Juveniilinen biografia

Mihin mä oon tullu, miettii hän.

Tää on mun blogi ja tää on mun tarina.

Tervetuloa.

Mitä on perhe? 

Tai lähinnä mitä se merkitsee?

Monilla yleinen käsitys perheestä on se, että siihen kuuluu isä, äiti sekä lapset. Tai nyky-yhteiskunnassa isä+isä tai äiti+äiti ja niin edelleen. Vanhempien jälkeen samaiseen perheeseen tai perheen lähipiiriin kuuluu isovanhemmat, tädit, sedät sekä serkut. Joillain myös pikkuserkut ja toisilla myös muut saman verivalan alla makaavat. 

Mutta niinkuin sanoin, tämä on enemmänkin yhteiskunnan asettama normi, joilla pyritään asentamaan tietynlainen ajatusmaailma siitä, mikä on aikojen alusta asti ollut hyväksyttävää. 

Jos alan tässä laskiskelemaan kaveripiiristäni niitä, joiden vanhemmat ovat vielä yhdessä, niin ne yhdessäolevat pariskunnat jäävät vähemmistön puolelle suurehkosti. Joka myöskin jälleen kertoo siitä, että eronneiden vanhempien lapset joutuvat pakostakin muodostamaan uudenlaisen käsityksen omasta perheestään. Jos vaikkapa äiti löytääkin uuden miehen ja lapsi joutunee ajan kuluessa kutsumaan häntä isäpuolekseen. 

Otetaan esimerkkinä vaikka omat vanhempani. He erosivat kun olin 7-vuotias. Juuri siinä kynnyksellä, että tajuaako lapsi, mitä ympärillä tapahtuu. 

Muutama vuosi kului vuoroviikonlopuin isäni luona. Ajan kuluessa sitä huomasi, että väkisinkin sitä etääntyy vuorovaikutuksessa, jossa vain toinen osapuoli tekee aloitteen. Siitä jälleen muutama vuosi eteenpäin , niin sitä huomasi, että helpompi olla ilman kuin kanssa mielipahan ja väkinäisen perhesuhteen tunnustamisen. 

Isä on iskä 7-vuotiaalle, mutta ilman läsnäoloa muuttuu etunimelliseksi 8-vuotiaalle. 

En ole koskaan varsinaisesti puhunut lapsuudestani ääneen. Jotenkin koen, että ne asiat ovat jo käsitelty ja niiden kanssa on opittu elämään, vaikkei niistä sanalla sanoen pihaustakaan päästäisi. 

Kolmen vuoden tauko kirjoittamisesta on tehnyt itselleni sen, että en nykyisin enää pura ajatuksiani ajatuksen tasolta konkreettisempaan suuntaan. Kirjoittaminen oli aina se tapa, millä purin ajatuksen päästä paperilla, tajuten itse paremmin, mitä se kaikki tarkoittaa.  

Tässä tekstissä yritän pukea sanoiksi, miten paljon vaikuttaa erimielisyydet sukulaisten kesken. Myös sen, miten mun faija on tehnyt musta tämän ihmisen tekemättä musta tätä ihmistä.

Aloitin jo kertaalleen tälle kyseiselle sarakkeelle aivan toisenlaista lausetta. Lause alkoi sanoilla "Ensimmäiset muistoni omasta isästäni olivat..." - mutta jäätyäni paikalleni miettimään niitä ensimmäisiä muistoja tajusin, että ei niitä ole. Ei nopealla muistelulla löydy yhtäkään muistoa, missä istun keinussa isän antaessa vauhtia. Ei yhtäkään muistoa siitä, kuinka potkaisen pallon pienillä jaloillani isälleni.  Ei yhtäkään muistoa lapsuudesta, mikä sisältäisi isän siihen muottiin, millä yritän asiaa muistella. Likipitäen jokainen muisto sisältää äidin, ei isää.  Ja meidän faija oli kyllä oletettavasti ainakin mukana.

Nyt kun olen jo reilut kaksikymmentä vuotta elänyt tuosta ajasta, josta muistoja pitäisi löytää, olen tajunnut, että isän rooli on ollut ihan täyspäiväinen statisti, vaikka hänen olisi pitänyt olla mun oma Tom Cruise.  Kirjoittaessani pitäisi löytyä läjäpäin muistoja, jotta voisin todeta, ettei kaikki mahdu tähän. Ja ennenkaikkea näiden muistojen pitäisi olla niitä, mitkä tuo hymyn kasvoilleni. Niitä muistoja, joita voin kertoa kavereiden keskuudessa, kun jokin muisto juolahtaa mieleeni.

Mutta näin ei ole. 

Meidän isä on reilusti yli kaksi metriä pitkä ja uskaltaisin sanoa painavan heittämällä yli kymmenesosatonnin. Eli näinpäin voi todeta, että fyysiset raamit ovat kotiutuneet siitä valtavan kokoisesta siittiöstä. Tai tuskin se siittiö sen isompi oli kuin muutkaan. Oli miten oli, ensimmäiset ja oletettaen ainoat asiat, mitkä isältäni perin.

Vanhempani siis erosivat, kun oli 7-vuotias. 

Jokseenkin voin syyttää siis vanhempiani siitä, että juuri tuolla samalla ikälukemalla diagnosoitiin itselläni ADHD.    Tai en tiedä voiko siitä syyttää ketään, mutta en osaa uskotella itselleni, että noin iso muutos arjessa olisi täysin syytön siihen. Enkä osaa kuvitella, että olisin se ainoa musta lammas suvussa, joka diagnoosin sai. Suvussa, jossa tulisieluisuus on piirre. Suvussa, jossa yhdelläkään ei ole toista astetta korkeampaa koulutusta. 

Isä muutti pois ja äiti jäi paikoilleen.  Alkoi uusi arki pienen pojan elämässä.

Meni varmasti kauan ennenkuin tajusin, että miksei isä enää asu meillä. Siskoni ovat itseäni hieman vanhempia, jolloin heille muodostui omanlainen käsitys asiasta nopeammin kuin minulla.  Ja he kyllä kertoivat, miksi isä on muuttanut pois. Ja enhän minä tietenkään tajunnut. Tai halunnut tajuta, koska 7-vuotiaalle iskä on iskä eikä iskä tee mitään väärää. Asettauduin kuplaan, jossa suojelin itseäni kaikilta pahoilta sanoilta ja ajatuksilta, mitä aika vastaan toi omasta isästäni. En tahtonut uskoa mitään. Olin Iskä-fani.

Tästä ei mennyt pitkästikään aikaa, kun aloitin peruskoulun Vanhan Vaasan Ala-asteella. Muistan kuinka jännittävää se oli. Eskarissa oli kuitenkin jo totuttu rutiiniin, arkeen sekä kavereihin, jolloin siitä kaikesta erkaantuminen uuteen ympäristöön tuo perhosen tai kolme vatsanpohjalle. Minä kuitenkin astelin tähän uuteen ja hieman jopa pelottavaan kouluun, tutustuin uusiin kavereihin sekä aloin oppia ykkösluokkalaiselle tärkeitä asioita.  Koulupäivän jälkeen mentiin yhdessätuumin luokkalaisten kesken viereiselle Alkulan päiväkodille, jossa oli ikäänkuin iltapäiväkerho.
Siellä leikittiin, askarreltiin ja kaikkea muuta mitä tuon ikäset nyt tekevätkään. 

Olin aina se hyvänuskoinen lapsi. 

En koskaan ole ollut se suositun lapsi. Enkä myöskään se kovin lapsi. Sijoittauduin aina siihen välimaastoon. Olin kuin väritön. Niinkuin se pelaaja, joka ei pääse kentälle, mutta kaikki tietävät hänen pelaavan joukkueessa. Mutta olin äänekäs. Olin ärsyttävä. Ajoin itseni omilla teoillani koulukiusatuksi. Sanoillani ajoin itseni suojaan siltä. Tällä kaikella puolestaan ajoin itseni tilanteeseen, jossa koulu vaihtui ensimmäisen vuoden jälkeen. Sekä myös kolmannen. Olin lapsi. Olin tyhmä. Olin impulsiivinen ja räjähdysherkkä. Olin huono häviäjä mutta voitettuani osasin kyllä ilkkua. Omistin piireitä, joita nykypäivänä ei enää ole. En omistanut moraalia, en tunnistanut oikeaa väärästä enkä myöskään varmasti osannut asettua toisen kenkiin tuntien sen, mitä olin heille tehnyt omalla käytökselläni. Mutta eihän se minun vika ollut, kukaan ei vain ymmärtänyt. 

Maailma on pelottava paikka 7-vuotiaalle lapselle. Vaikka itsesuojeluvaisto on mitätön ja mielenkiinto mitaton, on se oman äidin ja isän tuoma turva pelkällä läsnäololla jotain, mitä ei voi sanoin selittää.  Muistan kuinka toisessa koulussa, jossa vietetiin koko viikko kerrallaan, päästen vain viikonloppuisin pois, olin alakuloinen sekä pelokas ahdistavasta ympäristöstä. En osannut olla oma itseni ja vaikka olisin, en halunnut sitä. Ja aikuiset sanovat vierellä, että " Tämä on Jani hyväksi sinulle"

Koulussa oli vierailupäivä Keskiviikkoisin. Silloin yleensä pelattiin salibandyä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Itsellänihän se meni aina kiukutteluksi. Osittain varmasti siksi, että olen aina ollut huono häviäjä, mutta varmasti myös osakseen siksi, että olin paikassa, jossa en voinut hengittää normaalisti. En koskaan osannut sanoa sitä ääneen, mutta muistan kuinka kiemurteleva kokemus se  koulu oli. Sitä kesti koko toisen luokan. En toivo sitä yhdellekkään lapselle.

Kaikesta tästä huolimatta, muistelen tuota ajanjaksoa opetuksena sekä kokemuksena. Jos siitä ajasta jotain opittiin, niin ainakin se, että nykyisin olen melko rauhallinen. En sitten tiedä johtuuko se tästä vai mistä, mutta jokin oppi on päähän uponnut. Toinen asia minkä voisin kokea opetuksena kyseiseltä ajalta oli se, että se osoitti minulle, millaista elämäni olisi voinut olla, ilman äitiäni, joka teki kaikkensa sen eteen, että minulla olisi kaikki hyvin.

Tiedän että huono lapsuus on aina suhteellista, eikä kärsimyksiä ja kokemuksia pysty vertailla. Itse elin hyvän lapsuuden, jossa oli paljon huonoja ajanjaksoja. Haastavia jopa. Tiedän myös, että äiti on ottanut ison kasan paskaa niskaan itseltäni, enkä ole sitä koskaan varsinaisesti pyytänyt anteeksi. Nykyään pystymme nauramaan kaikille asioille, joiden takia päästettiin kyynel tai huuto.

Mutta anteeksiantaminen on meidän suvussa helv*tin vaikeaa.

En ole minkäänlaisissa väleissä toisen siskoni kanssa. En myöskään kummankaan tätini tai heidän puolisoiden. En ole väleissä serkkujeni kanssa, eivätkä välit varmasti kovin lämpöiset ole myöskään isovanhempiini, vaikka paappa välillä soitteleekin ja kyselee kuulumisia. 

Tuo kuulostaa pahalta, oudolta ja väärältä. Siis ettei ole väleissä suurinpiirtein koko suvun kanssa. 

Tiedän itse olleeni moneen asiaan syyllinen. Tiedän itse olleeni ilkeä, lapsellinen tai kaikkea edellämainittua yhdenaikaisesti. Tiedän, että elämä olisi erilaista, jos Vaasassa käydessä poikkeaisi kahvilla tädin luona. Tai serkkujen kanssa oluella. 

Mutta kun meidän suvussa virheen myöntäminen on kompastuskivi.

En ole ollut väleissä kyseisten henkilöiden kanssa vuosiin. Sisko on ainoa ihminen listalta, jonka kanssa olen yrittänyt sopia asioita. Tajuathan, ollaan kuitenkin sisaruksia.  Yritin pyytää anteeksi, mutta vastaukseksi sain avokämmenestä poskelle, vielä aika lujasti. En yritä syytellä tai puolustella, sillä tiedän, että olemme molemmat tehneet aikoinaan väärin. Enemmänkin toivon tulevaisuuden takia, että voisin joskus sanoa vielä, että minulla on kaksi siskoa. Ja tulevilla lapsillani kaksi tätiä. Itse olen jo oman sotakirveeni haudannut, enää toivon vain sitä, että toinen osapuoli tekisi samoin. 

Serkkujen sekä heidän vanhempiensa kanssa välirikko on enemmänkin kuin sanalla sanoen helv*tin outo. 

Me tultiin aina toimeen. Kävin heillä usein pienenä. Olin monesti heidän mökillä viikonlopun Vaasan saaristossa. Se oli aina kivaa. Siellä oli paljon tekemistä. Aurinko paistoi. Pystyi uida, hyppiä trampoliinilla. Viihdyin. 

Kaikki päättyi kuitenkin siihen, että suoritin pienen källin ollessani ehkä noin kolmentoista vanha. Källi minkä tein, oli se, että piilotin vain yhden pelilevykkeen, joka oli esillä. Ja piilotin sen vielä ehkä noin kymmenen sentin päähän. Sitä sitten eskaloitiin, puitiin sekä parjattiin. Sitä väritettiin paksulla värikynällä ja jossain välissä minusta tuntui siltä, että olin sytyttänyt heidän tonttinsa tuleen. Pelästyin melko kovasti. En ottanut yhteyttä pitkään aikaan, mutta silti ongelmia kasautui yksi toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa viestiteltiin ärräpäitä ja itsesuojeluvaistoisena palautin kaiken suorilla henkilökohtaisuuksilla. Ei ihme, ettei olla väleissä. Sen jälkeen puhuttiin palturia molemmin puolin monille eri osapuolille. Ikäänkuin kolmosluokkalaisten riita. Harmi vain, että siinä oli osallisena molemmat osapuolet, joka johti siihen, että yhteydenpito katkesi.  Vielä kuitenkin joskus toivon, että voisimme jutella niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, ilman sitä tunnetta siitä, että joku on kohdellut joskus jotain väärin. Sotakirves on myös tältä osin haudattu.

Toisen tädin kanssa en ole oikeastaan edes kovin varma, mistä koko radiohiljaisuus alkoi. Hänellä oli tapana ostaa minulle joulu- sekä syntymäpäivälahjaksi pleikkaripeli. Kävimme aina yhdessä sen hakemassa ja sain ihan itse valita pelin. Ajan kanssa peli muuttui farkuiksi, eikä niiden kanssa sanavalta ollut enää yhtä laaja. Sain lahjaksi aina todella tiukkoja farkkuja ja vain tytöt pitävät tiukkoja farkkuja, eikö?  Kävin myös heidän mökillä monesti, vaikkakin melkein yhtä monesti lukittauduin sisätiloihin lukuisten ampiaisten tai paarmojen takia.  Monesti myös pyöräilin kylään, vaikka matkaa oli reilusti yli kymmenen kilometriä. Jossain vaiheessa yhteydenpito vain katkesi. Jälkeenpäin sain kuulla, että oma osuuteni tässä oli varsin mitätön asian johtuessa lähestulkoon kaikessa kokonaisuudessaan tätini ja äitini välisistä erimielisyyksistä. Kuulin syyttelyä, nimittelyä sekä jopa käräjäoikeutta. Asia ei kuitenkaan edennyt, johtuen sen turhuudesta, mutta tämäkin vain todistaa sen, että olemme hyvin temperamenttista porukkaa.  Oli miten oli, itselläni on hyviä muistoja, joten sotakirves on haudattu myös tämän asian suhteen. 

Pääsin 15-vuotiaana mukaan miesten edustusjoukkueeseen.

Isovanhemmat.  He, jotka tukivat lentopalloharrastustani isommin, kuin minä itse tein ikinä. Paappa oli ensimmäinen valmentajani. Ikäänkuin mentori, jonka tehtävänä on luoda mielenkiinnon kipinä lajiin ja kasvattaa siitä palava halu tulla parhaaksi. Sen hän kyllä teki. Hänen avullaan saavutin monia asioita varsin nuorena.   Tein heidät, sekä muun sukuni ylpeäksi. Hän soitteli aina ja kyseli miten pelit olivat menneet.  Se tuki, minkä Paapalta sain lajin suhteen oli aivan mittaamaton. Monesti toivonkin, että asiat olisivat menneet toisin, kuin miten loppuviimein menivät. 

Toivon, että jokaisella lapsella olisi yhtä intohimoinen isoisä kuin mitä itselläni oli. Tai on kyllä vieläkin. Lentopallo loppui ennen kahtakymmentä ikävuotta erinäisten polvivaivojen takia. Oli siinä mukana myös mielenkiinnon siirtymistä uusiin asioihin. Mutta pointti on siinä, että lentopallon lopettamisen jälkeen, ei ole montaakaan asiaa, millä olisin tehnyt isovanhempani ylpeiksi. Ei itseasiassa taida olla yhtäkään, jos aivan tarkkaan miettii.  

Itse jätin lentopallon, siirryin ravintola-alalle, löysin nikotiinituotteet niinikään kuin alkoholin. Se jos jokin pistää mielen mustaksi, kun oma lapsenlapsi jolle oli matot levitetty tulevaisuutta ajatellen ei edes kokeile sitä mattoa. Alkaa elämään omaa elämäänsä ilman sitä tukea. Ymmärrän että siinä on hieman pureskeltavaa, vaikka polvivaivat laskeutumista hieman pehmetäisikin. 

On meillä taustalla hieman muitakin asioita, mutta jätetään ne toiselle kerralle. Toivon kuitenkin myös isovanhempieni kohdalla sitä, että voisin käydä kylässä ja kertoa, mitä heidän lapsenlapsena on vuosien aikana saanut aikaiseksi.

Faija

Mulla on aina ollut taito luoda sanoista teksti. Mä oon aina osannut luoda sisältöä mun omilla sanoilla. Mä en oo koskaan pelännyt käyttää sitä taitoa.

Tää aihe on liikaa. En mä osaa.

Jotenkin tuntuu vain ylitsepääsemättömän hankalalta saada kirjoitettua jotain omasta isästä, joka saisi itseni ymmärtämään kaiken sen välinpitämättömyyden sekä läsnäolon puutteen.  Aikoinaan se laittoi hymyilemään, kun näin jonkin pienen lapsen leikkimässä isänsä kanssa, pelaamassa jalkapalloa tai harjoittelemassa polkupyörällä ajamista ensimmäisen kerran. Sitten välähti mielessä ajatus "Olisipa itselläkin"- jolloin sitä tapasi hetken aikaa pohtia asioita, yleensä alkaen sanalla "Miksi.." - jonka jälkeen ikäänkuin vain havahtui nykytilanteeseen vain todetakseen sen olevan kaihoajattelua paremmasta entisestä. 

Olen oppinut pitkähkön kaavan kautta elämään ilman isää. Olihan se jossain vaiheessa mukana, mutta ajan kanssa se suhde vain etääntyi. Ja nykypäivänä se on itselleni ihan ok. Ei se ole tyhmä, joka pyytää, mutta se varmasti on, joka ei ymmärrä muutosta.

Tämä kaikki on opettanut minulle sen, että sitten kun saan itse omia lapsia, tahdon olla aivan täysin päinvastainen roolimalli, kuin mitä isäni minulle oli. Aion olla läsnä, pitää yhteyttä ja opettaa sen kaiken, mitä lapsi kasvaessaan tarvii. Aion tukea, rakastaa sekä huolehtia. Tällä tavoin isäni on opettanut minut paremmaksi ihmiseksi. Hän on saanut jatkuvalla etäisyydellään minut tajuamaan, mikä on isän rooli ja mitä se lapselle tekee. Hyvin olen kyllä pärjännyt ilman, mutta toisinaan takaraivoon hiipii ajatus, että millaista elämäni olisi, mikäli isäni olisi pysynyt kuvioissa vielä markkojen vaihduttua euroiksi. 

En tarvitse apua asian suhteen. Kyseessä ei ole avunhuuto. Enemmänkin kyseessä on vain oma tapani purkaa ajatuksia paperille.

Ilman

 roolimallia 

en 

kuitenkaan

 joutunut 

kasvaa.

Meidän äiti piti kyllä aina huolen siitä, että minusta kasvaisi kunnollinen poika. Ei äitin kyllä koskaan tarvinnut pelätä, etteikö tulisi, mutta lähtökohdat olisivat voineet jonkun muun kohdalla kääntyä toisinpäin. Urheilin paljon lapsena ja nuorena. Pelasin monta vuotta jalkapalloa ja viihdyinkin kesäisin monia tunteja jalkapallokentillä. Tästä äiti hieman huolestui, koska osat illoista venyivät sen ikäiselle varsin myöhäisiksi. Mitä meidän äiti teki? Osti puhelimen.  Ei kuulosta isolta saati pahalta, mutta toimiva ratkaisu. Sisko närkästyi. Olihan meillä muut sisarukset saaneet puhelimen 15-vuotiaana, joten olettaa sopi, että myös Jani saisi vasta silloin. Ehkä olin pieni lellikki. Olin kuitenkin ainoa poika ja nuorimmaisin lapsi. 

Meiltä ei koskaan loppunut ruoka kesken ja näin vanhemmalla iällä sen on kyllä itsestään huomannut. Äiti kun vielä on kokki ammatiltaan. Äiti piti aina huolen siitä, että poika saisi tarpeeksi ruokaa. Teki aina lapsena pelireissuille eväätkin mukaan. Harvoin niitä tuli tietenkään syötyä, koska saatiin myös karkkirahaa ja karkkihan on tottakai parempaa kuin leipä tai jogurtti. Ei sitä silloin osannut arvostaa, mutta taas kerran vanhemmalla iällä sitä osaa laittaa enemmän painoarvoa asioille, mitä nuorempana ei tajunnut. 

Meidän äiti on myös aika-ajoin hieman temperamenttinen. Meillä ei ole koskaan säästelty ärräpäitä ja hyvä niin. Meillä puhuttiin asioista niiden oikeilla nimillä. Jos jotain teki väärin, joutui siitä vastaamaan. Äiti teki niin sanotusti asiat oikein. 

Mutta olihan siinä kestämistä. Poika, jolla diagnosoitiin ADHD vuosituhannen alussa ilman varsinaista käsitystä siitä, miten sitä pitäisi hoitaa ja mitä se lapselle tekee. Tiedettiin, että keskittyminen on hankalaa ja energiaa liikaa. Äiti teki aina sen, mitä koki parhaimmaksi. Kokeiltiin lääkitystä, montaa erilaistakin vielä. Oli aina yhtä ärsyttävää ja noloa mennä ylä-asteella ruokalan läheisyyteen, kun äiti saattoi sieltä huudella ihan mitä vain. Meidän äiti on siis ylä-asteella kokkina. Se oli todella noloa. Eihän kenenkään muunkaan vanhemmat olleet siellä huutelemassa. Ja vielä kun en ollut se suosituin tai oikeastaan lähimainkaan sielläpäinkään, niin siihen kiinnitettiin enemmän huomiota. "Jani sun äitillä on sua ikävä"- kuului monesti.  Olihan se silloin noloa, mutta jos voisin mennä ajassa takaisin, menisin aivan ilomielin kuuntelemaan äitin huuteluita. 

Mutta fakta on myös se, että vanhemmat ovat supernoloja ja tyhmiä kun itse on teini-iässä. Ne ei tiedä mistään mitään ja kaikki mitä ne tekee on vain ärsyttääkseen minua. Ne ei koskaan auta eikä koskaan ole ärsyttämättä. Sitten ne vielä huutelevat siihen päälle.

Mutta teinit on teinejä. Itsekin olin joskus ja pitäisi varmaan äitiltä pyytää anteeksi sen aikaista käyttäytymistäni. Osittain uskon että äiti ymmärtää koska ADHD. Sen piikkiin on helppo laittaa asioita. En toki käytä sitä suojana, mutta viidentoista ikävuoden haaremilla sen kontrolli sinuun on suurempi kuin sinulla siihen. Hetken mielijohteet toteututetaan samantien. 

Mutta tästä kaikesta kuitenkin selvittiin, koska meidän äiti on paras äiti. Se piti huolen, että selvittäisiin. 

Balanssi perhesuhteissani on siis selkeä. Äiti rokkaa ja isä.. en itseasiassa tiedä edes mitä hän nykypäivänä tekee. Varmaan juo kaljaa ja valittelee maailman kovuutta. En tiedä, eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta. Se varmaan lukee tämän tekstin ja miettii, että poikansa on perseestä, kun puhuu näistä asioista. Harmi vain isän kannalta, että asiat ovat faktoja, eikä mitään sitä muuta. Toki jos hän haluaa ottaa yhteyttä, aion kuunnella mitä hänellä on asiaa. En toki syyllistelyä tai vastuunsiirtämistä toleroi. 


Tässä siis perheeni. Kuulostaa monen korvaan varmasti oudolta, mutta monelle tilanne on entuudestaan tuttu. Kuin omaa elämänkertaa lukisi. Meitä on onneksi monenlaisia, mutta toivon ettei olisi. Kyllä minä itsekin joskus salaisesti toivon, että vuosia sitten tehdyt virheet voisi jotenkin korjata ja jättää tekemättä. Tehtyä ei vain saa tekemättömäksi ja haikailu on paras asia, kun ei halua puhua asioista. 

Kiitos kaikille, jotka jaksoivat tekstin lukea loppuun asti.

Loppukevennyksenä minä juomassa limsaa.

Viimenen konfessio

Mä lupaan veli, mä lupaan. Tää on mun viimeinen.

Moi.

Mä oon Jani.

Oot saattanu lukea mun tekstejä aiemminki, mutta josset ole, niin mä hiukan kerron itsestäni.

Synnyin 1.3.1993 Vaasan Keskusairaalassa. Komee poika, ei voi muuta sanoa. Vartuin Vanhassa Vaasaassa, jonka naapurikaupunginosa äänestettii joskus yhdeksänkymmentäluvulla suomen toiseksi vaarallisimmaksi asuinalueeksi. Ei se nyt mikään Escobarin aikainen Kolumbia ollut, mutta puukko sielä heilui kerran jos kaksikin. Itseeni se ei vaikuttanut, enkä suoraansanottuna tiennyt alueen maineesta ennenkuin olin jo liian vanha pelkäämään. Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Olihan se iso yllätys, mutta ei sitä osannut niin nuorena käsitellä. Eikä sitä oikeasti tajunnutkaan että mitä se tarkoittaa kun vanhemmat eroavat. Kyllähän se minuun vaikutti, mutta nuorena kun oppii että vastaan tulee hankalia asioita ja mitä nopeammin ne ymmärtää, sitä helpommaksi eläminen käy. Ei se helpoksi käynyt missään vaiheessa, sen voin myöntää.

Olin aina urheilullinen. Ei oikeastaan löytynyt repertuaarista urheilulajia jota en olisi tavalla tai toisella osannut. Olin urheiluhullu, jos niin voi sanoa, Ja se juurtui jos nuoresta lähtien. Lentopallon alotin kun olin 4-vuotias. Jalkapallon vuotta myöhemmin. Jostakin se vain tarttui, että minustahan tulee urheilija.

Paappa oli se joka veti lentopalloharjoituksiin. Ensimmäisessä kirjotuksessani purkasin lentopallouraani osiin ja siinä kerroin kuinka lentopallo vei jalat alta. Kirjaimellisesti.

"Olin neljävuotias, kun paappa vei mut ekaa kertaa Variskalle. Antoi pallon käteen ja sanoi heitä verkon yli. Heitin pallon, pallo pomppi verkon ali, juoksin hakemaan palloa, en tajunnut verkon olevan kasvojeni korkeudella ja juostessani verkon ali lensin selälleni kovalla voimalla. Siitä lähtien olen tykännyt lentopallosta."

Perheeseeni kuuluu Äiti, Isä ja sisko ja siskon kaksi lasta. Vaikka suhteeni isääni on etääntynyt vuosien varrella, on Isä silti aina Iskä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Äiti on sellainen, joka aina auttaa jos vain rohkenee kysyä apua. Äiti on ruokkinut, rahoittanut, kannustanut, you name it.  Äiti on oikeasti mulle kaikki kaikessa, enkä usko että pärjäisin ilman äitiä. Olen monesti sanonut vastaan, riidellyt, huutanut, sanonut ilkeitä sanoja, mutta mitä enemmän tulee vuosia mittariin, sitä alkaa tajuta, että äiti vaan on se paras asia tässä maailmassa. 

Iskä on sellainen perussuomalainen mies. Tykkää kaljasta ja lenkkimakkarasta. Mikä minä olen syyttämään, sellaiseksi suomalaiset miehet luotiin. On täysin mahdollista käydä Iskällä kylässä, istua hiirenhiljaa nojatuolissa tunti tai kaksi ja lähteä kotiin. Suomalainen mies ei puhu jossei ole asiaa, niin se vain on. Silti tiedän, että mun Iskä välittää ja haluaa vaan mun parasta. 

Sisko. Ne on niitä, joiden kanssa riidellään eniten ja uskokaa mua, se pitää todellakin paikkansa. Olen siskon kanssa ottanut yhteen, eikä vain kerran taikka kahdesti. Pitkällä matikalla taikka monimutkaisilla kaavoillakaan ei pysty selvittämään monestikko ollaan lyöty päät yhteen ja huudettu toisillemme. Mutta, niin se vain menee, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tajuaa mikä on tärkeää. Ja perkele mun sisko on mulle tärkeä. 

Asuin mun siskon ja sen kanssa jonkin aikaa. Se oli niihin aikoihin, kun lähdin inttiin ja kimppakämppä lähti alta juuri ennen sitä. Olin jo valmis menemään Äidille asumaan, mutta Jonna päätti ihan itse ehdottaa että voin asua sen luona kunnes löydän oman asunnon. Ja epävirallisestihan asuin sitten reilun vuoden. Mutta jos mä jotain opin sinä aikana, on se että perhe pitää yhtä vaikka kuinka riideltäisiin. Sain, tai pikemminkin jouduin herätä aikaisin aamulla lasten huutoon, vaikka olin ollut yön töissä. Jälkeenpäin se hymyilyttää, mutta olihan siinä hetkellisesti kestämistä.

Siskonlapset on mun rakkaus tässä maailmassa. Kaksi maailman ihaninta vesseliä. Okei, me kaikki tinttaillaan, se kuuluu asiaan. Itse olin kova poika tinttailemaan, eikä nämä kaksi helpolla jää toiseksi. Mutta silti, maailman ihanimmat lapset, joiden eteen tekisin mitä vain.

On mulla toinenkin sisko. En oikein tiedä miten voisin sen velisisko-suhteen sanoiksi purkaa. Molemmat ollaan temperamenttisia, äkkipikaisia, pitkävihaisia, mitä vielä. Kun kaadat shottilasin kerrallaan tuoppiin, niin kyllähän se tuoppikin joskus täyttyy.  

Tässä on siis mun perhe. Henkilöt joista en ole koskaan oikeastaan juurikaan kirjoittanut. Mutta koska olen itsekin suomalainen mies, jolle puhuminen on vaikeaa, halusin tavalla tai toisella kertoa, että he ovat tärkeitä. 

Mulla on nykyään myös kummityttö.  Ollut jo pian vuoden. Söppänä ja ilmeikäs pikkulyyli nimeltä Iina. Parin kuukauden päästä mulla on toinen, poika tosin, kun sisko saa kolmannen lapsen. 

Oli mulla mahollisuus perustaa se ihan omakin perhe. 

Minäkin olen seurustellut. Kerran, mutta olen. Onnit ja offit mukaan luettuna vajaat viisi vuotta. Saman ihmisen kanssa. Olihan se hienoa.

Voisipa melkein sanoa, että minun parisuhde oli kuin tupakointi, se tappaa hitaasti. Eikä nyt ymmärretä väärin, se ihminen teki musta tälläisen. Meillä oli hyvin monia hyviä hetkiä, joista olen kiitollinen. Monia yhteisiä polkuja kuljettuna, mutta joskus se yhdessä tallattu polku haaraantuu ja vie eri suuntiin. Näin kävi meille.

Tämän kaiken jälkeen on tultu tähän; 

Nykyaikaan.

En oikein tiedä edes mistä aloittaa.  Sitähän sanotaan, että paljon ehtii tapahtua lyhyessä ajassa, mutta vaikka aika on käsitteellistä, niin ei tätä voi enää mitenkään sanoa lyhyeksi ajaksi. 

Niinkuin kaikki, aina, päättyy joskus. Elän tietynlaisessa siirtymävaiheessa, jossa en aina välttämättä tunnista itseäni. Tai siis, tarkoitan sitä, että ottaen huomioon sen, mitä olen joskus tehnyt tai millainen olen joskus ollut, on täysin vastakohtaista siihen nähden mitä olen nykyään. Esimerkkinä blogitekstit. Et varmasti osaa kuvitellakkaan, kuinka hankalaa se voi oikeasti olla, saada kirjoitettua ajatuksiaan. Muutama vuosi takaperin osasin sen paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Sen sijaan, että olisin ajatellut, mitä olen kirjoittamassa, niin minä sen jo julkaisin. Se oli helppoa. Se lievitti painetta kaikelta ulkoiselta. Se oli kuin portti jonnekkin, missä kukaan ei painostanut, missä kukaan ei häirinnyt.

Nykyään taas, kaikki tuntuu niin vastenmieliseltä. Joskus mietin, että onko tarkoitukseni olla se ihminen, joka näyttää siltä, että kaikki on hyvin vaikka pää olisikin aivan palasina. Se lääkäri rintamalla, joka valaa sitä uskoa, vaikka tietää pelin olevan jo menetetty. Se valmentaja, joka tsemppaa, vaikka tietää voittopokaalin jo karanneen. Se Jani, joka viimein sai elämänsä kuntoon.

Tarkkaan jos ajatellaan, niin ei musta pitänyt tulla sitä mitä nyt olen. En ole itse koskaan uskonut voivani oikeasti saavuttavani mitään muuta kuin jotain suurta lentopallossa. Se saattaa johtua joko siitä, että siihen oikeasti panostin enemmän kuin mihinkään muuhun, tai siitä, ettei meidän suvussakaan ole kukaan oikeasti suuria kumarrellut. Joko tai, olen aina elänyt pessimistisen verhon takana, joka on estänyt itseäni toteuttamasta mitään. "Ei mun kannata"- tai "En mä voi"- on ollut mun mottoja periaatteessa tähän asti. Olen jatkuvaan vain pelännyt sitä tai niitä virheitä, joita kuka tahansa muu meistä tekee. 

Kuten huomaat, olen pessimisti. Sen sijaan, että avoimesti iloitsisin saavutuksistani, epäilen niiden suuruutta vertailemalla sitä, kuka ja mikä olin, enkä sitä mitä olin ja tein. 

Enkä mä oikein koskaan oppinut pitämään mistään kiinni. Oppinut luomaan siteitä mihinkään. Se oli sitä kliseistä "elä hetkessä"- paskaa, joka ei vienyt mua mihinkään. 

Mutta nyt mulla menee oikeasti hyvin.

Kaikki ne paskaduunit, joita olen painanut vuosien varrella. Kaikki ne viikonloput, jotka heiluin pullon tiskillä tuhannen päissään. Kaikki ne merkityksettömät "parisuhteet", jotka vain satuttivat. 

Ne kaikki on nyt muuttunut. Ja siitä mä olen aivan helvetin kiitollinen

Tatuointeja on tullut lisää ja partakin jossain vaiheessa kasvoi.

Tällä hetkellä, toivottavasti vielä pitkään, olen töissä VMP:llä, eli tuttavallisemmin Varamiespalvelussa. Lyhyeen kiteytettynä laitan ihmisiä töihin.

Viikonloppuisin olen Fondiksessa värkkäämässä cocktaileja. 

Kaksi duunia. Molemmat ovat tosissaan sellaisia, joihin en periaatteessa koskaan uskonut pääseväni.

Siinä lyhyet speksit.

"Haave SM-liiga, Unelma maajoukkue, Fantasia NHL"- Teemu Selänne

Luin joskus Teemun kirjan.  Minä ja Teemu olemme miljoonien valovuosien päässä toisistamme urheilijoina, mutta jokin kohta kirjassa kuitenkin osui. Ei niinkään urheilullisessa mielessä, vaan siinä, mistä täytyy olla valmis luopumaan saavuttaakseen sen mitä oikeasti on tavoittelemassa. Teemu sen teki ja painoi itsensä jokaiseen aamupäivän sanomalehteen ja Hall Of Fameen.

Lentopallo on, tai oikeastaan oli, mulle aina se takaportti. Yhtään ottamatta kunniaa pois siltä palolta, että halusin olla se paras, oli se myös osittain sen ansiota, että kaikessa yksinäisyydessäni lätkin palloja Variskan salissa, yksin. Kun mä olin jotain siinä kymmenen ikävuoden haarukalla, olin kyllä valmis tekemään ihan mitä vain. Se oli varmaan se ainoa asia ikinä, mihin olin oikeasti valmis tosissani panostamaan, tietäen kyllä, paljonko se mieleltä ja kropalta vaatii. Sitten se vain jäi. Keksin kyllä aina tekosyyn sille, miksen tehnyt punttiharjoittelua, tai miksen käynyt lenkillä. Äkkiä jäin siitä oman ikäluokkani tasosta ja summa summarum, hetkeä myöhemmin olin jo se keskivertolätkijä. Sitten se lopahti kokonaan. 

Se mitä yritän tällä sanoa, on se, että kunnianhimoa ja määrätietoisuutta ei voi sekoittaa. Kunnianhimo kyllä riittää tiettyyn pisteeseen, mutta määrätietoisuus vie perille. Itse olin se kunnianhimoinen. 

En mä edes aio aloittaa jälleen kerran sitä perustyypillistä jaaritteluani niistä tyhjistä lentopalloon kohdistuvista lupauksista, missä musta joka kerta tulee vielä jotain suurta. 

Se on ohi. Aika keskittyä kaikkeen muuhun olennaisempaan.

_________________________________________________________________________

Muistan kuinka pieninä poikina potkittiin jalkapalloa huolettomasti pihan poikki. Muistan sen ylpeyden tunteen, kun sain pallon potkaistua ensimmäisen kerran nurmikkoalueen päästä päähän. Matkaa oli ehkä noin kymmenen metriä, mutta se oli pienelle pojankoltiaiselle iso asia.

Muistelen useasti sitä, millaista elämä oli ilman vastuuta mistään. Sai olla se pieni ja viaton poika potkimassa sitä jalkapalloa. Se pieni poika polkupyöräilemässä pitkin poikin silloin vielä ison kaupungin kaduilla.

Käytännössä kaikki muuttui kun olin 7-vuotias. Minulla todettiin keskittymishäiriö ADHD.

Muistan kuinka itselleni kerrottiin asiasta. En tietenkään tiennyt mikä on keskittymishäiriö. Pelkän porraskäytävä-sanan tavaaminen pienelle R-vikaiselle naperolle oli haasteellista, niin siihen lyödään vielä tuikituntematon käsite. Enhän tietenkään tiennyt mikä se oli. Mutta se diagnoosi muutti elämäni.

Kirjoitin joskus vajaa viisi vuotta sitten samaisesta aiheesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin puhumaan siitä julkisesti. Se oli suurin kynnys, minkä yli olen koskaan astunut. Häpesin sitä, vaikken koskaan saanut valtuuksia itse vaikuttaa siihen. Minut vain leimattiin siihen kerhoon, johon en todellakaan koskaan kuulunut.  Koska itsestänihän ADHD:ta ei tosiaan huomaa. Saatan naksautella sormiani ja paikallaan pysyminen on ehkä hieman hankalaa ja usein havahdunkin siihen että vääntelen tuolissa vaikka pitäisi istua paikallaan.

Elämä ADHD:n kanssa on kuitenkin haasteellista. Mielenkiinnon löytäminen on vaikeaa, saati sitten sen ylläpitäminen. Olen kamppaillut motivaation kanssa monissa eri asioissa viimeisen vuoden aikana. En sano, että ADHD:lla olisi vaikutusta asiaan, mutta huomaan silti, että lentopallon avulla rakennettu elämäntyyli ja se jolla sitä ylläpidettiin alkaa olla vain varjo nykypäivänä. En pidä itsestäni tälläisenä, koska korjattavia asioita on liian monia. Olen joutunut tuottamaan pettymyksen läheisimmilleni, valehtelemalla tai värittämällä totuutta, oikeuttamalla omia toimiani tai tekemällä muuten vain jotain joka tuottaa pettymyksen. En halua sitä, enkä syytä siitä keskittymishäiriötä. Vihaan tuottaa pettymyksen ja pelkään painetta. Painetta asiasta, joka olisi pitänyt jo aikoja sitten hoitaa. Huomaankin usein, että pelkällä saamattomuudellani saan ihmiset paheksumaan käytöstäni. Ja se itseäni harmittaa enemmän kuin osaan sanoakaan. Mutta en vain voi sille mitään. Oletan eläväni vain itselleni ja omalla onnellisuudellani on merkitys. Vain se ajatus siitä että kunhan itse olen onnellinen, muista välittämättä. Se on perseestä, en ole sellainen ihminen.

Elämä ADHD:n kanssa on kuin työskentely pikaruokaravintolassa. Niin kauan kun teet asiat niinkuin pyydetään ei ole hätää. Elämä ADHD:n kanssa on kuin kirja ilman loppuhuipennusta taikka lopetusta ylipäätään. Elämä ADHD:n kanssa on kuin talonrakentajan arki, rakennat taloja monta kuukautta putkeen niska limassa ja kun talo on valmis koet hetkellistä helpotusta, ennenkuin lähdet rakentamaan seuraavaa taloa.

Elämää ADHD:n kanssa on hyvin vaikea kuvailla jossei siitä ole omia kokemuksia. Oma kokemukseni on se, että joudun patistamaan itseäni tekemään asioita, jotka ovat muille kuin sitoisi kengännauhoja. Unohdan usein mitä olen tekemässä, enkä huomaa sitä vasta kun joku siitä huomauttaa. Mielialani saattaa usein muuttua nopeasti, yleensä vain väsyneestä iloiseksi. Olen ilmeisesti geneettisesti perinyt positiivisuuden ja karismaattisen hymyn. Kaikesta tästä huolimatta olen aivan kuin kaikki muutkin. En pidä itseäni erilaisena. Hieman vain erikoisena.

En halua syyttää varhaisiällä saatua diagnoosia mun tunteiden ailahteluun. Kaikki muutkin handlaa oman päänsä, miksen mäkin. Mutta välillä tuntuu, että en pysty järjellä kommunikoimaan tunteiden kanssa. Mieli on mielenkiintoinen tuote. Omani varsinkin, sillä joskus tuntuu siltä kuin olisin jossain päättymättömässä seikkailussa päämääränä vain saavuttaa se absurdi totuus siitä miten kaikki pitäisi käsitellä.

Totuus on se, että mä olen ainoa ihminen, joka kokee ADHD:n esteenä. Ei kukaan muu.

Mä ehkä myös jollain tapaa annan kuvan, että kokisin hieman hankalemmat lähtökohdat esteeksi menestykselle. Tai että annan sen estää, tai pidän sitä selityksenä aina, jos jokin menee pieleen. Ja kyllähän se niin on aina ollutkin. Jos olen maaliviivalla jonkin kanssa, mitä tavoittelin, sitä saamatta, ajattelen, ettei mun pitänyt sitä muutenkaan koskaan saada. Elinikäinen pessimistisyys on tehnyt ison kolon jo valmiiksi vääristyneeseen ajatusmaailmaani. Siitä kuplasta olen yrittänyt jo pitkään päästä pois, sillä en tahdo olla se, joka pistää kaikki epäonnistumiset aina omien lähtökohtien piikkiin. Vittu, sehän on ollut aina musta itsestäni kiinni, pystynkö johonkin. Mun on helppo kyllä purkaa tämä ajatus paloiksi ja paperille, muttei se realiteettinä ole niin yksinkertaista. Se on kuin muuri, joka suojaa aina jos jokin kolhii. Ja annan itseni ajatella, että muut ihmiset ovat sen asian kanssa täysin ymmärtäväisiä. Ihan kuin muita ihmisiä kiinnostaa, mistä tulet ja mitä olet tehnyt, jos puhutaan siitä mihin pitäisi päästä ja mitä pitäisi tehdä. 

En mä halua olla se, joka pauhaa siitä lapsuudesta joka oli niin kamala. Ei se ollut kamala. Näin parikymmentä vuotta myöhemmin kun miettii, niin mullahan oli asiat aina ihan hyvin. Mulla oli aina ruokaa, mulla oli aina perhe. Ainoat asiat, mitä multa puuttui, oli kaverit ja ehjä perhe.  

Mun faijalle on aina maistunut viina. Se on kuin luonut itselleni selkärankaa saavuttaa jotain, sillä onhan se surullista katsoa, kuinka toisen elämä valuu sormien läpi. Ei sitä lapsena tajunnut, kun sitä ei itse ikinä nähnyt. Isi oli aina isi, no matter what. Satuttaahan se nähdä ihmisen erakoituneen, mutta satuttaa myös se välinpitämättömyys omia lapsiaan kohtaan. Olen viimeksi käynyt isän luona varmaan vuosi sitten ja silloinkin se oli suunnilleen puolen tunnin visiitti. Ei me oikein osata edes puhua enää. Niinkuin isä ja poika puhuu. Nämä vuodet ovat vaan vetäneet meitä niin kauas toisistamme, etten esimerkiksi itse tiedä, mitä sille kuuluu tai mitä sille on sattunut.

Äiti toisaalta, on ihan eri asia. Tänään kävin viimeksi äitin luona ja meillä on läheiset välit. Mä olen kyllä saanut sen suuttumaan. Kaikki me ollaan, mutta äiti on mun nr.1 täällä. Ei pysty edes sanoin kuvailla kuinka paljon äiti on mua auttanut vuosien varrella. Nyt on jatkossa mun vuoro auttaa puolestaan äitiä.

Kaikessa kokonaisuudessaan tässä on mun viimeinen outburst. 

On niin monia asioita, joista pystyisin ja haluaisin vielä kirjoittaa, mutta jätän ne sitten johonkin toiseen ajankohtaan. Eikä sitä tiedä, vaikka jälleen kolmen vuoden päästä kirjoittaisin jotain silloisesta nykyhetkestä, mutta nyt on aika siirtää fokus tulevaan ja keskittyä siihen, että pystyn pitämään naruista kiinni. 

Tuhannet kiitokset kaikille jotka tässä viimeisen viiden vuoden aikana on mun kirjoituksia lukenut. Teistä on ollut aivan järjetön tuki. 

Näihin sanoihin, Jani kiittää viidestä vuodesta. 

Hyvää yötä.

Alokkaasta Reservin vänrikiksi.

Kun viimeisen kerran päivitin blogiani syyskuussa, olin vielä alokas. Nyt eletään maaliskuuta ja olen kokelas. Aikaa on siis kulunut reilun verran ja käyn nyt läpi menneen yhdeksän kuukauden aikana tapahtuneet asiat.

Asepalvelukseni alkaa häämöttää loppuaan. Niinkuin kaikki sanovat että vuosi menee nopeasti ja että se on ihmisen parasta aikaa, niin olen tästä täysin samaa mieltä. Olen nauttinut olostani armeijassa ja yhteen väliin jopa suunnittelin jatkavani aina maanpuolustuskorkeakouluun asti.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka pitkän kaavan kautta Alokas Peussa saatiin palvelukseen ja 1. tuliasemapatteriin. Jännittynyt, pelokas ja innokas alokas monen mutkan kautta kuitenkin asetettiin patteriin ja tupa numero yhdeksään. Kyseisen alokkaan armeijatietämys oli ihan täysi nolla ja jos aivan rehellisesti puhutaan, oli alokas katsonut niin paljon sotaelokuvia ja niin vähän asepalveluksen suorittaneiden julkaisemia kuvia, että alokas todella luuli, että majoittumistilat olisivat leffoissa nähtyjä suuria lentokonehalleja, joita koristaisivat vain ja ainoastaan peruskalusto. Kuri olisi ihan järjetöntä ja fyysisyys aivan älytöntä. Alokas ajatteli ennen palvelukseen astumista, että alokkaan polvi tuskin kestää rasitusta, olettaen, että lääkäri passittaisi alokkaan takaisin siviiliin hetikättelyssä parantamaan polvensa. Viikko kuitenkin kului, eikä alokas maininnut lääkärintarkastuksessa polvesta sanallakaan. Lääkäri ei sen suuremmin kysellyt, eikä alokas kertonut, joten alokas läpäisi tarkastuksen. Tämän jälkeen alokas mietti pitkän aikaa, oliko liike kannattava ratkaisu. Alokas kuitenkin päätti todistaa niin itselleen, kuin muillekkin, että pahemmastakin on selvitty. Alokas teki tietoisen ratkaisun ja pelonsekavin tuntein odotti tulevaa.

Sotaelokuvat olivat antaneet alokkaalle vääristetyn kuvan armeijasta. Kahden viikon aikana alokas ymmärsi, että elokuvien tekijät kusettivat alokasta ja alokas alkoi tottua suomen puolustusvoimien toimintaan.
Alokkaan tietämys armeijasta kasasantui kuin pieni palapeli, pala kerrallaan. Joka päivä alokas oppi jotain uutta ja pian alokas tajusi, että tämähän on oikeasti helppoa. Alokas alkoi rentoutua.

Peruskoulutus kausi suomen puolustusvoimissa perustui pitkälti siihen, että tehtiin ne asiat jotka käskettiin tehtäväksi. Aloin hiljalleen oikeasti tykästyä siihen. Itsestäni ei olisi millään voinut saada puolen vuoden tykkimiestä, ei mitenkään. Olin vannonut itselleni, että jos tänne tullaan, niin mennään kerralla päätyyn asti ja kerätään maksimaaliset kokemuset suomen puolustusvoimista. Alokas nimitettiin viidennen viikon jälkeen tykkimieheksi. Nimitys itsessään ei ollut mikään suuri asia, vaikka seremoniahan siitäkin kehiteltiin. Perheenjäsenet ympäri suomen matkustivat Kajaaniin asti seuraamaan, kuinka heidän pikkupetteristään nyt tehtiin jääkäri, tykkimies tai pioneeri. Itse totesin kotipuoleen, että olen niin vanha, että ei tarvitse tänne asti tulla kyseisen nimityksen takia, ehkä sitten häihin jossain vaiheessa elämää.

Valan jälkeen peruskoulutuskautta jatkui vielä kolme viikkoa, jolloin alkoi AUK, eli aliupseerikurssi. Alokas oli P-kauden aikana saanut tietoa 1.tuliasemapatterin johtajilta aliupseerikurssista ja siitä mitä siellä tehdään. AUK vaikutti mielenkiintoiselta. Muutto kuitenkin vähän jännitti, koska 1.tuliasemapatteri oli alkanut tuntua kodilta.
Tavarat pakattiin kahteen reppuun, rinkkaan ja pikkurep

puun ja tykkimiehet tallustelivat etuoven kautta kohti 2.tuliasemapatteria ja aliupseerikurssia. Sisälle päästyään tykkimies laski tavaransa oman kaapin eteen ja alkoi täyttää niillä kaappiansa. Viisi minuuttia tästä kuuluu käytävältä ilmoitus "Valmistautukaa seuraavaan palvelukseen, Tupa-,Kaappi-, ja siisteystarkastukseen. Tähän aikaa viisi minuuttia".
Voi paska. Ei edes puolet tavaroista kaapissa ja viisi minuuttia aikaa. Aloin ajatella, että tällästäikö täällä on.
Kaikesta kuitenkin selvittiin ja tykkikoulutuksien ansiosta oman aselajin tehtävät alkoivat luonnistua. En ole koskaan ollut hyvä koulussa ja tästä syystä kokeiden kanssa oli vaikeuksia. Selvisin kuitenkin jonkinmuotoisella kunnialla läpi niistäkin. AUK6- viikolla pidettiin oppitunti ja tiesimme jo ennen oppituntia, että siellä selviäisi kenelle suotaisiin kunnia lähteä reserviupseerikurssille. Ennen tietoa reserviupseerikouluun lähtijöistä saimme paperin, jossa oli pisteytyksiä eri asioista. Samallainen paperi, jonka allekirjoitimme P-kauden lopussa. Siitä näkyisi muunmuassa kuntoindeksi, sopivuus johtajakoulutukseen, vertaisarviointi ja niin edelleen. Tulos oli itselleni pienimuotoinen pettymys, koska pisteet olivat laskeneet peruskoulutuskauden 33:stä aliupseerikurssin 25:een. Vertailimme papereita muiden kanssa hetken ja aloin uskotella itselleni, että paikka reserviupseerikurssilla meni siinä. Linjanjohtaja oli kuitenkin sitä mieltä, että laitetaan Oppilas Peussa RUK:seen. Olin erittäin mielissäni päätöksestä ja mielessäni lupasin itselleni, että nyt otetaan itseä niskasta kiinni.  Kaksi viikkoa myöhemmin suoritimme RUK:seen lähtijöiden kanssa varuspalautukset ja odotimme kahteen asti yöllä kuljetusta kohti Haminaa. Ja niin me sinne lähdimme.

Saavuimme Haminaan kahdeksan jälkeen. Itse heräsin bussin käytävältä, koska siinä on pitkän miehen hyvä nukkua. Nousin ylös ja kirkas ilma pisti verkkokalvojani. Siristelin hetken silmiä ja äimistelin haminan varuskunnan arkkitehtuuria. Se oli aivan täysin erilainen kuin Kainuun prikaati, josta juuri olimme lähteneet. Rakennuksen sijaitsivat isolla alueella kaukana toisistaan, eikä varuskunta itsessään ollut suljettu. Alueelle olisi voinut vain kävellä eikä kukaan olisi huomannut. En innostunut varuskunnasta.

Bussi ajoi hiekkakentälle ja siinä niitä oli rivissä parikymmentä. Linja-autoista nousi pelokkaita ja hämmentyneitä taistelijoita. Osalla rintaa koristi jo salmiakki kun taas toisilla oppilaanraita. Sitten kajahtaa kurssijohtajan suusta, "Kurssi, kasiriviin järjesty!"- ja juuri niin kuin meille oltiin RUK-illassa kerrottu, on se joka kerta älytöntä sähläämistä. Osassa riveistä on viisi upseerioppilasta, osassa viisitoista. Pitkän sähellyksen ja perselleen täytetyn muodon purkaminen alkoi, kun kurssijohtaja huuteli aselajeja ja osoitti mihin suuntaan juosta. Neljäntenä kuului Tulipatteri, johon itse siis kuuluin. Rakennus sijaitsi suoraan edessämme ja aloimme kaikki juoksemaan kohti "Hotelli Hiltoniksi"- nimitettyä rakennusta. Pitkäkestoisen sähellyksen jälkeen pääsimme omiin tupiimme ja rumba alkoi. Kävimme hetialkuun läpi järjestymispaikat sekä rakennuksen yleiset palvelussäännöt.
Hiljalleen kaiken tämän alkusähellyksen jälkeen aloin tutustua tuvan henkilöstöön. Taistelijoita oli saapunut Kajaanista, Parolasta, sekä Vekaranjärveltä. Jokaisella oli tietenkin erilainen näkemys esimerkiksi teksistä. Näissä asioissa puursimme pitkän aikaa ja lopulta päädyimme yhdenmukaiseen ratkaisuun. Suuri ja pelottava RUK oli alkanut.

Reserviupseerikurssi on pitkälti opiskelua ja siitähän itse tiesin olevani kusessa. Aion kuitenkin yrittää parhaani. Parhaallani tarkoitin alitajuntaisesti kaiketi sitä, että kunhan läpi pääsee on suorittanut parhaansa, sillä sen verran puurtamiseksi kurssi omalla kohdallani meni, että mietin monesti miksi olen kurssilla.

RUKissa oli paljon leirejä. Perusharjoitus 1,2&3 , Yhteistoimintaharjoitus 1&2, Pahkajärven Ampumaharjoitus. Erilaisia koetuksiakin oli monia. Kirkkojärven marssi sekä suuri ja mahtava JOHA.
Leireistä ja koetuksista en aio kirjoittaa, sillä tiedän, että jossainpäin suomea joku tätä lukee ja asepalvelus vielä edessä. Mutta voin kuitenkin kertoa kokemusista RUK:ssa.
Niinkuin armeijan käyneet tietävätkin, on loppusodassa tarjolla kokelaille erinäisiä tehtäviä. Patteriupseeri, Patterin päällikkö, Tulitoimintaupseeri ja monia muita. Leireillä meidät jaettiin erilaisiin tehtäviin, aina tykkiryhmän jäsenestä patterin päällikköön. Itse toimin tulitoimintaupseerina, jaosjohtajana, tykinjohtajana, tuliasemaryhmän johtajana, sekä useasti tykkiryhmän jäsenenä. Leirit olivat ihan mukavia jälkeenpäin ajateltuna. Paitsi tietenkin perusharjoitus 1. Miksikö? No minähän kerron.

Toimin harjoituksessa tulitoimintaupseerina. Titteli itsessään oli täysin turha, koska emme olleet harjoitelleen tuto-upseerin tehtäviä. Istuin pitkälti kaikenajan kylmässä teltassa linjanjohtajan tenttailessa että "No mitäs nyt pitäisi tehdä"- Vitustako minä tiedän koska ei ole missään vaiheessa kerrottu. No, kuitenkin... Harjoituksessa ensimmäinen ilta menossa pitkälti kohti iltaa ja taivas alkoi hämärtyä nopeasti. Liityin mittausryhmään, sillä mittaaminen oli itsellä vielä harmaata aluetta ja halusin oppia. Kävelimme tuliasemauraa pitkän matkaa poispäin leiritysalueelta ja aloitimme mittaamisen. Pystytimme suuntakehän keskelle metsää paalun päälle, jossa lukivat tarkat koordinaatit kyseiseen kohtaan. Enään tarvittiin tarkat suunnat pilkoista, jotka sijaitsivat vielä syvemmällä metsässä. No pimeäähän siellä oli ja koska olin ryhmässä ikäänkuin lisähenkilönä, käski luutnantti Siren meikäläisen valaisemaan pilkkaa. Antoivat valtionvirallisen taskulampun ja näyttivät kädellä, että kuusikymmentä metriä tuohon suuntaan. Aloin suunnistaa kohti pilkkaa ylivoimaisesti huonoin taskulamppu kädessä. Pystyin valaisemaan noin kolmen metrin päähän ja maasto oli kivikkoista. Hypin kivien yli jonka jälkeen alkoi loiva nurmikkoinen alamäki. Hetimmiten päästyäni nurmikkoalueelle kuulin, että en ole täällä nyt yksin. Mielessäni kävi tiedustelija ja jatkoin matkaa. Saavuin hetken kulutua puunjuurelle, johon pilkka oli kiinnitetty ja aloin valaista sitä. Hetken kuluttua alkoi aivan vierestä, noin kymmenen metrin päästä kuulua oksien rapinaa ja hitaita askeleita. Jähmetyin paikalleni, vasen jalka pienessä kuopassa, oikea käsi yhdeksänkymmenenasteen kulmassa valaisemassa neliskulmaista, kaksiväristä pilkkaa. En ajatellutkaan liikkuvani, koska olin varma että siellä oli jokin eläin.

Aikaa kului noin kaksi minuuttia eikä mittausryhmä ollut paikantanut valaistua pilkkaa, koska taskulamppu oli niin heikko, ettei edes mittausryhmä erottanut sijaintiani metsässä. Tässä välin askeleet kuusimetsästä alkoivat kuulua selkeämmin ja havaitsin liikettä. Hitaasti käänsin päätäni sekä hyvin varovasti taskulamppua ääniä kohdin, jotta havaitsisin, että mikä siellä on. Näissä intin taskulampuissa on erikoinen lamppu, joka aiheuttaa ympyränmuotoisen valaisualueen. Ja koska valaisualue oli noin kolme metriä, taskulamppu siis valaisi halkaisijaltaan kolme metriä. Sellainen pallo, jonka valaisualueen ympärillä oli täysin pimeää. Siirsi taskulamppua ja nyt näin erittäin selvästi mikä eläin oli noin viiden metrin päässä. Se oli susi.

Jähmetyin aivan täysin aloilleni. En pystynyt liikkua vaikka olisin halunnut. En pystynyt huutaa, vaikka olisin halunnut. Olin täysin omillani, suden kanssa. Tasaisin välein kyseinen susi otti askeleen eteenpäin. Yritin aina silloin tehdä jonkinlaisen äänen tai liikkeen, jota susi saattaisi säikähtää. Fakta on kuitenkin se, etten tiedä miten sudet toimivat. Tiesin vain sen, että susi on laumaeläin jolloin tiesin, että tämä susi ei ole tässä yksin.

Tajusin siinä vaiheessa kun susi oli kahden metrin päässä ja ainoa mitä näin, oli puu, pilkka ja suden rumat hampaat ja kiiluvat silmät, että pian se on jalassa kiinni ellen tee jotain. Yritin huutaa mittausryhmälle, mutta en saanut ääntä kuulumaan vaikka kuinka yritin. Se oli ikäänkuin kuiskaus, joka kantautui ehkä kahden metrin päähän. Matkaa muuhun porukkaan oli kuitenkin vähintään kuusikymmentämetriä. Olin siinä täysin jähmettyneenä ja varma siitä että tässä käy huonosti. Keräsin kaiken mahdollisen äänen mitä käytössä sillä hetkellä oli ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Tällä kertaa se oli lähempänä puhetta kuin huutoa, mutta huomasin, että susi oli alkanut perääntyä. Pidin pienen tauon ja odotin suden seuraavaa liikettä. Susi asettui viiden metrin päähän maahan makaamaan ja jatkoi tuijottamista. Päätin nyt karjaista niin perkeleen kovaa kuin ääntä ikinä lähtee. Huusin suuntakehälle ja nyt ääni kantautui sinne asti. Kerroin luutnantille, ensimmäisenä, että täällä on susi. Luutnantin vastaus kuului "Loistavaa"- EI MUUTEN VITUSSA OLE!, huusin perään. Luutnantti kysyi, että mitä susi tekee, johon vastasin, että tuossa se makaa viiden metrin päässä maassa. Lyhyen keskustelun jälkeen päätti luutnantti lähettää toisen oppilaan seurakseni. Hyvä idea, laitetaan sinne lisää porukkaa syötäväksi. Teoreettisestihan meillä ei siellä muuta ole kuin rynnäkkökivääri ja sekin oli selässä. Jos susi oli siitä ampaissut kimppuuni, en olisi mitenkään ehtinyt edes yrittää ottaa rynnäkkökivääriä selästä. Ei sillä muuta tuhoa olisi muutenkaan voinut tehdä kuin lyödä, sillä eihän harjoituksen aikana lippaassa ole ikinä kovia ammuksia. Silloinen upseerioppilas, nykyinen upseerikokelas Strohecker tuli pilkalle itsekin erittäin peloissaan, mutta hänellä oli hyvä taskulamppu. Tässä kohdin kyseenalaistin suuresti puolustusvoimien logiikan. Kumpi on tärkeämpää, harjoitusta varten tarkan suunnan saaminen tykeille, joille ei edes ammuta, vai se, että siellä ei olisi ketään lähelläkään susia? Siellä hetken aikaa säikyttyämme mittausryhmä sai tarkan suunnan pilkasta eikä susia enää näkynyt alueella. Loppu hyvin vaikkakin paskat housussa.

Meidän viimeinen harjoitus RUK:ssa oli Pahkajärven ampumaleiri. Säätiedote antoi jo ennen leiriä ymmärtää, että tästä on tulossa aivan helvetillinen kokemus. Neljän päivän ajan pakkaslukema oli kahdenkymmenenkahdeksan pakkasasteen kylmemmällä puolella. Ainoa lämmönlähde, mikä saatavilla oli, olivat omat kivekset. Saappaisiin asetettavat huopavuoret, joiden tarkoitus on pitää jalat lämpöisinä jäätyivät kirjaimellisesti kiinni jalanpohjiin. Mistään käsineistä ei ollut mihinkään, kaikki jäätyivät käteen kiinni. Ville 5v, eli kypärän alushuppu jäätyi kiini poskiin ja leukaan. Kaikenkaikkineen intin paskin kokemus, vaikka jälkeenpäin naurankin pahkajärven ampumaleirille ja sille että kuinka mukavaa meillä oli.  Kerron nopeasti leirin toisesta päivästä.

Toimin tykinjohtajana leirillä ja ensimmäistä kertaa ammuimme kovilla. Homma sujui hyvin ja olin tyytyväinen tykkiryhmääni. Pakkasta oli miedot 29astetta. Päivä oli edennyt suurinpiirtein kello kuuteen, jolloin kuului tulikomento, joka meni likipitäen näin "Loput ammukset, ampukaa"- jolloin tiesimme, että vaihdamme asemia tämän jälkeen. Tykinjohtajana sekä nohevalla tykkiryhmällä päräytimme loput murkulat taivaalle ja aloimme pakata kalustoa siten, että sen voi vain nostaa auton lavalle ja vaihtaa asemia. Kaluston kanssa ei minkäänlaisia ongelmia, mutta tykki antoi aihetta harmaille hiuksille.  Olimme kiilanneet tykin routaiseen maahan, joka oli vielä suoperäistä. Eli niille, jotka eivät tiedä, niin tykki tulee kiilata maahan noin 50cm pitkillä, painavilla rautakiiloilla, joka estää tykin liikkumisen kun sillä ammutaan. Tykin kiilaaminen oli itsessään tuskainen operaatio, sillä jouduimme lyömään jokaista kiilaa keskimäärin 150 kertaa juntalla, joka painoi noin 60kiloa. No mitäs veikkaatte, että kun tykki kiilataan routaiseen sekä mutaperäiseen maaperään  kolmenkymmenen asteen pakkasilla ja antaa sen olla siinä kaksi päivää niin saadaanko sitä enää millään sieltä pois? No eihän sitten millään. Olimme muuten valmiita siirtymään uusiin asemiin noin puoli kahdeksan maissa, mutta emme olleet saaneet edes yhtä kiilaa liikautettua. Neljän ja puolen tunnin päästä saimme kiilat irroitettua, mutta sekin vaati kaksikymmentätuhatta kiloa painavan maastokuorma-ajoneuvon, jonka vinssillä saatiin kiilat irroitettua.  Sitten alkoi muut osat hajota, jokaisesta tykistä oli hydrauliikkapumppu hajalla, jonka avulla tykkiä voidaan nostaa maasta, jolloin se voidaan saattaa kytkemis- sekä kuljetuskuntoon. Raseista jäätyivät jarrut ja kello alkoi lähestyä yhtä yöllä. Vaihdoimme asemia kahden aikaan ja tietenkin tykit pitää laittaa vielä ampumakuntoon, ennenkuin päästävät nukkumaan. Kello oli puoli viisi aamulla kun olimme valmiita ja saimme luvan pystyttää teltan ja mennä nukkumaan. Se vain, että kuudelta herätys. Rättiväsyneinä pystytimme teltan joka hädintuskin pysyin pystyssä. Konttasimme telttaan ja asetuimme makaamaan jäätyneelle maaperälle. Kylmähän sielläkin on jossei kamiina ole hehkumassa, eikä kukaan tahtonut ottaa sitä nakkia. Loppujenlopuksi hermostuin ja hyppäsin lyhtylaatikon päälle istumaan aikeena sytyttää kamiina. Halot olivat märkiä, eikä kenelläkään ollut mitään sytykettä. Hermostuin vähän lisää ja runttasin puuta sisään  niin vittuna kuin mahdollista, tyhjensin puolitoista pulloa valopetroolia kamiinaan ja tuikkasin sen tuleen. Teltta lämpeni hitaasti, mutta varmasti. Kamiinan vieressä oli lämmin ja hiljalleen aloin riisua taisteluvarustusta. Mutta eihän se auta, että vaatteet lämpenevät, jos ne ovat kauttaaltan jään peitossa. Jäähän vain sulaa ja ulostautuessa jäätyy uudestaan. Se oli sellaista selviytymistaistelua ensimmäisestä päivästä lähtien.  Kaksi loppupäivää meni pitkälti koomaillessa ja yrittäessä selviytyä. Lopulta koitti hetki, jolloin hyppäisimme moduuliin ja matkaisimme takasin kasarmille, jolle matkaa oli 98km. Matkan aikana oli tarkoitus pitää yhdestä kahteen taukoa, koska näillä pakkasilla on suuri paleltumisvaara auton lavalla. No eihän siinä matkalla mitään taukoja pidetty. Itse heräsin jossain vaiheessa siihen tappavan tuskalliseen kipuun. En tuntenut käsiäni, enkä pystynyt liikuttaa niitä. En tiennyt paljonko matkaa oli kulunut saatika paljonko sitä on jäljellä. Keskitin kaikki voimani siihen että saisiin sormeni liikkumaan ja lopulta taisteltuani noin viisi minuuttia sain sormeni liikkumaan. Yritin kokoajan liikkua, jotta kaikki mahdollinen lämpö saavuttaisi kehoni. Puolitoistatuntia tästä hetkestä saavuimme kasarmille. Ulostauduin ajoneuvosta aivan kauttaaltaan jäätyneenä, kävelin onnettomasti horppuen sisätiloihin, riisuin vaatteet, nappasin jäkin ja menin lämpöisen suihkun alle istumaan kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Sellainen oli meidän pahka.

RUK:n kurssijuhla

Niinkuin kaikki, myös RUK loppuu. Monien ristiriitaisten tunteiden jälkeen arvomerkkilättyyn lisättiin toinen salmiakki. Meistä tuli upseerikokelaita. Hieno tunne, mahtava.  Enää tulisi selviytyä johtajakaudesta.

22.01.2016. Päivämäärä, jolloin palasimme takaisin kotiin, eli Kainuun prikaatiin. Tarkemmin ottaen 2. tuliasemapatteriin. Tulisin toimimaan johtajakauden ajan apukouluttajana. Se on sellainen pesti, johon valehtelematta suurin osa tahtoo. Itse sinne pääsin, luojan kiitos.

Apukouluttaja pääsee kuulemieni huhujen mukaan paljon helpommalla kuin muut. Suurimman osan ajasta vain rötvätään. Ei tekemistä juuri milloinkaan ja aina lomilla. No, ei aivan.

Saavuimme yöllä patteriin yhden aikaan. Herätin alikersantti Luukkosen hetimitten. Hetken taisteltuaan väsymystä vastaan lähdimme Luukkosen sekä alikersantti Pyykkösen kanssa TV-tupaan kertaamaan kuulumisia. Siellä kuulin olennaisi asioita toisen tuliasemapatterin toimintatavoista sekä arjesta. Ei niissä suurta poikkeusta ollut omaan P-kauteen verrattuna. Seuraavana aamuna oppitunti yksikön varapäällikön Kapteeni Mika Nimellin kanssa ja lomille mars.

Johtajakausi kaikenkaikkiaan sujunut poikkeuksellisen hyvin. Meillä on siellä hyvä porukka ja jokainen on motivoitunut tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Uuden saapumiserän AUK alkoi puolitoista viikkoa sitten ja toimin tuliasemalinjan apukouluttajana.

Tässä "pelkistetty" versio omasta asepalveluksestani tähän mennessä. Hauskaahan tässä on se, että kun multa joku kysyy että "No mitäs nykyään kuuluu?"- niin karu faktahan se on, että mun elämä pyörii pitkälti intin vaatteissa. En ole perillä uutisista, en tiedä mikä nykyään on pinnalla. Joten yrittäkää kaverit ymmärtää. Mun viikonloppuvapaat kestää sen kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. Mulla on tyttöystävä, enkä ole se aktiivisin kaveri, joka soittelee että nähtäisiinkö kun tuun lomille. Mulle voi aina soittaa ja haluaisinkin kuulla miten mun kavereilla menee. Toivoisin että mulle soitettais ja pyydettäis vaikka kahville päivittelemään kuulumisia. Se olis mulle tärkeetä.

ps. tj 96

Ei mulla muuta tällä kertaa.
Kokelas Peussa  kiittää .

Kaikki ne asiat, mitkä muuttuivat.

Noniin.

Aikaa on taas kulunut hyvin pitkään edellisestä kirjoituksesta ja päätin täältä Kainuun prikaatin tykistörykmentin tiloista kirjoittaa hieman menneestä ajasta sekä yleisiä kuulumisiani.

Niinkuin tosiaan moni jo aiemmasta lauseesta ymmärsi niin olen siis siirtynyt heinäkuun alussa suorittamaan asepalvelusta Kainuun prikaatiin. Tässä vaiheessa moni varmasti ajattelee että "kaverihan on vanha kuin saapas"- yms muita ajatuksia. Selitän tässä nyt pääsyyt siihen, miksi asepalvelukseni on siirtynyt näin pitkälle.

Kolmisen vuotta sitten olin ensimmäisen kerran virallisissa kutsunnoissa. Siis niinsanotusti omanikäisteni kanssa. Silloin en tiennyt mistään mitään, eikä juurikaan kiinnostanut edes lähteä. Kutsunnat menivät pitkälti hyvin kunnes tuli lääkärintarkastus jossa kyseltiin yleisiä vaivoja tai sairauksia. Pakkohan siinä oli sitten todeta, että nuorena poikana todettu ADHD-diagnoosi on ainoa mahdollisesti estävä tekijä. Ja niinhän siinä kävi, lääkäri painoa puumerkkiä paperinpalaseen, perään hän käytännössä onnitteli pieni virne kasvoillaan ja kertoi ettei minun tarvitse suorittaa asepalvelusta niinkuin jokaikisen muun omanikäiseni. Osakseen tämä ei tullut millään muotoa yllätyksenä, koska olin varsin tietoinen siitä, että kyseinen diagnoosi saattaisi heikentää, vaarantaa tai jopa katkaista mahdollisuuteni suorittaa velvollisuuteni siinä missä kaikki muutkin sen suorittavat. En ollut tyytyväinen päätökseen. En halunnut olla se, joka ei ole kaveriporukasta käynyt armeijaa. En halunnut joutua siihen ulkopuolisen asemaan, joka ei pysty osallistua keskusteluihin koskien armeijaa. En pystyisi vertailemaan sitä, mikä oli hajottavaa ja mikä palkitsevaa. En pystyisi tällä päätöksellä olla tasavertainen muiden kavereideni kanssa. Tai näinhän sen silloin ajattelin. Sitten muutamassa sekunnissa käsitykseni armeijasta muuttui aivan täysin. Sanoin lääkärille että haluan lähteä ja suorittaa asepalveluksen niinkuin kaikki muutkin. Jokaikinen ahdistava ajatus edellämainituista ikävistä asioista jäisi loppuelämäkseni kummittelemaan ja joutuisin väkisinkin ajattelemaan, että miten asiat olisivat, jos kyseistä diagnoosia ei ikinä olisi annettu. Pitkän keskustelun kanssa lääkäri päätti että lykätään vuodella. Sen jälkeen siirryin toiseen huoneeseen, jossa oli sitten hieman arvokkaampaa väkeä. Oli majuria, oli sitä ja tätä. Arvomerkkejä enemmän kuin itselläni hampaita. Kuitenkin, siellä sitten aloitettiin pitkät neuvottelut ja kyseltiin erilaisia mahdollisuuksia ja muotoja suorittaa asepalvelus. Ehdoteltiin siviilipalvelusta, ehdotettiin aseetonta palvelusta, mutta en tyytynyt kuin yhteen vaihtoehtoon. Siihen oikeaan vaihtoehtoon.

Päätös oli että lykättiin vuodella. Sen jälkeen alkoi ikuisuusrumba joka alkaa olla hiljalleen takanapäin.

Niinkuin olen enemmän kuin kertaalleen manannut polviani aiemmissa kirjoituksissani, on sanomattakain selvää, että kivut sekä ongelmat suoritua arkielämästä pelkästään polvikipujen takia, vaikuttaa halukkutteen eri asioissa. Aloin pelkäämään asepalvelusta. Tai lähinnä sitä, että juostessa polvesta räjähtää kaikki rikki. Aloin otaksua ajatusta asepalveluksesta. Polvien kunto paheni ja tuli oltua keppien varassa enemmän kuin syytä olisi. Kaikki tämä vaikutti omaan elämään niin negatiivisesti, että olin valmis jo lopettamaan lentopallonkin aivan kokonaan.

Kolme vuotta loppujenlopuksia lykättiin polviongelmien takia. Kolme pitkää vuotta. Tämän vuoden toukokuussa tajusin, että jälleen yksi vuoden lykkäys tulisi pian umpeutumaan. Istuin kaverini kanssa ABC:llä kun tajusin sen. Kaksi kuukautta niin astun palvelukseen. Aloin keksimään tekosyitä millä välttää kaikki tämä. Vetosin itselleni jopa huonokuntoiseen selkään. Vaivoja yllättäen ilmaantui useita, niin monia, etten edes tiennyt että tämäkin nivel oli kipeä. Uskoin siihen kipuun niin paljon, että aloin tosissaan huomata kipua kyseisellä alueella.

Kertaalleen töissä sitten sanoin esimiehelleni, että armeija lähestyisi, jotta tietää varautua mahdollisiin työvuoromuutoksiin. Hän nauroi ja alkoi kertoa omia kokemuksia intin vihreistä. Kuuntelin niitä aikani ja tajusin, että eihän tuo edes kuulosta pahalta. Sitten parilta työkaverilta sain sellaista palautetta, että jos olet siellä yhtään samallainen kuin täällä, tulet pärjäämään paremmin kuin hyvin. Ja niin aloin ihannoida ajatusta siitä, että kotiutuisin korkea-arvoisempana kuin muut kaverini. Silloin päätin unohtaa kaikki aiemmat ajatukset, kävellä bussiin, matkustaa Kajaaniin ja vetää kolmesataaa neljäkymmentä seitsemän pitkää palveluspäivää aivan täysillä, kivuista huolimatta.

Kävin kertaalleen vielä kesäkuussa lääkärillä johon liittyy jälkeenpäin hauska tarina.

Saavuin siis Kajaaniin maanantain kuudes päivä heinäkuuta. Mies aivan täynnä intoa. Suorastaan tärisin ilosta. Joka osa itsessäni halusi jo tetsaamaan.

Siirryttiin bussista isoon halliin, jossa vastassa oli monia arvomerkkisiä ihmisiä. Sotilaspoliisit kiertelivät porukkaa huumekoirien kanssa ja aloin tajuta että tämä kaikki on nyt totta ja aivan tässä käsillä. Hallissa oli tarjolla limua ja munkkia, mutta ajattelin välttää turhan jonottamisen ja siirryin suoraan ilmoittautumiseen. Siinä annoin alikersantille sitten palvelukseenastumismääräyksen ja henkilöllisyystodistuksen. Kone piippaa kahteen kertaan ja ilme herran kasvoilla pyörähtää olemattomiin. Hän nostaa katseensa ja sanoo että "jahas, ei löytynyt koneelta. Tuleppas minun perässä"- jolloin ihmettelin hetken. Seurasin miestä vähän matkan päähän toimistotilaan, jossa oli miellyttävän oloinen naishenkilö tietokoneen takana. Nainen viittilöi minut luokseen ja alkoi kyselemään. Oletko jatkaja? Oletko ollut aiemmin palveluksessa? Oletko ollut rauhanturvaajana? What, en ole. Siinä vaiheessa nainen huokaisee kevysesti ja toteaa että jahas, soitetaanhan sitten vääpelille. No, vääpeli saapuu paikalle muutamaa minuuttia myöhemmin, ottaa asemansa toisen tietokoneen takaa ja alkaa tikkaamaan näppäimistöä nollat kasvoilla. Siinä sitten kädet etupuolella ristissä vilkuilin ympärilleni ja näin monia uusia alokkaita aivan paskat housuissa käytävällä. Sitten vääpeli toistaa aiemmat kysymykset, johon saa saman vastauksen. Mies pyörittelee silmiään ja kysyy jotain muuta jota en enää muista. Näiden jälkeen vääpeli lyö kädet ristiin päänsä taakse, ottaa mukavan asennon ja toistaa naisen suusta aiemmin kuullut sanat, että ei osaa tehdä asialle mitään. Sitten soitetaan yliluutnanttia paikalle. Tässä vaiheessa alkaa itseäkin mietityttämään monet asiat. Miksi tämä menee näin vaikesti? Olenko oikeassa paikassa? Mitävittua?
No, sitten saapuu yliluutnantti paikalle ja alkaa niinikään naputtelemaan näppäimistöä otsan verisuonet kevyesti pullollaan. Hikipisara putoaa otsaltani nenään pitkin maahan. Alan tajuta, että jokin on nyt pielessä, koska muut alokkaat vain vilisevät käytävällä eteenpäin. Sitten yliluutnantti kysyy jälleen aiemmat kysymykset saaden samat vastaukset, mutta tällä kertaa hieman epävarmemmin. En oikeasti tiedä enää missä mennään. Sitten yliluutantti soittaa puhelut ja kertoo minun nimen, henkilötunnuksen ja muut tarvittavat tiedot. Sitten miehen ilme muuttuu ja ainoa lausemitä hän sanoo, on jahas, tämä selvä. Silloin huolestuin aivan huolella.
Mies ottaa pöydältä palvelukseenastumismääräyslappuni sekä henkilöllisyystodistukseni, nostaa katseensa, ojentaa paperit ja sanoo: "Sinulle on myönnetty lisälykkäystä, joten sinun ei tarvitse tänään astua palvelukseen"

Käteni ei ensinnäkään totellut mitenkään ja yliluutnantti pitää paperipakettia edessäni pitkän tovin. Katson vain häntä suoraan silmiin, tai käytännössä niiden läpi jonnekkin niin kauas, että en tuntenut olevani enää tässä maailmassa. Sitten heräsin ja kerroin että en tiennyt asiasta mitään. Joka oli totta! En ollut saanut minkäänmuotoista kirjettä tai muuta vastaavaa, jossa kerrottaisiin kyseisestä lykkäyksestä. Ja maalaisjärkihän sen sanoo, että en todellakaan olisi matkustanut tänne asti, jos olisin tiennyt tästä. Hän tuntee suurta myötätuntoa itseäni kohden, sen suorastaan huomasi. Sitten hän kysyy, että olenko mielestäni palveluskelpoinen, johon vastaan että aivan täysin ja kerroin täysin tarpeettomasti motivaatiostani ja halukkuudesta aliupseerikoulun kautta reserviupseerikouluun, ikäänkuin luullen, että sillä olisi vaikutusta. Tämän jälkeen mies käskee ottamaan tuolin ja istua, sillä seuraavaan vaiheeseen uppoaisi sen verran enemmän aikaa. Istuin siihen puiselle, noin kolmekymmentäsenttiä korkealle, tikkuja täynnä olevalle puujakkaralla kädet polvien päällä siinä toivossa, että hän voisi muuttaa päätöstä. Sitten alkoi soittelurumba, jossa herätettiin muunmuassa Vaasan alueen majuri hänen ollessaan lomilla, Everstille soitettiin, ilman tuloksia ja lopulta ilmeisesti aivan kenraalilta asti tuli asianmukainen ohjeistus. Viimeisimmän puhelun jälkeen mies laskee antiikkipuhelimensa työtasolle ja sanoo, että nyt asiat eivät enää ole mitenkään hänen käsissään. Viimeisimmän puhelun hän suuntaa vaasan alueen jollekkin lääkärille. Tämä puhelu oli erittäin pitkä mutta miehen vastaukset lyhyitä. Aika kului hitaasti ja aiemmin alas vierinyt hikipisara oli muuntautunut täydeksi hikivyöryksi. Puhelu kesti noin viitisen minuuttia, jonka jälkeen sain äärettömän helpottavan lauseen, että "Tervetuloa suorittamaan asepalvelusta Kainuun prikaatiin!"
En tajunnut sitä täysin sillä hetkellä, koska oli vieläkin aivan lukossa siitä, että kuinka lähellä kaiken kaatuminen oli. Sitten kiittelin yliluutnanttia monta kertaa ja olin jo lähtenyt niin vaistomaisesti ollessani niin intoa täynnä käännyin ja kättelin vielä yliluutnanttia. Silloin hän sanoi, että on erittäin miellyttävää saada alokas noin täynnä intoa.

Olin saanut ohjeet yliluutnantilta, että mihin mennä ja kenelle esittäytyä, mutta hän myös sanoi että kukaan ei tiedä minusta tai minun olemassaolosta. Alussa jokaisesta paperista, mitä täytin, puuttui joka kerta minun nimi. Ja joka kerta sitä sitten lisäiltiin sinne. Olin tuntematon sotilas. Kirjaimellisesti.

Mutta tuntemattomasta sotilaasta tulikin nopeasti alokas joka oli pistetty merkille. Jo ensimmäisenä päivänä meidän tuvan esimies kyseli kuulumisia ja taustatietoja, jossa kerroin heti alkuun, että täysillä alusta loppuun ja toivon mukaan vänrikkinä kotipuoleen. Valoin päivä päivältä enemmän uskoa omaan tekemiseeni. Joka aamu herätessäni kello kuusi neljäkymmentä päätin, että tänään vedetään isompaa vaihdetta saappaaseen. Ja joka päivä sen tein. Tein kaikkeni. Annoin sata prosenttia joka ikisessä tilanteessa. Opettelin kaiken tarpeellisen. Tein ylimääräisiä hommia.

Tätä kesti pitkään. Ensimmäiset neljä viikkoa meni tukka hulmuten eteenpäin samalla energiatasolla. Sitten huomasin, että niinkuin jokainen pitkäkestoinen fyysinen rasitus, kuten tämäkin, niin univelka ja yleinen väsymystaso olivat molemmat korkealla. Ensimmäiset viikonloppulomat menivät pitkälti nukkuessa velkoja pois. Takasin kasarmille saapuessamme oli intoa ja energiaa. Mutta sitten tuli leiri. Otin vapaaehtoisia kipinä tai vartiovuoroja. Sysäsin lisäväsymystä ylöspäin ja aloin huomata että vaikka fyysinen kunto riittää, niin henkisesti aloin olla väsynyt.

Tänään aiemmin päivällä meillä oli ohjelmanmukainen sulkeisjärjestysharjoitus sekä -tarkastus. Ennenkuin aloimme itse aiheeseen, kapteeni Hyvönen ottaa komennon. Hän aloittaa puheenvuoronsa totulla tavalla. Sitten hän kertoo. "Tällä päivämäärällä olen nimennyt Alikersantti XXX, Tykkimies XXX sekä Alokas Peussan kuntoisuuslomilla esimerkillisestä heinäkuusta"
BOOM! Tiiliskivi naamalle positiivisessa muodossa ja koko yksikkö taputtaa. En tajunnut sitä aluksi, mutta sitten tajusin, että niinkuin kaikkialla, myös täälläkin hyvistä suorituksista palkitaan. Monet kerrat mietittyäni, että olenkohan tämä kaikki turhaa palkittiin tänään. Henkinen jaksamistaso pompahti suorastaan taivaisiin, koska jopa kapteeni tiesi nyt että olin tosissani kerrottuani hänelle haastattelussa, että tahdon aliupseerikoulun kautta reserviupseerikouluun ja mahdollisesti kaiken sen jälkeen töihin puolustusvoimiin. Mikään, minkä takia olin sykkinyt, mikään minkä takia olin tuntenut itseni henkisellä tasolla kyvyttömäksi tuli isommalla kauhalla takaisin, millä oli sitä antanut.

Myöhemmin kysyin eräältä alikersantilta, että miten tämä kuukauden alokas valitaan. Kriteereinä toimi yleinen tupahenki, joka meillä on hyvä. Jokainen tietää mitä tehdä ja milloin sitä tehdä. Jokainen on tosissaan, vaikka mielessä olisikin vain puolen vuoden palvelus, eikä kukaan perseile. Ja jos perseilee, niin tuvassa on kyllä auktoriteettejä sanoa ja korjata asia. Toinen asia oli suoritukset rasteilla. Esimerkiksi miten asettaa telamiina, miten heittää käsikranaattia, miten ampua kertasinkoa. Miten edetä ryömien tai kontaten. Miten asettaa viuhkapanos metsään. Käytännössä siis kaikki mitä olimme tehneet. Itselleni on kasvanut entistä suurempi tahtotaso olla se paras. Ja kun on mielestään paras, niin korottaa rimaa vielä korkeammalle.

Mutta omasta mielestäni suurin asia oli se, että päätös oli täysin meidän johtajien käsissä. Se tunne siitä, kun alikersantti kertoo, että lähestulkoon jokainen johtaja oli maininnut nimeni hetikättelyssä, tuntuu erittäin miellyttävältä. Se luo uskoa ja halua omaan tekemiseen. Omiin määränpäihin. Omaan kunnianhimoon. Kaikkeen. Ihan kaikkeen.

Mutta tosiaan. Täällä sitä ollaan. Viides palvelusviikko käynnissä, eikä vielä olla hajottu. Polvi on pysynyt kasassa normaalisti, yhät onnettomuutta lukuun ottamatta, mutta siitäkin selvittiin vain kävelemällä kipu pois ja purren hammasta.

Ruoka on hyvää ja riittävää. Tupakaverit ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Omalla sosiaalisuudellani olen tehnyt monia ystävyyssuhteita ja tahdon olla kaikille se alokas joka tunnetaan kunnianhimosta ja luonteesta.

Aiemmin tällä viikolla ilmoitin halukkuuteni ryhtyä yksikön luottohenkilöksi varusmiestoimikunnan toimintaan. Suoritimme valinnan yksikön luokkahuoneessa varsinaisen oppitunnin päätteeksi. Ehdolle asettui kaksi ihmistä. Minun lisäkseni vastapäisen tuvan alokas. Tiesin hänet etukäteen, olimme kuitenkin heittäneet läppää ja tulimme hyvin toimeen. Sitten kapteeni Hyvönen pyysi meidät molemmat luokan eteen kertomaan itsestämme. Aloitin puheenvuoron, kerroin vain ne tarvittavat asiat itsestäni ja annoin puheenvuoron eteenpäin. Vastaehdokas kylläkin kertoi vähä enemmän ja laajemmin itsestään kuin minä ja mietinkin että olisikohan itsekin pitänyt. Sitten kapteeni sanoi, että asia ratkaistaan äänestyksellä ja aloitti minusta. Miltei jokaikinen varusmies tässä yksikössä nosti kätensä minun nimen kohdalla. En saanut muuta sanottua, kuin että Wau! Kiittelin siinä sitten kaikkia ja istuuduin alas. Minusta tehtiin siltä istumalta ensimmäisen tuliasemapatterin VMTK-jäsen.

Tässä alkaisikin sitten olla kaikki tältä erää. Toivottavasti joku jaksoi lukea kuulumiseni. Ja niinkuin olen sanonut, niin olisi kiva nähdä mahdollisiman montaa kaveria ja tuttua lomilla. Nyt meillä on lauantaina sotilasvala, jonka jälkeen olemmekin jo oikeutetusti tykkimiehiä. Valan jälkeen lomille ja yöksi töihin, kuten aina.

Ei muuta tällä kertaa. Kiitos lukijoille!

-Jani