattaa uskoa mua, sä et halua jäädä tähän. Mies nosti päänsä ja sanoi että haista sinä mukula paska, johon vastasin, että se on mulle ihan sama ryöstetäänkö, raiskataanko ja hakataanko sut, mutta jos sä haluat välttää mitään noista, niin sinuna suotuisin kuuntelemaan mitä mä sanon. Siinä vaiheessa mies ikäänkuin nöyristyi. Nosti jälleen sekavan katseensa ylös ja sanoi että mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Sanoin että lähdet kotiin. Tiesin kyllä että mies ei tuossa kunnossa pääse mihinkään taksiin, sillä mies oli päästänyt luultavimmin paristi allensa, molemmat lastit. Ja koska tiesin, että hotelli on pitkän matkan päässä, niin en ajatellutkaan saattavani miestä hotellille asti, vain siihen asti, että olisi hänenkinlaisensa miehen turvallisempaa kävellä tyylillä "askel eteen, kaksi taakse, yksi yläviistoon vasemmalle ja kolme sivulle ja taas yksi eteenpäin". Mies nousi penkiltä käyttäen varmaan jokaista lihasta jonka hän massiivisessa ruumiissaan omisti. Kömpi ensimmäiset kolme askelta pitäen penkinreunasta kiinni, pysähtyi ja huokaisi. En tahtonut jäädä arpomaan lottonumeroita saatika heittämään smalltalkia miehen kanssa, joten sanoin epätyypilliseen tapaani miehelle, että nyt sä vittu liikut eteenpäin, mulla ei oo koko iltaa aikaa odottaa. Mies huusi takaisin jotain, pitäen katseen tiukasti maassa. Mies ponnisti käsillään itsensä suoraksi ja oli horjahtaa itseenipäin jolloin refleksinomaisesti tarrasin miehestä kiinni ettei hän kaatuisi. Huono idea. Välitön märkyys osui käsiini ja oksennus kurkkuuni. Tönäisin miehen äkkipikaisesti takaisin, tajuamatta että mieshän kaatuu. En tietenkään halunnut että mies kaatuu, mutta what can you do. Viina on viisaiden juoma, ei hänen. Mies kuitenkin kaatui maahan, suojaten päänsä. Mies huusi maasta kaikkea "Vitun pentu" aina "Tapa ittes" asti. En jaksanut välittää, mutta silti omatunto ei antanut periksi. Nostin miehen jälleen kerran maasta ja mies otti kaksi hyyyyvin pitkää askelta eteenpäin, tai ainakin omasta mielestä, jolloin hän nojautui puuhun ottamaan hieman lisähappea. Ainoa valttikorttini millä sain mieheen vapinaa ja askelta toisen eteen oli se, että otin itse muutaman askeleen kohti irkkubaaria sanoen "Emmä jaksa, koita pärjätä" johon mies aina vastasi että okeiokei mä kävelen. Tuotakin taktiikkaa sain käyttää varmaan nelisen kertaa, ennenkuin päästiin taksitolpalle asti. Siitä vielä muutama satametriä niin oltaisiin niinsanotusti turvallisilla vesillä. No, mitä mies päättää tehdä. Hän nojaa liikennemerkkiin, avaa vetoketjun ja kusee siihen. Samaanaikaan katson myötähäpeän vallitessa oikealle, josta näen kolmen poliisin kävelevän kovaa vauhtia kohti miestä. Siinä vaiheessa päätin että tässä sopassa en halua olla osallisena. Lähdin kävelemään takaisin ja miehen kohdalla sanoin hänelle "Tsemppiä, mä yritin"- jolloin mies katsoo poliiseja ja toteaa vain "Voihan vittu".
Poliisit nappaavat miestä käsistä ja työntävät seinää kohti. Pamppu esiin ja pari kertaa pakaran alapuolelle. Minkäs teet, mä yritin kaikkeni.

Oli kanarialla paljon hyvääkin. Monia turisteja joihin tutustui, mutta uskoakseni parhaat turistit olivat Äiti ja Tytär, eli Kaisla ja Charlotta. Ei siis todellisuudessa olleet äiti ja tytär, mutta koska jossain vaiheessa iltaa "äiti" källäsi miestä nimeltä Jartsa lähti käyntiin oikea kunnon kusetus. Taitaa Jartsa vieläkin uskoa siihen. Sille miehelle sai nauraa kyllä suunnattomasti, mutta mies sentään tarjosi meidän porukalle kolme prikallista minttua, yrittäen ostaa mamin rakkautta. Ihan semisuloista, mutta jossei tykkää mintusta, ei kannata ostaa sitä kolmea prikallista. Mutta jos Amexilla leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Se kaveri ei kestänyt, hukkasi puhelimen ja löysi morkkiksen. Voi hyvä luoja, koittaisi päättää!

Kiitos Martin, Erno, Sara, Annukka, Michelle, Xavier, Veera, Laura, Linnea, Mirkku, Ripa, Samuli, Roope, Joni, Markus ja monet, monet muut, jotka teitte tästä elämäni parhaan kokemuksen!

Ei mulla muuta.

ps. Voi vitun turistit!

Sincerely yours
Jani