Juveniilinen biografia

Mihin mä oon tullu, miettii hän.

Tää on mun blogi ja tää on mun tarina.

Tervetuloa.

Mitä on perhe? 

Tai lähinnä mitä se merkitsee?

Monilla yleinen käsitys perheestä on se, että siihen kuuluu isä, äiti sekä lapset. Tai nyky-yhteiskunnassa isä+isä tai äiti+äiti ja niin edelleen. Vanhempien jälkeen samaiseen perheeseen tai perheen lähipiiriin kuuluu isovanhemmat, tädit, sedät sekä serkut. Joillain myös pikkuserkut ja toisilla myös muut saman verivalan alla makaavat. 

Mutta niinkuin sanoin, tämä on enemmänkin yhteiskunnan asettama normi, joilla pyritään asentamaan tietynlainen ajatusmaailma siitä, mikä on aikojen alusta asti ollut hyväksyttävää. 

Jos alan tässä laskiskelemaan kaveripiiristäni niitä, joiden vanhemmat ovat vielä yhdessä, niin ne yhdessäolevat pariskunnat jäävät vähemmistön puolelle suurehkosti. Joka myöskin jälleen kertoo siitä, että eronneiden vanhempien lapset joutuvat pakostakin muodostamaan uudenlaisen käsityksen omasta perheestään. Jos vaikkapa äiti löytääkin uuden miehen ja lapsi joutunee ajan kuluessa kutsumaan häntä isäpuolekseen. 

Otetaan esimerkkinä vaikka omat vanhempani. He erosivat kun olin 7-vuotias. Juuri siinä kynnyksellä, että tajuaako lapsi, mitä ympärillä tapahtuu. 

Muutama vuosi kului vuoroviikonlopuin isäni luona. Ajan kuluessa sitä huomasi, että väkisinkin sitä etääntyy vuorovaikutuksessa, jossa vain toinen osapuoli tekee aloitteen. Siitä jälleen muutama vuosi eteenpäin , niin sitä huomasi, että helpompi olla ilman kuin kanssa mielipahan ja väkinäisen perhesuhteen tunnustamisen. 

Isä on iskä 7-vuotiaalle, mutta ilman läsnäoloa muuttuu etunimelliseksi 8-vuotiaalle. 

En ole koskaan varsinaisesti puhunut lapsuudestani ääneen. Jotenkin koen, että ne asiat ovat jo käsitelty ja niiden kanssa on opittu elämään, vaikkei niistä sanalla sanoen pihaustakaan päästäisi. 

Kolmen vuoden tauko kirjoittamisesta on tehnyt itselleni sen, että en nykyisin enää pura ajatuksiani ajatuksen tasolta konkreettisempaan suuntaan. Kirjoittaminen oli aina se tapa, millä purin ajatuksen päästä paperilla, tajuten itse paremmin, mitä se kaikki tarkoittaa.  

Tässä tekstissä yritän pukea sanoiksi, miten paljon vaikuttaa erimielisyydet sukulaisten kesken. Myös sen, miten mun faija on tehnyt musta tämän ihmisen tekemättä musta tätä ihmistä.

Aloitin jo kertaalleen tälle kyseiselle sarakkeelle aivan toisenlaista lausetta. Lause alkoi sanoilla "Ensimmäiset muistoni omasta isästäni olivat..." - mutta jäätyäni paikalleni miettimään niitä ensimmäisiä muistoja tajusin, että ei niitä ole. Ei nopealla muistelulla löydy yhtäkään muistoa, missä istun keinussa isän antaessa vauhtia. Ei yhtäkään muistoa siitä, kuinka potkaisen pallon pienillä jaloillani isälleni.  Ei yhtäkään muistoa lapsuudesta, mikä sisältäisi isän siihen muottiin, millä yritän asiaa muistella. Likipitäen jokainen muisto sisältää äidin, ei isää.  Ja meidän faija oli kyllä oletettavasti ainakin mukana.

Nyt kun olen jo reilut kaksikymmentä vuotta elänyt tuosta ajasta, josta muistoja pitäisi löytää, olen tajunnut, että isän rooli on ollut ihan täyspäiväinen statisti, vaikka hänen olisi pitänyt olla mun oma Tom Cruise.  Kirjoittaessani pitäisi löytyä läjäpäin muistoja, jotta voisin todeta, ettei kaikki mahdu tähän. Ja ennenkaikkea näiden muistojen pitäisi olla niitä, mitkä tuo hymyn kasvoilleni. Niitä muistoja, joita voin kertoa kavereiden keskuudessa, kun jokin muisto juolahtaa mieleeni.

Mutta näin ei ole. 

Meidän isä on reilusti yli kaksi metriä pitkä ja uskaltaisin sanoa painavan heittämällä yli kymmenesosatonnin. Eli näinpäin voi todeta, että fyysiset raamit ovat kotiutuneet siitä valtavan kokoisesta siittiöstä. Tai tuskin se siittiö sen isompi oli kuin muutkaan. Oli miten oli, ensimmäiset ja oletettaen ainoat asiat, mitkä isältäni perin.

Vanhempani siis erosivat, kun oli 7-vuotias. 

Jokseenkin voin syyttää siis vanhempiani siitä, että juuri tuolla samalla ikälukemalla diagnosoitiin itselläni ADHD.    Tai en tiedä voiko siitä syyttää ketään, mutta en osaa uskotella itselleni, että noin iso muutos arjessa olisi täysin syytön siihen. Enkä osaa kuvitella, että olisin se ainoa musta lammas suvussa, joka diagnoosin sai. Suvussa, jossa tulisieluisuus on piirre. Suvussa, jossa yhdelläkään ei ole toista astetta korkeampaa koulutusta. 

Isä muutti pois ja äiti jäi paikoilleen.  Alkoi uusi arki pienen pojan elämässä.

Meni varmasti kauan ennenkuin tajusin, että miksei isä enää asu meillä. Siskoni ovat itseäni hieman vanhempia, jolloin heille muodostui omanlainen käsitys asiasta nopeammin kuin minulla.  Ja he kyllä kertoivat, miksi isä on muuttanut pois. Ja enhän minä tietenkään tajunnut. Tai halunnut tajuta, koska 7-vuotiaalle iskä on iskä eikä iskä tee mitään väärää. Asettauduin kuplaan, jossa suojelin itseäni kaikilta pahoilta sanoilta ja ajatuksilta, mitä aika vastaan toi omasta isästäni. En tahtonut uskoa mitään. Olin Iskä-fani.

Tästä ei mennyt pitkästikään aikaa, kun aloitin peruskoulun Vanhan Vaasan Ala-asteella. Muistan kuinka jännittävää se oli. Eskarissa oli kuitenkin jo totuttu rutiiniin, arkeen sekä kavereihin, jolloin siitä kaikesta erkaantuminen uuteen ympäristöön tuo perhosen tai kolme vatsanpohjalle. Minä kuitenkin astelin tähän uuteen ja hieman jopa pelottavaan kouluun, tutustuin uusiin kavereihin sekä aloin oppia ykkösluokkalaiselle tärkeitä asioita.  Koulupäivän jälkeen mentiin yhdessätuumin luokkalaisten kesken viereiselle Alkulan päiväkodille, jossa oli ikäänkuin iltapäiväkerho.
Siellä leikittiin, askarreltiin ja kaikkea muuta mitä tuon ikäset nyt tekevätkään. 

Olin aina se hyvänuskoinen lapsi. 

En koskaan ole ollut se suositun lapsi. Enkä myöskään se kovin lapsi. Sijoittauduin aina siihen välimaastoon. Olin kuin väritön. Niinkuin se pelaaja, joka ei pääse kentälle, mutta kaikki tietävät hänen pelaavan joukkueessa. Mutta olin äänekäs. Olin ärsyttävä. Ajoin itseni omilla teoillani koulukiusatuksi. Sanoillani ajoin itseni suojaan siltä. Tällä kaikella puolestaan ajoin itseni tilanteeseen, jossa koulu vaihtui ensimmäisen vuoden jälkeen. Sekä myös kolmannen. Olin lapsi. Olin tyhmä. Olin impulsiivinen ja räjähdysherkkä. Olin huono häviäjä mutta voitettuani osasin kyllä ilkkua. Omistin piireitä, joita nykypäivänä ei enää ole. En omistanut moraalia, en tunnistanut oikeaa väärästä enkä myöskään varmasti osannut asettua toisen kenkiin tuntien sen, mitä olin heille tehnyt omalla käytökselläni. Mutta eihän se minun vika ollut, kukaan ei vain ymmärtänyt. 

Maailma on pelottava paikka 7-vuotiaalle lapselle. Vaikka itsesuojeluvaisto on mitätön ja mielenkiinto mitaton, on se oman äidin ja isän tuoma turva pelkällä läsnäololla jotain, mitä ei voi sanoin selittää.  Muistan kuinka toisessa koulussa, jossa vietetiin koko viikko kerrallaan, päästen vain viikonloppuisin pois, olin alakuloinen sekä pelokas ahdistavasta ympäristöstä. En osannut olla oma itseni ja vaikka olisin, en halunnut sitä. Ja aikuiset sanovat vierellä, että " Tämä on Jani hyväksi sinulle"

Koulussa oli vierailupäivä Keskiviikkoisin. Silloin yleensä pelattiin salibandyä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Itsellänihän se meni aina kiukutteluksi. Osittain varmasti siksi, että olen aina ollut huono häviäjä, mutta varmasti myös osakseen siksi, että olin paikassa, jossa en voinut hengittää normaalisti. En koskaan osannut sanoa sitä ääneen, mutta muistan kuinka kiemurteleva kokemus se  koulu oli. Sitä kesti koko toisen luokan. En toivo sitä yhdellekkään lapselle.

Kaikesta tästä huolimatta, muistelen tuota ajanjaksoa opetuksena sekä kokemuksena. Jos siitä ajasta jotain opittiin, niin ainakin se, että nykyisin olen melko rauhallinen. En sitten tiedä johtuuko se tästä vai mistä, mutta jokin oppi on päähän uponnut. Toinen asia minkä voisin kokea opetuksena kyseiseltä ajalta oli se, että se osoitti minulle, millaista elämäni olisi voinut olla, ilman äitiäni, joka teki kaikkensa sen eteen, että minulla olisi kaikki hyvin.

Tiedän että huono lapsuus on aina suhteellista, eikä kärsimyksiä ja kokemuksia pysty vertailla. Itse elin hyvän lapsuuden, jossa oli paljon huonoja ajanjaksoja. Haastavia jopa. Tiedän myös, että äiti on ottanut ison kasan paskaa niskaan itseltäni, enkä ole sitä koskaan varsinaisesti pyytänyt anteeksi. Nykyään pystymme nauramaan kaikille asioille, joiden takia päästettiin kyynel tai huuto.

Mutta anteeksiantaminen on meidän suvussa helv*tin vaikeaa.

En ole minkäänlaisissa väleissä toisen siskoni kanssa. En myöskään kummankaan tätini tai heidän puolisoiden. En ole väleissä serkkujeni kanssa, eivätkä välit varmasti kovin lämpöiset ole myöskään isovanhempiini, vaikka paappa välillä soitteleekin ja kyselee kuulumisia. 

Tuo kuulostaa pahalta, oudolta ja väärältä. Siis ettei ole väleissä suurinpiirtein koko suvun kanssa. 

Tiedän itse olleeni moneen asiaan syyllinen. Tiedän itse olleeni ilkeä, lapsellinen tai kaikkea edellämainittua yhdenaikaisesti. Tiedän, että elämä olisi erilaista, jos Vaasassa käydessä poikkeaisi kahvilla tädin luona. Tai serkkujen kanssa oluella. 

Mutta kun meidän suvussa virheen myöntäminen on kompastuskivi.

En ole ollut väleissä kyseisten henkilöiden kanssa vuosiin. Sisko on ainoa ihminen listalta, jonka kanssa olen yrittänyt sopia asioita. Tajuathan, ollaan kuitenkin sisaruksia.  Yritin pyytää anteeksi, mutta vastaukseksi sain avokämmenestä poskelle, vielä aika lujasti. En yritä syytellä tai puolustella, sillä tiedän, että olemme molemmat tehneet aikoinaan väärin. Enemmänkin toivon tulevaisuuden takia, että voisin joskus sanoa vielä, että minulla on kaksi siskoa. Ja tulevilla lapsillani kaksi tätiä. Itse olen jo oman sotakirveeni haudannut, enää toivon vain sitä, että toinen osapuoli tekisi samoin. 

Serkkujen sekä heidän vanhempiensa kanssa välirikko on enemmänkin kuin sanalla sanoen helv*tin outo. 

Me tultiin aina toimeen. Kävin heillä usein pienenä. Olin monesti heidän mökillä viikonlopun Vaasan saaristossa. Se oli aina kivaa. Siellä oli paljon tekemistä. Aurinko paistoi. Pystyi uida, hyppiä trampoliinilla. Viihdyin. 

Kaikki päättyi kuitenkin siihen, että suoritin pienen källin ollessani ehkä noin kolmentoista vanha. Källi minkä tein, oli se, että piilotin vain yhden pelilevykkeen, joka oli esillä. Ja piilotin sen vielä ehkä noin kymmenen sentin päähän. Sitä sitten eskaloitiin, puitiin sekä parjattiin. Sitä väritettiin paksulla värikynällä ja jossain välissä minusta tuntui siltä, että olin sytyttänyt heidän tonttinsa tuleen. Pelästyin melko kovasti. En ottanut yhteyttä pitkään aikaan, mutta silti ongelmia kasautui yksi toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa viestiteltiin ärräpäitä ja itsesuojeluvaistoisena palautin kaiken suorilla henkilökohtaisuuksilla. Ei ihme, ettei olla väleissä. Sen jälkeen puhuttiin palturia molemmin puolin monille eri osapuolille. Ikäänkuin kolmosluokkalaisten riita. Harmi vain, että siinä oli osallisena molemmat osapuolet, joka johti siihen, että yhteydenpito katkesi.  Vielä kuitenkin joskus toivon, että voisimme jutella niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, ilman sitä tunnetta siitä, että joku on kohdellut joskus jotain väärin. Sotakirves on myös tältä osin haudattu.

Toisen tädin kanssa en ole oikeastaan edes kovin varma, mistä koko radiohiljaisuus alkoi. Hänellä oli tapana ostaa minulle joulu- sekä syntymäpäivälahjaksi pleikkaripeli. Kävimme aina yhdessä sen hakemassa ja sain ihan itse valita pelin. Ajan kanssa peli muuttui farkuiksi, eikä niiden kanssa sanavalta ollut enää yhtä laaja. Sain lahjaksi aina todella tiukkoja farkkuja ja vain tytöt pitävät tiukkoja farkkuja, eikö?  Kävin myös heidän mökillä monesti, vaikkakin melkein yhtä monesti lukittauduin sisätiloihin lukuisten ampiaisten tai paarmojen takia.  Monesti myös pyöräilin kylään, vaikka matkaa oli reilusti yli kymmenen kilometriä. Jossain vaiheessa yhteydenpito vain katkesi. Jälkeenpäin sain kuulla, että oma osuuteni tässä oli varsin mitätön asian johtuessa lähestulkoon kaikessa kokonaisuudessaan tätini ja äitini välisistä erimielisyyksistä. Kuulin syyttelyä, nimittelyä sekä jopa käräjäoikeutta. Asia ei kuitenkaan edennyt, johtuen sen turhuudesta, mutta tämäkin vain todistaa sen, että olemme hyvin temperamenttista porukkaa.  Oli miten oli, itselläni on hyviä muistoja, joten sotakirves on haudattu myös tämän asian suhteen. 

Pääsin 15-vuotiaana mukaan miesten edustusjoukkueeseen.

Isovanhemmat.  He, jotka tukivat lentopalloharrastustani isommin, kuin minä itse tein ikinä. Paappa oli ensimmäinen valmentajani. Ikäänkuin mentori, jonka tehtävänä on luoda mielenkiinnon kipinä lajiin ja kasvattaa siitä palava halu tulla parhaaksi. Sen hän kyllä teki. Hänen avullaan saavutin monia asioita varsin nuorena.   Tein heidät, sekä muun sukuni ylpeäksi. Hän soitteli aina ja kyseli miten pelit olivat menneet.  Se tuki, minkä Paapalta sain lajin suhteen oli aivan mittaamaton. Monesti toivonkin, että asiat olisivat menneet toisin, kuin miten loppuviimein menivät. 

Toivon, että jokaisella lapsella olisi yhtä intohimoinen isoisä kuin mitä itselläni oli. Tai on kyllä vieläkin. Lentopallo loppui ennen kahtakymmentä ikävuotta erinäisten polvivaivojen takia. Oli siinä mukana myös mielenkiinnon siirtymistä uusiin asioihin. Mutta pointti on siinä, että lentopallon lopettamisen jälkeen, ei ole montaakaan asiaa, millä olisin tehnyt isovanhempani ylpeiksi. Ei itseasiassa taida olla yhtäkään, jos aivan tarkkaan miettii.  

Itse jätin lentopallon, siirryin ravintola-alalle, löysin nikotiinituotteet niinikään kuin alkoholin. Se jos jokin pistää mielen mustaksi, kun oma lapsenlapsi jolle oli matot levitetty tulevaisuutta ajatellen ei edes kokeile sitä mattoa. Alkaa elämään omaa elämäänsä ilman sitä tukea. Ymmärrän että siinä on hieman pureskeltavaa, vaikka polvivaivat laskeutumista hieman pehmetäisikin. 

On meillä taustalla hieman muitakin asioita, mutta jätetään ne toiselle kerralle. Toivon kuitenkin myös isovanhempieni kohdalla sitä, että voisin käydä kylässä ja kertoa, mitä heidän lapsenlapsena on vuosien aikana saanut aikaiseksi.

Faija

Mulla on aina ollut taito luoda sanoista teksti. Mä oon aina osannut luoda sisältöä mun omilla sanoilla. Mä en oo koskaan pelännyt käyttää sitä taitoa.

Tää aihe on liikaa. En mä osaa.

Jotenkin tuntuu vain ylitsepääsemättömän hankalalta saada kirjoitettua jotain omasta isästä, joka saisi itseni ymmärtämään kaiken sen välinpitämättömyyden sekä läsnäolon puutteen.  Aikoinaan se laittoi hymyilemään, kun näin jonkin pienen lapsen leikkimässä isänsä kanssa, pelaamassa jalkapalloa tai harjoittelemassa polkupyörällä ajamista ensimmäisen kerran. Sitten välähti mielessä ajatus "Olisipa itselläkin"- jolloin sitä tapasi hetken aikaa pohtia asioita, yleensä alkaen sanalla "Miksi.." - jonka jälkeen ikäänkuin vain havahtui nykytilanteeseen vain todetakseen sen olevan kaihoajattelua paremmasta entisestä. 

Olen oppinut pitkähkön kaavan kautta elämään ilman isää. Olihan se jossain vaiheessa mukana, mutta ajan kanssa se suhde vain etääntyi. Ja nykypäivänä se on itselleni ihan ok. Ei se ole tyhmä, joka pyytää, mutta se varmasti on, joka ei ymmärrä muutosta.

Tämä kaikki on opettanut minulle sen, että sitten kun saan itse omia lapsia, tahdon olla aivan täysin päinvastainen roolimalli, kuin mitä isäni minulle oli. Aion olla läsnä, pitää yhteyttä ja opettaa sen kaiken, mitä lapsi kasvaessaan tarvii. Aion tukea, rakastaa sekä huolehtia. Tällä tavoin isäni on opettanut minut paremmaksi ihmiseksi. Hän on saanut jatkuvalla etäisyydellään minut tajuamaan, mikä on isän rooli ja mitä se lapselle tekee. Hyvin olen kyllä pärjännyt ilman, mutta toisinaan takaraivoon hiipii ajatus, että millaista elämäni olisi, mikäli isäni olisi pysynyt kuvioissa vielä markkojen vaihduttua euroiksi. 

En tarvitse apua asian suhteen. Kyseessä ei ole avunhuuto. Enemmänkin kyseessä on vain oma tapani purkaa ajatuksia paperille.

Ilman

 roolimallia 

en 

kuitenkaan

 joutunut 

kasvaa.

Meidän äiti piti kyllä aina huolen siitä, että minusta kasvaisi kunnollinen poika. Ei äitin kyllä koskaan tarvinnut pelätä, etteikö tulisi, mutta lähtökohdat olisivat voineet jonkun muun kohdalla kääntyä toisinpäin. Urheilin paljon lapsena ja nuorena. Pelasin monta vuotta jalkapalloa ja viihdyinkin kesäisin monia tunteja jalkapallokentillä. Tästä äiti hieman huolestui, koska osat illoista venyivät sen ikäiselle varsin myöhäisiksi. Mitä meidän äiti teki? Osti puhelimen.  Ei kuulosta isolta saati pahalta, mutta toimiva ratkaisu. Sisko närkästyi. Olihan meillä muut sisarukset saaneet puhelimen 15-vuotiaana, joten olettaa sopi, että myös Jani saisi vasta silloin. Ehkä olin pieni lellikki. Olin kuitenkin ainoa poika ja nuorimmaisin lapsi. 

Meiltä ei koskaan loppunut ruoka kesken ja näin vanhemmalla iällä sen on kyllä itsestään huomannut. Äiti kun vielä on kokki ammatiltaan. Äiti piti aina huolen siitä, että poika saisi tarpeeksi ruokaa. Teki aina lapsena pelireissuille eväätkin mukaan. Harvoin niitä tuli tietenkään syötyä, koska saatiin myös karkkirahaa ja karkkihan on tottakai parempaa kuin leipä tai jogurtti. Ei sitä silloin osannut arvostaa, mutta taas kerran vanhemmalla iällä sitä osaa laittaa enemmän painoarvoa asioille, mitä nuorempana ei tajunnut. 

Meidän äiti on myös aika-ajoin hieman temperamenttinen. Meillä ei ole koskaan säästelty ärräpäitä ja hyvä niin. Meillä puhuttiin asioista niiden oikeilla nimillä. Jos jotain teki väärin, joutui siitä vastaamaan. Äiti teki niin sanotusti asiat oikein. 

Mutta olihan siinä kestämistä. Poika, jolla diagnosoitiin ADHD vuosituhannen alussa ilman varsinaista käsitystä siitä, miten sitä pitäisi hoitaa ja mitä se lapselle tekee. Tiedettiin, että keskittyminen on hankalaa ja energiaa liikaa. Äiti teki aina sen, mitä koki parhaimmaksi. Kokeiltiin lääkitystä, montaa erilaistakin vielä. Oli aina yhtä ärsyttävää ja noloa mennä ylä-asteella ruokalan läheisyyteen, kun äiti saattoi sieltä huudella ihan mitä vain. Meidän äiti on siis ylä-asteella kokkina. Se oli todella noloa. Eihän kenenkään muunkaan vanhemmat olleet siellä huutelemassa. Ja vielä kun en ollut se suosituin tai oikeastaan lähimainkaan sielläpäinkään, niin siihen kiinnitettiin enemmän huomiota. "Jani sun äitillä on sua ikävä"- kuului monesti.  Olihan se silloin noloa, mutta jos voisin mennä ajassa takaisin, menisin aivan ilomielin kuuntelemaan äitin huuteluita. 

Mutta fakta on myös se, että vanhemmat ovat supernoloja ja tyhmiä kun itse on teini-iässä. Ne ei tiedä mistään mitään ja kaikki mitä ne tekee on vain ärsyttääkseen minua. Ne ei koskaan auta eikä koskaan ole ärsyttämättä. Sitten ne vielä huutelevat siihen päälle.

Mutta teinit on teinejä. Itsekin olin joskus ja pitäisi varmaan äitiltä pyytää anteeksi sen aikaista käyttäytymistäni. Osittain uskon että äiti ymmärtää koska ADHD. Sen piikkiin on helppo laittaa asioita. En toki käytä sitä suojana, mutta viidentoista ikävuoden haaremilla sen kontrolli sinuun on suurempi kuin sinulla siihen. Hetken mielijohteet toteututetaan samantien. 

Mutta tästä kaikesta kuitenkin selvittiin, koska meidän äiti on paras äiti. Se piti huolen, että selvittäisiin. 

Balanssi perhesuhteissani on siis selkeä. Äiti rokkaa ja isä.. en itseasiassa tiedä edes mitä hän nykypäivänä tekee. Varmaan juo kaljaa ja valittelee maailman kovuutta. En tiedä, eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta. Se varmaan lukee tämän tekstin ja miettii, että poikansa on perseestä, kun puhuu näistä asioista. Harmi vain isän kannalta, että asiat ovat faktoja, eikä mitään sitä muuta. Toki jos hän haluaa ottaa yhteyttä, aion kuunnella mitä hänellä on asiaa. En toki syyllistelyä tai vastuunsiirtämistä toleroi. 


Tässä siis perheeni. Kuulostaa monen korvaan varmasti oudolta, mutta monelle tilanne on entuudestaan tuttu. Kuin omaa elämänkertaa lukisi. Meitä on onneksi monenlaisia, mutta toivon ettei olisi. Kyllä minä itsekin joskus salaisesti toivon, että vuosia sitten tehdyt virheet voisi jotenkin korjata ja jättää tekemättä. Tehtyä ei vain saa tekemättömäksi ja haikailu on paras asia, kun ei halua puhua asioista. 

Kiitos kaikille, jotka jaksoivat tekstin lukea loppuun asti.

Loppukevennyksenä minä juomassa limsaa.