Yksinäisen tarina

hei taas! Ollu kiireinen viikko ja kirjottelu jäänyt vähemmälle. Aina välillä poksahtaa päässä ajatus uudesta tekstistä ja tässä yks niistä monista ajatuksista.

Mä oon pohtinu taas vaihteeksi. Viime viikon torstaina Teemu tuli kotisuomesta tänne lomailemaan ja täytynee sanoa, että hyvään väliin tulikin. Kolme viikkoa ilman kavereita ja muita rutiineja alkaa pahasti maistua puulta. Nyt tosin lauantaina se lähtee takasin kylmää ja kolkkoon suomeen, niin pitää alkaa miettiä miten sitä aikaa saisi kulumaan. Ei mulla oo täällä muuta kuin työt. No okei.. sisko ja äiti mutta ne nyt menee aivan eri kategoriaan.

Tässä vaiheessa sitä viimestään tiedostaa, että kuinka riippuvainen sitä kavereista onkaan. Onhan se kaiken kaveruuden ohella kiva olla välillä ykskikseen, mutta kolme viikkoa on jo hiukan pitkähkö aika. Puhumattakaan siitä kolmesta kuukaudesta.

Piristysruisketta on Teemun käynnistä tullut. Pääsin itsekin käymään ulkoelämässä, joka ei täälä ole todellakaan niin idyllistä kuin moni luulee. Onhan täällä HappyHour monessakin paikassa, mutta varsinaista yökerhoa en ole vielä löytänyt. Vaikkapa niinkuin Fontana Vaasassa, joka on paska mutta täällä ei ylletä edes siihen. Meidän vakiopaikaksi onkin muodostunut Flanagans - irkkubaari, joka on sekoitus pubista ja räkälästä. Siitä huolimatta juomat on hyviä ja dj soittaa aina mitä ikinä pyytääkään. Oli kaverin ilme ikuistamisen arvoinen kun John Denver vaihtui mun toivomaan dupsteppiin. Ei tiennyt kaveri mitä oli tulossa, mutta ilmeestä päätellen yllättyi!

Samaisessa paikassa on myös nyrkkeilykone. Siis sellainen missä on pallo johon pitää lyödä niin kovaa kuin kädestä lähtee. Hakattiin sitä vuorotellen teemun kanssa jonkin aikaa kunnes Teemu löi pallon läpi seinään kätensä. Muutama tikki ja turvonnut käsi. Että sää kuulet tästä kauan, Teemu...

Anyways.. Huomenna olis tarkoitus lähteä bileristeilylle Puerto Ricon merialueille. Hintaan sisältyi ruoat ja juomat ja varsinkin se pr-nainen joka tätä meille kaupitteli sai meidät vakuuttuneiks asiasta. Ostettiin hetken kuluttua liput ja eilen katsottiin youtubesta video siitä risteilystä ja katsottiin toisiamme silleen: "Eii vittu.. mihin me ollaan menossa?!" - Ainakin mun mielikuva siitä risteilystä oli sellanen rauhallinen, vähän musiikkia ja vitusti aurinkoa, mutta olin kyllä pahasti väärässä. Se risteilyhän on aivan hullu! Jos joku haluaa nähä niin voi multa kysyä linkkiä, en viitti sitä tähän laittaa.

Tähän väliin sanon,että alotin kirjottamaan tätä blogia torstaina ja nyt on myöhäinen lauantai-ilta, niin jatkan siitä mihin aikasemmin jäin.

Oltiin tosiaan Teemun kanssa sielä risteilyllä ja aikasempi panikointi risteilyn raakuudesta selvis aika nopeesti. Tapaamispaikassa oli nuorta porukkaa, eli se kohta videolta osui. Lähettiin bussilla kohti puerto ricoa ja meno oli vielä aika hiljasta, porukka oli ujoa ja turvautui mieluiten siihen ihmiseen kenen kanssa oli matkalle lähtenyt.
Puerto ricon venesatamaan päästyämme odottelimme siinä paahtavassa helteessä (+26) risteilyalusta saapuvaksi. Reilun vartin odottelun jälkeen paatti saapui ja astelimme kannelle ujouden vallitessa itse kussakin. Pienimuotoiset informaatiot baarin toimivuudesta ja leikeistä mitä tulee risteilyllä olemaan ja sen jälkeen bileet alkoivat. Meinasin laittaa sanan 'bileet' heittomerkkeihin. Miksi? Vastaus on edessäpäin.
Ennen kuitenkaan kuin kukaan nousisi keulaan asetetuilta nahkapenkeiltään, kiersi vetäjä kahden viinapullon kanssa kantta ympäri, kaataen molemmista pulloista suut täyteen viinaa. Oman vuoroni jälkeen selvisi, että kyseessä oli jotain laimeaa aprikoosilikööriä ja toistaan laimempaa saksalaista konjakkia. Da fuq?

Ilmanen baari. Hmm. Vitun hieno juttu! ELLEI ilmasen baarin valikoimaan kuulu olut.. sekä sex on the beach. Tiedättekö kuinka vitun tyhmältä musta tuntui tilata jälkimmäinen, koska mä en todellakaan juo olutta. Pieni gay-fiilis siihen asti kunnes huomasin muidenkin juovan sitä. Ja vielä tykkäävän siitä. Maistui liikaa jaffalta mun mielestä...

Tänään oli aikainen herätys. Teemun paluulento kylmään suomeen lähti kello 12.55. Herättiin siinä kahdeksan jälkeen, syötiin aamupala ja lähdettiin kentälle. Muutama tunti sielä istuin Teemun seurassa ennenkuin lähdin takaisin. Ollessani bussissa Teemu soittaa ja sanoo lennon myöhästyneen ainakin tunnilla. Great!

Liibalaaba. Fokus tähän kirjottamiseen tuntuu nyt pahasti niin teennäiseltä ja tekopyhältä että parempi vain mennä nukkumaan ennenkuin teksti alkaa muistuttaa kauniiden ja rohkeiden käsikirjoitusta. Pahoittelut niille, joiden mielestä sarja on hyvä!

Pieni tarina vielä tästä illasta.
Olin vakiopaikassa nimeltä Flanagans bar. Sellainen mukava irkkubaari. Tutustuin aiemmin yhteen suomalaiseen tyttöön, jonka poikaystävä on paikan dj. Istuttiinkin siellä monta kertaa Teemun kanssa. Tänään kuitenkin pelasin tätä suomalaista tyttöä, Veeraa, vastaan biljardia. Hetken aikaa pelattuamme käveli pieni poika pöydän viereen istumaan. Istui siinä sanomatta mitään. Yritin vähän väliä hymyillä ja iskeä silmää, yrittäen saada jonkinmuotoisen kontaktin poikaan. Yhdessä vaiheessa, omalla lyöntivuorollani, tsippasin valkoisen pallon toisen yli pussittaen yhden palloista kulmapussiin, jolloin pojan suu loksahti auki, katsoi omaan pöytäänsä jossa hänen perhe istui ja huusi että "Did you see that?"- jonka jälkeen kävelin pojan ohi, ojensin käteni ja sanoi "Give me high-five"- johon poika vastasi heittämällä ujot läpyt.
Pelin päätyttyä kaivoin taskustani euron kolikon, kävelin pojan luo ja annoin sen hänelle. Sanoin että jos haluat pelata niin tässä on euro. Poika ojensi kätensä ja suu loksahti jälleen auki. Heti kun käännyin niin poika juoksee isänsä luo ja kertoo innoissaan mitä juuri tapahtui. Isä osoittaa minua ja kysyy pojalta että hänkö. Poika nyökkää ja isä näyttää peukaloa. Taas päivän hyvä työ tehty, and I feel great!

Tässä kaikki kai tältä erää. Seuraavaa tekstiä kirjoitan kun aika käy taas pitkäksi tai keksin jonkun hyvän aiheen. Aika käy pitkäksi jo nyt kun ei ole kaveria, mutta kyllä tämä tästä. Pieni vitutus ja harmitus päällä. Life is life. Huomenna kuitenkin iltavuoroon töihin, saa vähän ajatuksia muualle.

Kiitos jos (ei kun) luit tekstini. Lisää on tulossa... jossain vaiheessa!

Kiitos ja kuulemiin!
jani

Yhden miehen sota

Kaikella on seurauksensa. Itsekin olen uhrannut monia asioita saavuttaakseni toisia asioita. Uhrasin urani lentopalloilijana päästäkseni tänne. Tiesin jo ennen lähtö päättäväni pelaamisen. Mutta miksi? Miksi lopetan, jos olen pelannut koko elämäni. Miksei se elämäntapa, joka on pinttynyt jokaiselle kovalevylle enään jatku? Miksi sekoitan rutiinini vain sen takia että haluan jotain muuta.
Mulle on aina ollut vaikeaa löytää motivaatiota. Yläasteella se oli historia ja uskonto. Vapaa-ajalla se oli koulu ja siihen liittyvät asiat ylipäätään. Miksi se on mulle niin vaikeaa, ottaa itseään niskasta kiinni, viedä itsensä sinne mikä on tarpeen.
Olen nyt kieriskellyt ajatuksissani kuin possu paskassa viimeisen viikon ja puolen. Todentotta olen löytänyt moniin asioihin vastauksia, mutta uusia kysymyksiä satelee jatkuvasti. Niinkuin joku viisas mies jossain elokuvassa sanoikin, että "When you find an answer, comes a new question. It's a circle of your life"- jolloin tajusin, että miksi yritän selvittää kaiken? Miksi haluan olla varma kaikesta ennenkuin teen mitään?
Ensiaskel unelmien tavoittelemiseen oli päätös lähteä tänne. Se vain tuli. Sanoin itselleni heti, että sinähän lähdet. Ja nyt olen täällä. Mutta miksi vitussa kaikki aiemmat extemporet ovat olleet kieltäytymistä toisensa perään? Olenko liian sulkeutunut. Pelkäänkö. Oli mitä oli, teen tästä lähtien juuri sitä mitä haluan.
Olen muutamana iltana käynyt kävelemässä napit korvilla siellä sun täällä ympäri rantoja sekä kävelykatuja. Ostoskeskuksia sekä liikenneympyröitä. Siltoja sekä tunneleita. Kuunnellen monien eri biisien sanoja miettien niiden tarkoitusta. Olen aina ollut funtsailijatyyppi. Tunteellinen ja herkkä. En ole koskaan hävennyt sitä mitä olen. Meitä on monenlaisia. Jokainen meistä tekee huonoja päätöksiä ja jokainen joutuu niitä katumaan. Kuka voinee myöntää, ettei olisi koskaan katunut mitään? Vaikka itsekin sanon useasti, että mitään en kadu mitä olen elämäni aikana saanut tehtyä, on silti asioita joita kadun.
Olin kusipää, myönnän sen. Olin ilkeä niille jotka olivat sitä joskus olleet itselleni. Etsin sitä omatunnon palaa joka kasvaisi sisälläni myötätuntoisempaan suuntaan. Puolitoista vuotta sitten löysin liekin, joka sammui vähän väliä. Syttyi uudelleen vain sammuakseen. Oletin liekin jo sammuneen, mutta se syttyikin ennenkuin lähdin tänne. Aiemmin olen etsinyt vastauksia, ikäänkuin turvatakseni oloni. Tuntenut syyllisyyttä, koska yritän olla itse turvassa. Se ei ole koskaan johtanut mihinkään. Nyt tiedän sen. Asioiden on tarkoitettu rullata omalla painollaan. 
Kadun moniakin asioita. Urheiluun sekä muuhun elämääni liittyen. En ole koskaan panostanut mihinkään niinkuin olisi pitänyt. Olen vain antanut asioiden rullata painollaan. Väärien asioiden. Asioiden, joihin olisi pitänyt pureutua, repiä ja raastaa irti jokaikinen mahdollinen pisara, kunnes mitään ei olisi enään puristettavissa. Olen vain tyytynyt siihen että vierellä joku muu raastaa itseänsä eteenpäin. Katsonut kun muut menevät ohi. Kuin mummo rullaattorissa, määränpäähän ei ole kiire, ottaen kaiken irti päästäkseen vain perille. Siinä asemassa minä olen. Olen vain turvannut sen mitä olen jo saavuttanut. Panostin vääriin asioihin. Se ei kuitenkaan ole asia jota kadun.
Monet jotka ovat tunteneet itseni kauemmin sanovat  usein että olen muuttunut paljon. En ole kysynyt mihin suuntaan, sillä tiedän sen itsekin. Vai tiedänkö? Olenko muuttunut itsevarmemmaksi vai ylimieliseksi? Se pieni ero, jonka luulen tietäväni on vain murto-osa siitä mitä näytän muille. Moni on sanonut että hienoa nähdä saaneeni elämäni kuntoon. Olenko saanut? Olenko onnellinen vai näytänkö sitä vain muille? Toinen murto-osa siitä mitä kukaan tietää.
Olen pyrkinyt näyttämään sitä iloista, onnellista ja täynnä elämää olevaa ihmistä. Sitä joka nauttii jokaisesta hetkestä. Välittää muista enemmän kuin itsestään. Hymyilee ja rakastaa. Alan väsyä siihen. Meillä kaikilla on taipumus antaa itsestään parempi kuva mitä oikeasti on. Itse olen tehnyt sen, koska olen nähnyt elämän ilman kavereita. Nyt kun minulla on monia kavereita, mietin, että olenko mitään siitä mitä olen muille näyttänyt? Tämä reilu viikko mitä olen täällä ollut, on antanut itselleni aikaa etsiä vastauksia, mitään kuitenkaan löytämättä. Olen taas repinyt ja raastanut väärien asioiden eteen. Miksi vitussa mä edes vaivaudun? Mitä mä siitä hyödyn. Mä vain satutan itseäni kun etsin itsestäänselviä asioita.
Kirjoittaminen on se mikä antaa mulle mahdollisuuden purkaa asioita. Tästäkin voi tulla yksi kirjoitus lisää mikä ei koskaan ole julkinen. Kukaan ei näe eikä kuule asioita, joilla mietin pääni puhki. Asioita, jotka hyppyyttävät tunneskaalaani minkä ehtivät. 
Pidän kuitenkin itseäni varsin tasapainoisena ihmisenä. Vaikka mietin kokoajan, ei se tarkoita ettenkö näkisi aurinkoa kirkkain silmin. Olen vain se, joka tekee mietteistään julkisia.
Olen kyllästynyt tappelemaan. Tappelemaan henkisesti, fyysisesti en ole joutunut koskaan kohtaamaan ketään. Enkä toivottavasti joudu, sillä henkinen tappelu tuntuu jo tarpeeksi rankalta.  Olin jo päättänyt, että yksi henkipuolen kamppailu tulisi päättymään. Pitkään jatkunut kamppailu. Joku päätti toisin. Ehkä siitäkin kamppailusta löytyy se voittaja. Tai kaksi. Ehkä koko kamppailu on ollut turhaa. Ehkä se on ollut vain todistelemista. Ehkä se on ollut vain sitä epävarmuuden julkituomista. Pelkoa ja ahdistusta. Epäonnea ja murtuneisuutta. Katkeruutta sekä surua. Oli mitä oli, viimeiset kortit ovat jaettu, nyt katsotaan jatkuvatko pelit viimeisten korttien jälkeen.
Multa kysyttiin kerran, että kirjoitanko ollessani surullinen tai huonolla tuulella. Kirjoitan. Monesti. Mutta kirjoittaessani surullisena verrattuna pahan olon kirjoittamiseen löytää suuren eron. En koskaan julkaise tekstejä joita olen kirjoittanut suutuspäissäni. Siitä sävähtää katkeruuden ja negatiivisuuden ääni. Toisin kuin surullisena tai miettiliäänä kirjoittamani tekstit ovat mielestäni niitä parhaimpia. Löydän itsestäni uusia ajatuksia. Löydän ikäänkuin tilan, jossa sanoja vain tulee paperille. Järkeviä sanoja. Ikäänkuin sellainen euforistinen tila. Näen ruudun vain kaukaisena, kun sanat tummentavat kulovalkeaa paperia sen musteella.
Olenko nyt surullinen? Tavallaan. Olenko vihainen? En todellakaan. Itse näen eron kirjoittamisessani. Tämä teksti on luotu ikäänkuin siinä euforistisessa tilassa, jossa ajattelen puita ja kirjoitan pilvistä. Katson ulos pimeyteen ja kirjoitan auringonnousemisesta. Puhun vihasta ja kirjoitan rakkaudesta.
Kadotin puolessa välin tätä tekstiä pointin ja nyt kadotin myös mielenkiinnon. Samassa kun Anssi Kelan- Puistossa vaihtui Afrojackin- Rock the houseksi, muuttui myös ajatusmaailma. Tämä mun impulsiivisuus on vitun iso ongelma. Onko mun pään sisällä joku nukke joka ohjaa mua naruista vain tunteiden pohjalta. En tiedä, eikä kiinnosta. Tää on ihan kivaa elää näin. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Koskaan ei tiedä keneen törmää, mutta tällä hetkellä haluan kotiin vain yhdestä syystä. Ja se syy on rakkaus. En mä koskaan ole näistä asioista ole ääneen puhunut, saati sitten julkisesti, mutta se on totuus. Olisin paljon onnellisempi kotona. Kokea niitä samoja tunteita mitä kertaalleen sammuneen liekin syttyminen toi tullessaan. Liekin sammuminen oli mun syytä. Mutta nyt tiedän miten liekki ei sammu. En ole koskaan tehnyt kaikkeani asian eteen. Olen monesti sanonut, monessakin asiayhteydessä, tekeväni kaikkeni, mutten koskaan ole niin tehnyt. Nyt kun sanon sen, tiedän paremmin kuin koskaan, mitä se tarkoittaa. Tiedän, mitä se tarkoittaa jossen sitä tarkoita. Tiedän asioita mitä luulin aiemmin tietäväni. Vitut, olin tyhmä idiotti. Myönnän sen. En kiellä ettenkö enää olisi, mutta olen kuitenkin oppinut jotain.
Mä omalla tapaa vihaan tunteita. Toisella tapaa ne on parasta mitä voi olla. Vähän niinkuin helvetin korkea vesiliukumäki. Tai benjihyppy. Aluksi se pelottaa aivan vitusti, mutta jälkeenpäin se oli parasta mitä on koskaan tapahtunut. Itsehän en ole benjihyppyä kokenut, mutta korkean vesiliukumäen jälkeisen tunteen tiedän. Se tunne kun katselee ympärilleen tajutakseen olevansa elossa. Sitä tunteiden käsittely on mulle. Joskus koen olevani pohjalla vain tajutakseni että kyseessä on vitun iso ylämäki. Ei pohjaa olekaan. Se on vain käsite. Käsite niinkuin "Käydäänkö yksillä?"- koskaan pidä paikkansa. Sitä luulee olevansa pohjalla, kun luulee menettäneensä otteen sekä mielenkiinnon aiemmin tärkeisiin asioihin. Te jotka koette olevanne pohjalla, miettikää missä tilanteessa olette. Katsokaa vaikka ympärillenne, laskekaa yhteen yksi ja kaksi. Hymyilkää. Kiivetkää se iso mäki ylös asti, vaikka se veisi aikaa ja voimia. Kaikki pystyvät siihen!
Mun tarinointi alkaa käydä mun silmäluomille raskaaksi. Mun pitää huomenna jaksaa reilu kymmentuntinen työpäivä. Turhaan mä valitan mistään, itsehän mä tänne halusin tulla. Aika vaan käy pitkäksi kun ei ole tekemistä. Tai olisi mutten jaksa vaivautua. Aivan sama, mä käyn petiin.

Jumalan siunausta.
Jani

Tulipalo työpaikalla

Oli ihan normaali lauantainen työpäivä. Aurinko paistoi ja oli hyvinkin kuuma. Yhtäkkiä alkoi haista savulta ja niinkuin tavataan sanoa, ei savua ilman tulta. Yhtäkkiä työkaveri Berry juoksee sisälle, avaa saunan oven ja siellähän ne liekit olivatkin. Liekit nuolivat saunan kattoa ja lämpötila saunassa nousi mittarin mukaan yli saunomisen tarkoitetun lämpötilan. Ensimmäinen vaahtosammutin, ei tulosta. Toinen vaahtosammutin, ei vieläkään. Kolmas vaahtosammutin auttoi jo hieman, kunnes kävin tarkistamassa toisen saunan puolelta, onko liekit levinneet sinnekkin. Väliseinän yläreunasta liekit nuolivat toisenkin saunan kattoa. Kyseessä oli kaasusaunat. Mitä kaasu ja liekki tekevät kun on tarpeeksi kuuma? Siinä vaiheessa tulikin normaalia kovempi kiire propaanisäiliöitä sammuttamaan. Saunan takana on kaksitoista propaanisäiliötä, jotka räjähtäessään tekisivät kyllä tästäkin mökistä melko selvää jälkeä.

Paikka jossa olen töissä on siis sellainen... suomalainen baari-sauna-yhdistelmä. Kaksi saunaa, jotka lämmitetään päivittäin ja baaripuoli joka on auki kymmenestä kahdeksaan joka päivä. Suuremmilta tuhoilta säilyttiin, viikossa mökki taas kunnossa.

Täällä on jokseenkin vaikea pitää kiinni päivittäisestä rytmistä, jos edes sellaista omistaa. Itse olen kolme päivää putkeen töissä, ja neljäs on vapaapäivä. Tänään on juurikin se vapaapäivä, enkä jaksa vaivautua liikkumaan mihinkään suuntaan. Munhan pitäisi olla tuossa alakerran altaassa pyörimässä kuin possu paskassa!

Mun aika käy täällä tosi pitkäks. Kyllähän täällä tekemistä riittäis, mutten jaksa vaivautua tekemään mitään. Oma syyni siis. Ei täällä oo ketään kenen kanssa huvittais tehä mitään, ihan oikeasti. Ei tää ole niin hienoa mitä pelkkä lämmin aurinko antaa ymmärtää. Kyllä mä täällä silti loppuun asti olen ja ehkä mahdollisesti jopa ensi talvenkin, mutta jokin rutiiniinomainen rytmi tulisi löytää, sanonpahan vaan.

Teemu tokikin tulee kylmästä kotisuomesta tänne Torstaina. Jokin lohtu siinäkin. Vaikkakin ollaan Teemun kanssa suunniteltu etelänreissua monta kertaa, niin en tainnut siinä vaiheessa edes tuumata, että olisin täällä töissä ja kaveri tulisi yksin lentokoneella tänne.

En ole tainnutkaan vielä kertoa mielettömästä tuurista joka mulla kävi lentokoneessa.
Lento lähti 22.1 klo 7.00 Helsinki-Vantaalta. Lentoyhtiö oli jokin saksaksi pupellettu pötkö sanoja jotka eivät luo mitään tolkkua. Kuitenkin, olin kentällä jo hyvissä ajoin, läpäisin lähtöselvitykset ja turvatarkastukset ja kiertelin kauppoja portin toisella puolen. Hetkisen aikaa kierreltyäni  menin lähtöportille numero 28. Päätin että menen viimeisenä koneeseen, koska siten löydän paikkani helpommin enkä joudu nousemaan kolmea kertaa jos jonkun paikka onkin vieressäni lähempänä ikkunaa. Näimpä siirryin koneeseen viimeisenä ja siinä tunnelissa tajusin että "ei vittu tää kone on aivan täynnä!"
No, pikkuhiljaa jono eteni konetta kohden. Pian olinkin jo astunut koneeseen ja katsoin koneen perälle todeten saman lauseen. Paikkani oli 27d ja numero etenivät rivi kerrallaan. Vilkuilin sivuille ja masennuin entisestään yhä useamman rivin ollessa täynnä. Ei mun polvet kestä istua kuutta ja puolta tuntia yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Ei todellakaan!
Olin jo miltei omalla paikallani ja huomasin oudohkon näyn koneen perällä. Tyhjä penkkirivi! Ei voi olla, ei mun tuurilla.. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä leveämmäksi hymyni vääntyi. Rivin 25 kohdalla hymyilin jokaiselle joka jo nyt väänteli jalkojaan ahtaassa välikössä. Istuin aluksi omalle paikalleni, joka oli käytävän puoleisin. Sitten kun huomasin ettei ketään enään tule, siirryin ikkunapaikalle ja hymyilin leveästi. Kone kierteli ja kaarteli ja katselin ikkunasta nousevia ja laskevia koneita. Niin monia, erivärisiä ja erikokoisia. Kone nousi ja turvavyövalo sammui. Sen suuremmin en miettinyt mitään, vaan nostin jalat kahdelle vierekkäiselle penkille ja asetin takkini pään taakse ikkunaa vasten tyynyksi ja aloin torkkua. Olin todella väsynyt.
Heräilin vähän väliä, enkä voinut olla kuulematta kahta venäläisnaista takanani jotka puhuivat ja puhuivat. Ei siis pahalla, venäjä on kaunis kieli. On oikeasti! Onhan?

Reilut kuusi tuntia myöhemmin jokin taputti jalkaani. Lentoemäntä, joka sanoi että alamme laskeutumaan. Hyvin viehettävä vanhempi nainen, iski vielä silmää perään. Miksi?! Mitä se oli tehnyt mulle kun olin nukkunut?!  Sitten huomasin samalla penkkirivillä, toisella puolella käytävää, keskellä penkkiriviä istuvan itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen joka vääntyili kolmen sekunnin välein hirveissä polvikivuissa. Itse saatuani puolivahingossa katsekontaktin miehen kanssa levitin käteni nii pitkälle kuin suinkin vain pystyin ja haukottelin hymyillen. Mies vain pudisti päätään.
Mutta hei, kuinka usein käy tuollainen säkä? Koneessa oli reilut kolmesataa paikkaa, josta kaksi vierekkäin. Se oli jo ensimmäinen suuri sattuma. Toinen oli siinä että ne olivat mun vieressä. Vielä suurempi sattuma. Joten totta helvetissä mä otan siitä kaiken ilon irti!

Ps. Jere Nikkinen, tiesitkö, että Jokerit aikoo muuttaa nimensä KHL:ään siirtymisen myötä Pasilan SKA:ksi.
Eivät luultavammin tajunneet, että lyhenne on PaSKA :)

Ei muuta, jumalan siunausta!
Aamen.

Jani