Sain lukijoilta yllättävän paljon positiivista palautetta edellisestä kirjoituksesta, eikä sanat riitä kertomaan kiitollisuutta, jota koen tällä hetkellä.
Tässäkin yössä tapahtui, ainakin omasta mielestäni hauska juttu. Ne, jotka lukivat toisen kirjoitukseni, tietävät siinä mainitusta postimiehestä. Lähdin tänään "juhlistamaan" positiivisen palautteen siivittämänä, ja tullessani takaisin, avattuani hissin oven 8. kerroksessa, käännyttyäni ovellenipäin, Herra Postimies on juuri ujuttumassa pakettia postiluukustani. Postimies purskahti koko rapun täyttävään nauruun. Näköjään sama herrasmies jakoi eilenkin postit? Koita siinä selittää. Silmiähivelevän häpeällisenä avasin oveni ja suljin oven perässäni. Kikatus senkuin jatkui. Jotenkin tuntui tyhmältä.
Olen aiemminkin kirjoittanut paljon, mutta kellekkään en ole niitä näyttänyt. Sain hyvältä ystävältäni vinkin blogista. Naurahdin ehdotukselle aluksi, mutta kun istahdin omalle limenväriselle sohvalle tajusin, että se saattaisi jopa toimia.
Aloitin skeptisenä ajatuksesta, että Janilla olisi blogi. Miehellä, jonka ei koskaan uskottu edes kirjottavan mitään, saati sitten kertovan sosiaalisen median välityksellä tuntemuksistaan, historiastaan tai tulevaisuudestaan.
Anyways. On hienoa huomata kuinka paljon pelkästään kirjoittamalla saa esille. Aluksi ajattelin että harva ihminen vaivautuu lukemaan sepustuksiani. Näin jälkeenpäin, lukijalaskurin näyttävän yhteensä 850 ihmistä, alan havainnollistaa, että ehkä pystynkin tähän. Tietenkin jostain suunnasta, oli idea mikä hyvänsä, löytyy kitisijöitä. En ole koskaan enkä tule koskaan välittämään heistä. Heille on vaikea ymmärtää, että on ihan suotavaa jakaa ajatuksiaan muiden kesken. Valittakoot rauhassa.
Minulle, kuten monellekki muulle miehelle on vaikea puhua tunteista, saati sitten kirjoittaa niistä.
Luin taannoin artikkelin iltalehdestä, kuinka tunnettu jalkapallomaalivahti Anton Hysen kertoi olevansa homoseksuaali. Okei, asia sinällänsä ei koske artikkelia mitä rustaan parhaillaan, mutta maailmassa on liian paljon asioita, joita paheksutaan. Kahden miehen suhde on nykymaailmassa kauhukuva, jonka takia henkilöitä suljetaan pois ystäväpiireistä, joka puolestaan osilla aiheuttaa masennusta, jotkut osat menevät niinkin pitkälle kuin itsemurha. Asia tuskin tulee kokemaan tarvittavaa hyväksyntää lähivuosina, jota se oikeasti tarvitsisi. Onhan mieskin synnyttänyt lapsen, ja sille naurettiin?
Tahdoin ottaa asian esille, koska kuulin ystävältäni, joka jääköön anonyymiksi hänen kaveristaan, joka potee kyseisiä ongelmia. Miksi vitussa asiaan ei puututa. Miksei ihminen, joka on kolmesti yrittänyt itsemurhaa saa apua! Pitääkö masentuneen ihmisen riistää joko itseltään tai muilta henkiä, ennenkuin asiaan puututaan?
Itse olen aina kuunnellut ystäviäni. Tiedän ihmisiä, jotka ovat oikeasti olleet reunalla, miettien, kuka jää kaipaamaan. Vähiten tässä maailmassa tahdon, että menetän ystäväni sen takia että kukaan ei auttanut.
Terapeutit, jotka tekevät arvokasta työtä ihmisten kanssa, joilla on ongelmia, ei riitä. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan myös läheisten tukea. Nykymaailma on mennyt siihen, että mitään ei tehdä ilmaiseksi. Toivon, että joku joka asiasta tietää, kertoo minulle, miksei tarvittavaa tukea anneta. Saatan tietenkin olla väärässäkin, ehkä apua on, mutta vääristyneenä kuvana sitä levitetään eteenpäin.
Sitten vähän positiivisempiin asioihin. Olen pitkän aikaa miettinyt omaa lentopallouraani. Tai lähinnä sitä, miten jatkan, jos jatkan. Olisin tyhmä, jos kaiken tämän työtaakan jälkeen antaisin periksi. Ja miksi antaisin? Kun olin 5-8 ikävuoden rajamailla, katsoin suuresta, harmaasta Saloran kuvaputkitelevisiosta lentopalloa. Katsoin kuinka pelaajan lyötyä pallon kenttään suuri, täysi areenallinen puhkeaa hurraamaan. Jo silloin päätin, että haluan samaan asemaan. Tehtyäni pisteen suuri yleisömäärä, joka on maksanut päästäkseen katsomaan peliä, yltyy hurjaksi äänimellakaksi. Olen aina halunnut maajoukkueeseen. Haluan vieläkin. En tosin tiedä riittävätkö rahkeet sinne asti, mutta jos paikka aukeaa, niin olen valmis. Jotenkin tämäkin aihe sai lentopallomaisen vivahteen. Miksi? Siihen en löydä vastausta, mutta tarvitaanko kaikkeen ratkaisua?
Kuusi vuotta olen Kiiston ykkösessä pelannut. Tai tarkalleem neljä vuotta pelannut ja aiemmat kaksi vuotta käynyt harjoituksissa. Muistan debyyttini Kiiston paidassa, joka oli syöttövaihto kolmannessa erässä tilanteessa 20-21. Voi pojat kun jänskätti!
Tänään pullossa eräs entuudestaan tuntematon naishenkilö yllätti itseni täysin kertoessaan, että luki blogini. Ensinnäkin, olin yllättynyt sekä lukija- että kommenttimäärästä, mutta että tuikituntematon henkilö kehuu blogiani, jonka vasta aloitin? Hurja on maailma.Pyysi kirjoittamaan siitä, miksi tutustun niin helposti uusiin ihmisiin. Itseasiassa olen samaa asiaa miettinyt monesti. Syy löytyy aikaan, jolloin ala-aste loppui ja yläaste alkoi. Olin koulukiusattu. Ei kavereita, ei mitään. Vain lentopallo. Minua kiusattiin, koska olin urheiluhullu. Tiedän, että olin kusipää nuoruudessani, mutta tahdon kaikille todistaa sen olevan mennyttä. Vietin yläasteen yksin. Vain yksi hyvä kaveri, jonka kanssa vietin aikaani. Kuljin Variskan käytävillä välituntisin valiten reittini sen mukaan, missä on kiusaajia ja missä muita. Vaatetyylini oli mauton. Pidin surutta verkkareita, huppareita ja ränsistyneitä kenkiä. Onko ihme että kiusataan? Mutta miksi. Kaikki me olemme tasavertaisia, eikä se tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos kiusaa toista.
Päätin yläasteen jälkeisellä kesälomalla, että nyt on aika muuttua. Vaihdoin tyyliäni, vaihdoin kaiken, minkä takia jouduin kiusatuksi. Olin jopa ystävällinen ihmisille. Aluksi se oli vaikeaa, koska oltuani monen vuoden ajan koulukiusattu, olin sulkeutunut sisäänpäin. En ollut avoin ihminen millään muotoa. Mutta huomattuani, että muut joko huomasivat muuttuneeni tai tutustuivat minuun uutena ihmisenä, aloin avaamaan sisintäni muille. Sain ystäviä, jotka ovat ystäviäni vieläkin, ja toivottavasti ovat lopun elämääni. En koskaan ajatellut, että ihmiset muuttuvat. Tarkalleen en ajatellut itseni muuttuvan ihmisenä. Mutta ihmeitä tapahtuu, jos sitä voi ihmeeksi kutsua. Tahdon kaikille sanoa, että puuttukaa tähänkin ongelmaan. Ei se itsestään katoa.
Tiedän, että osa lukijoista nauraa kirjoitukselleni, mutta sanottakoon heille, että itseäni ei kiinnosta juuri mitään. Siinäs naureskelevat, on sitä totuttu ennenkin ottamaan paskaa niskaan. Kiinnostaa tasan yhtäpaljon kuin politiikka. Päätelkää siitä kuinka paljon se sitten on..
Jos joskus törmäät minuun jossakin, vedä rohkeasti hihasta, potkaise vaikka polveen, en minä ketään syö. On aika osoittaa muille olevani aivan jotain muuta, kuin mitä olin aikoinaan.
Ps. Innostuin nähtävästi hieman ehkä liikaakin tästä kirjoittamisesta? Loppukevennykseksi, vitsi Jere Nikkiselle eritoten. Mitä yhteistä on Jokereillä ja jäätikuilla? - Molemmat putoaa keväällä.
Nyt on mun aika pyöriä mukavanpehmeään 120cm leveään parisänkyyn köllöttämään pariksi tunniksi. Huomenna "aikainen" herätys 11.00, jonka jälkeen tekemään jotain todella hyödyllistä. Asiasta lisää viikon kuluessa. Son moro!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti