Viimenen konfessio

Mä lupaan veli, mä lupaan. Tää on mun viimeinen.

Moi.

Mä oon Jani.

Oot saattanu lukea mun tekstejä aiemminki, mutta josset ole, niin mä hiukan kerron itsestäni.

Synnyin 1.3.1993 Vaasan Keskusairaalassa. Komee poika, ei voi muuta sanoa. Vartuin Vanhassa Vaasaassa, jonka naapurikaupunginosa äänestettii joskus yhdeksänkymmentäluvulla suomen toiseksi vaarallisimmaksi asuinalueeksi. Ei se nyt mikään Escobarin aikainen Kolumbia ollut, mutta puukko sielä heilui kerran jos kaksikin. Itseeni se ei vaikuttanut, enkä suoraansanottuna tiennyt alueen maineesta ennenkuin olin jo liian vanha pelkäämään. Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Olihan se iso yllätys, mutta ei sitä osannut niin nuorena käsitellä. Eikä sitä oikeasti tajunnutkaan että mitä se tarkoittaa kun vanhemmat eroavat. Kyllähän se minuun vaikutti, mutta nuorena kun oppii että vastaan tulee hankalia asioita ja mitä nopeammin ne ymmärtää, sitä helpommaksi eläminen käy. Ei se helpoksi käynyt missään vaiheessa, sen voin myöntää.

Olin aina urheilullinen. Ei oikeastaan löytynyt repertuaarista urheilulajia jota en olisi tavalla tai toisella osannut. Olin urheiluhullu, jos niin voi sanoa, Ja se juurtui jos nuoresta lähtien. Lentopallon alotin kun olin 4-vuotias. Jalkapallon vuotta myöhemmin. Jostakin se vain tarttui, että minustahan tulee urheilija.

Paappa oli se joka veti lentopalloharjoituksiin. Ensimmäisessä kirjotuksessani purkasin lentopallouraani osiin ja siinä kerroin kuinka lentopallo vei jalat alta. Kirjaimellisesti.

"Olin neljävuotias, kun paappa vei mut ekaa kertaa Variskalle. Antoi pallon käteen ja sanoi heitä verkon yli. Heitin pallon, pallo pomppi verkon ali, juoksin hakemaan palloa, en tajunnut verkon olevan kasvojeni korkeudella ja juostessani verkon ali lensin selälleni kovalla voimalla. Siitä lähtien olen tykännyt lentopallosta."

Perheeseeni kuuluu Äiti, Isä ja sisko ja siskon kaksi lasta. Vaikka suhteeni isääni on etääntynyt vuosien varrella, on Isä silti aina Iskä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Äiti on sellainen, joka aina auttaa jos vain rohkenee kysyä apua. Äiti on ruokkinut, rahoittanut, kannustanut, you name it.  Äiti on oikeasti mulle kaikki kaikessa, enkä usko että pärjäisin ilman äitiä. Olen monesti sanonut vastaan, riidellyt, huutanut, sanonut ilkeitä sanoja, mutta mitä enemmän tulee vuosia mittariin, sitä alkaa tajuta, että äiti vaan on se paras asia tässä maailmassa. 

Iskä on sellainen perussuomalainen mies. Tykkää kaljasta ja lenkkimakkarasta. Mikä minä olen syyttämään, sellaiseksi suomalaiset miehet luotiin. On täysin mahdollista käydä Iskällä kylässä, istua hiirenhiljaa nojatuolissa tunti tai kaksi ja lähteä kotiin. Suomalainen mies ei puhu jossei ole asiaa, niin se vain on. Silti tiedän, että mun Iskä välittää ja haluaa vaan mun parasta. 

Sisko. Ne on niitä, joiden kanssa riidellään eniten ja uskokaa mua, se pitää todellakin paikkansa. Olen siskon kanssa ottanut yhteen, eikä vain kerran taikka kahdesti. Pitkällä matikalla taikka monimutkaisilla kaavoillakaan ei pysty selvittämään monestikko ollaan lyöty päät yhteen ja huudettu toisillemme. Mutta, niin se vain menee, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tajuaa mikä on tärkeää. Ja perkele mun sisko on mulle tärkeä. 

Asuin mun siskon ja sen kanssa jonkin aikaa. Se oli niihin aikoihin, kun lähdin inttiin ja kimppakämppä lähti alta juuri ennen sitä. Olin jo valmis menemään Äidille asumaan, mutta Jonna päätti ihan itse ehdottaa että voin asua sen luona kunnes löydän oman asunnon. Ja epävirallisestihan asuin sitten reilun vuoden. Mutta jos mä jotain opin sinä aikana, on se että perhe pitää yhtä vaikka kuinka riideltäisiin. Sain, tai pikemminkin jouduin herätä aikaisin aamulla lasten huutoon, vaikka olin ollut yön töissä. Jälkeenpäin se hymyilyttää, mutta olihan siinä hetkellisesti kestämistä.

Siskonlapset on mun rakkaus tässä maailmassa. Kaksi maailman ihaninta vesseliä. Okei, me kaikki tinttaillaan, se kuuluu asiaan. Itse olin kova poika tinttailemaan, eikä nämä kaksi helpolla jää toiseksi. Mutta silti, maailman ihanimmat lapset, joiden eteen tekisin mitä vain.

On mulla toinenkin sisko. En oikein tiedä miten voisin sen velisisko-suhteen sanoiksi purkaa. Molemmat ollaan temperamenttisia, äkkipikaisia, pitkävihaisia, mitä vielä. Kun kaadat shottilasin kerrallaan tuoppiin, niin kyllähän se tuoppikin joskus täyttyy.  

Tässä on siis mun perhe. Henkilöt joista en ole koskaan oikeastaan juurikaan kirjoittanut. Mutta koska olen itsekin suomalainen mies, jolle puhuminen on vaikeaa, halusin tavalla tai toisella kertoa, että he ovat tärkeitä. 

Mulla on nykyään myös kummityttö.  Ollut jo pian vuoden. Söppänä ja ilmeikäs pikkulyyli nimeltä Iina. Parin kuukauden päästä mulla on toinen, poika tosin, kun sisko saa kolmannen lapsen. 

Oli mulla mahollisuus perustaa se ihan omakin perhe. 

Minäkin olen seurustellut. Kerran, mutta olen. Onnit ja offit mukaan luettuna vajaat viisi vuotta. Saman ihmisen kanssa. Olihan se hienoa.

Voisipa melkein sanoa, että minun parisuhde oli kuin tupakointi, se tappaa hitaasti. Eikä nyt ymmärretä väärin, se ihminen teki musta tälläisen. Meillä oli hyvin monia hyviä hetkiä, joista olen kiitollinen. Monia yhteisiä polkuja kuljettuna, mutta joskus se yhdessä tallattu polku haaraantuu ja vie eri suuntiin. Näin kävi meille.

Tämän kaiken jälkeen on tultu tähän; 

Nykyaikaan.

En oikein tiedä edes mistä aloittaa.  Sitähän sanotaan, että paljon ehtii tapahtua lyhyessä ajassa, mutta vaikka aika on käsitteellistä, niin ei tätä voi enää mitenkään sanoa lyhyeksi ajaksi. 

Niinkuin kaikki, aina, päättyy joskus. Elän tietynlaisessa siirtymävaiheessa, jossa en aina välttämättä tunnista itseäni. Tai siis, tarkoitan sitä, että ottaen huomioon sen, mitä olen joskus tehnyt tai millainen olen joskus ollut, on täysin vastakohtaista siihen nähden mitä olen nykyään. Esimerkkinä blogitekstit. Et varmasti osaa kuvitellakkaan, kuinka hankalaa se voi oikeasti olla, saada kirjoitettua ajatuksiaan. Muutama vuosi takaperin osasin sen paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Sen sijaan, että olisin ajatellut, mitä olen kirjoittamassa, niin minä sen jo julkaisin. Se oli helppoa. Se lievitti painetta kaikelta ulkoiselta. Se oli kuin portti jonnekkin, missä kukaan ei painostanut, missä kukaan ei häirinnyt.

Nykyään taas, kaikki tuntuu niin vastenmieliseltä. Joskus mietin, että onko tarkoitukseni olla se ihminen, joka näyttää siltä, että kaikki on hyvin vaikka pää olisikin aivan palasina. Se lääkäri rintamalla, joka valaa sitä uskoa, vaikka tietää pelin olevan jo menetetty. Se valmentaja, joka tsemppaa, vaikka tietää voittopokaalin jo karanneen. Se Jani, joka viimein sai elämänsä kuntoon.

Tarkkaan jos ajatellaan, niin ei musta pitänyt tulla sitä mitä nyt olen. En ole itse koskaan uskonut voivani oikeasti saavuttavani mitään muuta kuin jotain suurta lentopallossa. Se saattaa johtua joko siitä, että siihen oikeasti panostin enemmän kuin mihinkään muuhun, tai siitä, ettei meidän suvussakaan ole kukaan oikeasti suuria kumarrellut. Joko tai, olen aina elänyt pessimistisen verhon takana, joka on estänyt itseäni toteuttamasta mitään. "Ei mun kannata"- tai "En mä voi"- on ollut mun mottoja periaatteessa tähän asti. Olen jatkuvaan vain pelännyt sitä tai niitä virheitä, joita kuka tahansa muu meistä tekee. 

Kuten huomaat, olen pessimisti. Sen sijaan, että avoimesti iloitsisin saavutuksistani, epäilen niiden suuruutta vertailemalla sitä, kuka ja mikä olin, enkä sitä mitä olin ja tein. 

Enkä mä oikein koskaan oppinut pitämään mistään kiinni. Oppinut luomaan siteitä mihinkään. Se oli sitä kliseistä "elä hetkessä"- paskaa, joka ei vienyt mua mihinkään. 

Mutta nyt mulla menee oikeasti hyvin.

Kaikki ne paskaduunit, joita olen painanut vuosien varrella. Kaikki ne viikonloput, jotka heiluin pullon tiskillä tuhannen päissään. Kaikki ne merkityksettömät "parisuhteet", jotka vain satuttivat. 

Ne kaikki on nyt muuttunut. Ja siitä mä olen aivan helvetin kiitollinen

Tatuointeja on tullut lisää ja partakin jossain vaiheessa kasvoi.

Tällä hetkellä, toivottavasti vielä pitkään, olen töissä VMP:llä, eli tuttavallisemmin Varamiespalvelussa. Lyhyeen kiteytettynä laitan ihmisiä töihin.

Viikonloppuisin olen Fondiksessa värkkäämässä cocktaileja. 

Kaksi duunia. Molemmat ovat tosissaan sellaisia, joihin en periaatteessa koskaan uskonut pääseväni.

Siinä lyhyet speksit.

"Haave SM-liiga, Unelma maajoukkue, Fantasia NHL"- Teemu Selänne

Luin joskus Teemun kirjan.  Minä ja Teemu olemme miljoonien valovuosien päässä toisistamme urheilijoina, mutta jokin kohta kirjassa kuitenkin osui. Ei niinkään urheilullisessa mielessä, vaan siinä, mistä täytyy olla valmis luopumaan saavuttaakseen sen mitä oikeasti on tavoittelemassa. Teemu sen teki ja painoi itsensä jokaiseen aamupäivän sanomalehteen ja Hall Of Fameen.

Lentopallo on, tai oikeastaan oli, mulle aina se takaportti. Yhtään ottamatta kunniaa pois siltä palolta, että halusin olla se paras, oli se myös osittain sen ansiota, että kaikessa yksinäisyydessäni lätkin palloja Variskan salissa, yksin. Kun mä olin jotain siinä kymmenen ikävuoden haarukalla, olin kyllä valmis tekemään ihan mitä vain. Se oli varmaan se ainoa asia ikinä, mihin olin oikeasti valmis tosissani panostamaan, tietäen kyllä, paljonko se mieleltä ja kropalta vaatii. Sitten se vain jäi. Keksin kyllä aina tekosyyn sille, miksen tehnyt punttiharjoittelua, tai miksen käynyt lenkillä. Äkkiä jäin siitä oman ikäluokkani tasosta ja summa summarum, hetkeä myöhemmin olin jo se keskivertolätkijä. Sitten se lopahti kokonaan. 

Se mitä yritän tällä sanoa, on se, että kunnianhimoa ja määrätietoisuutta ei voi sekoittaa. Kunnianhimo kyllä riittää tiettyyn pisteeseen, mutta määrätietoisuus vie perille. Itse olin se kunnianhimoinen. 

En mä edes aio aloittaa jälleen kerran sitä perustyypillistä jaaritteluani niistä tyhjistä lentopalloon kohdistuvista lupauksista, missä musta joka kerta tulee vielä jotain suurta. 

Se on ohi. Aika keskittyä kaikkeen muuhun olennaisempaan.

_________________________________________________________________________

Muistan kuinka pieninä poikina potkittiin jalkapalloa huolettomasti pihan poikki. Muistan sen ylpeyden tunteen, kun sain pallon potkaistua ensimmäisen kerran nurmikkoalueen päästä päähän. Matkaa oli ehkä noin kymmenen metriä, mutta se oli pienelle pojankoltiaiselle iso asia.

Muistelen useasti sitä, millaista elämä oli ilman vastuuta mistään. Sai olla se pieni ja viaton poika potkimassa sitä jalkapalloa. Se pieni poika polkupyöräilemässä pitkin poikin silloin vielä ison kaupungin kaduilla.

Käytännössä kaikki muuttui kun olin 7-vuotias. Minulla todettiin keskittymishäiriö ADHD.

Muistan kuinka itselleni kerrottiin asiasta. En tietenkään tiennyt mikä on keskittymishäiriö. Pelkän porraskäytävä-sanan tavaaminen pienelle R-vikaiselle naperolle oli haasteellista, niin siihen lyödään vielä tuikituntematon käsite. Enhän tietenkään tiennyt mikä se oli. Mutta se diagnoosi muutti elämäni.

Kirjoitin joskus vajaa viisi vuotta sitten samaisesta aiheesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin puhumaan siitä julkisesti. Se oli suurin kynnys, minkä yli olen koskaan astunut. Häpesin sitä, vaikken koskaan saanut valtuuksia itse vaikuttaa siihen. Minut vain leimattiin siihen kerhoon, johon en todellakaan koskaan kuulunut.  Koska itsestänihän ADHD:ta ei tosiaan huomaa. Saatan naksautella sormiani ja paikallaan pysyminen on ehkä hieman hankalaa ja usein havahdunkin siihen että vääntelen tuolissa vaikka pitäisi istua paikallaan.

Elämä ADHD:n kanssa on kuitenkin haasteellista. Mielenkiinnon löytäminen on vaikeaa, saati sitten sen ylläpitäminen. Olen kamppaillut motivaation kanssa monissa eri asioissa viimeisen vuoden aikana. En sano, että ADHD:lla olisi vaikutusta asiaan, mutta huomaan silti, että lentopallon avulla rakennettu elämäntyyli ja se jolla sitä ylläpidettiin alkaa olla vain varjo nykypäivänä. En pidä itsestäni tälläisenä, koska korjattavia asioita on liian monia. Olen joutunut tuottamaan pettymyksen läheisimmilleni, valehtelemalla tai värittämällä totuutta, oikeuttamalla omia toimiani tai tekemällä muuten vain jotain joka tuottaa pettymyksen. En halua sitä, enkä syytä siitä keskittymishäiriötä. Vihaan tuottaa pettymyksen ja pelkään painetta. Painetta asiasta, joka olisi pitänyt jo aikoja sitten hoitaa. Huomaankin usein, että pelkällä saamattomuudellani saan ihmiset paheksumaan käytöstäni. Ja se itseäni harmittaa enemmän kuin osaan sanoakaan. Mutta en vain voi sille mitään. Oletan eläväni vain itselleni ja omalla onnellisuudellani on merkitys. Vain se ajatus siitä että kunhan itse olen onnellinen, muista välittämättä. Se on perseestä, en ole sellainen ihminen.

Elämä ADHD:n kanssa on kuin työskentely pikaruokaravintolassa. Niin kauan kun teet asiat niinkuin pyydetään ei ole hätää. Elämä ADHD:n kanssa on kuin kirja ilman loppuhuipennusta taikka lopetusta ylipäätään. Elämä ADHD:n kanssa on kuin talonrakentajan arki, rakennat taloja monta kuukautta putkeen niska limassa ja kun talo on valmis koet hetkellistä helpotusta, ennenkuin lähdet rakentamaan seuraavaa taloa.

Elämää ADHD:n kanssa on hyvin vaikea kuvailla jossei siitä ole omia kokemuksia. Oma kokemukseni on se, että joudun patistamaan itseäni tekemään asioita, jotka ovat muille kuin sitoisi kengännauhoja. Unohdan usein mitä olen tekemässä, enkä huomaa sitä vasta kun joku siitä huomauttaa. Mielialani saattaa usein muuttua nopeasti, yleensä vain väsyneestä iloiseksi. Olen ilmeisesti geneettisesti perinyt positiivisuuden ja karismaattisen hymyn. Kaikesta tästä huolimatta olen aivan kuin kaikki muutkin. En pidä itseäni erilaisena. Hieman vain erikoisena.

En halua syyttää varhaisiällä saatua diagnoosia mun tunteiden ailahteluun. Kaikki muutkin handlaa oman päänsä, miksen mäkin. Mutta välillä tuntuu, että en pysty järjellä kommunikoimaan tunteiden kanssa. Mieli on mielenkiintoinen tuote. Omani varsinkin, sillä joskus tuntuu siltä kuin olisin jossain päättymättömässä seikkailussa päämääränä vain saavuttaa se absurdi totuus siitä miten kaikki pitäisi käsitellä.

Totuus on se, että mä olen ainoa ihminen, joka kokee ADHD:n esteenä. Ei kukaan muu.

Mä ehkä myös jollain tapaa annan kuvan, että kokisin hieman hankalemmat lähtökohdat esteeksi menestykselle. Tai että annan sen estää, tai pidän sitä selityksenä aina, jos jokin menee pieleen. Ja kyllähän se niin on aina ollutkin. Jos olen maaliviivalla jonkin kanssa, mitä tavoittelin, sitä saamatta, ajattelen, ettei mun pitänyt sitä muutenkaan koskaan saada. Elinikäinen pessimistisyys on tehnyt ison kolon jo valmiiksi vääristyneeseen ajatusmaailmaani. Siitä kuplasta olen yrittänyt jo pitkään päästä pois, sillä en tahdo olla se, joka pistää kaikki epäonnistumiset aina omien lähtökohtien piikkiin. Vittu, sehän on ollut aina musta itsestäni kiinni, pystynkö johonkin. Mun on helppo kyllä purkaa tämä ajatus paloiksi ja paperille, muttei se realiteettinä ole niin yksinkertaista. Se on kuin muuri, joka suojaa aina jos jokin kolhii. Ja annan itseni ajatella, että muut ihmiset ovat sen asian kanssa täysin ymmärtäväisiä. Ihan kuin muita ihmisiä kiinnostaa, mistä tulet ja mitä olet tehnyt, jos puhutaan siitä mihin pitäisi päästä ja mitä pitäisi tehdä. 

En mä halua olla se, joka pauhaa siitä lapsuudesta joka oli niin kamala. Ei se ollut kamala. Näin parikymmentä vuotta myöhemmin kun miettii, niin mullahan oli asiat aina ihan hyvin. Mulla oli aina ruokaa, mulla oli aina perhe. Ainoat asiat, mitä multa puuttui, oli kaverit ja ehjä perhe.  

Mun faijalle on aina maistunut viina. Se on kuin luonut itselleni selkärankaa saavuttaa jotain, sillä onhan se surullista katsoa, kuinka toisen elämä valuu sormien läpi. Ei sitä lapsena tajunnut, kun sitä ei itse ikinä nähnyt. Isi oli aina isi, no matter what. Satuttaahan se nähdä ihmisen erakoituneen, mutta satuttaa myös se välinpitämättömyys omia lapsiaan kohtaan. Olen viimeksi käynyt isän luona varmaan vuosi sitten ja silloinkin se oli suunnilleen puolen tunnin visiitti. Ei me oikein osata edes puhua enää. Niinkuin isä ja poika puhuu. Nämä vuodet ovat vaan vetäneet meitä niin kauas toisistamme, etten esimerkiksi itse tiedä, mitä sille kuuluu tai mitä sille on sattunut.

Äiti toisaalta, on ihan eri asia. Tänään kävin viimeksi äitin luona ja meillä on läheiset välit. Mä olen kyllä saanut sen suuttumaan. Kaikki me ollaan, mutta äiti on mun nr.1 täällä. Ei pysty edes sanoin kuvailla kuinka paljon äiti on mua auttanut vuosien varrella. Nyt on jatkossa mun vuoro auttaa puolestaan äitiä.

Kaikessa kokonaisuudessaan tässä on mun viimeinen outburst. 

On niin monia asioita, joista pystyisin ja haluaisin vielä kirjoittaa, mutta jätän ne sitten johonkin toiseen ajankohtaan. Eikä sitä tiedä, vaikka jälleen kolmen vuoden päästä kirjoittaisin jotain silloisesta nykyhetkestä, mutta nyt on aika siirtää fokus tulevaan ja keskittyä siihen, että pystyn pitämään naruista kiinni. 

Tuhannet kiitokset kaikille jotka tässä viimeisen viiden vuoden aikana on mun kirjoituksia lukenut. Teistä on ollut aivan järjetön tuki. 

Näihin sanoihin, Jani kiittää viidestä vuodesta. 

Hyvää yötä.