Valmentajat arvostavat pelaajaa, joka antaa kaikkensa.

Kuten aiemmin lupasinkin, en aio kertoa kuluneesta päivästä tai syödystä ruoasta. Mutta sen verran ruoasta, että mitään en ole syönyt. Tätäkö on olla opiskelija?

Anyways, ei minkäänlaista visiota tämänkertasesta tekstistä, mutta eikö kaikki oo parasta väkisin improvisoituna?

Olin neljävuotias, kun paappa vei mut ekaa kertaa Variskalle. Antoi pallon käteen ja sanoi heitä verkon yli. Heitin pallon, pallo pomppi verkon ali, juoksin hakemaan palloa, en tajunnut verkon olevan kasvojeni korkeudella ja juostessani verkon ali lensin selälleni kovalla voimalla. Siitä lähtien olen tykännyt lentopallosta.
Nelivuotiaasta lähtien olen reissannut läpi pohjanmaan halki koko suomen lentopallon perässä. Suurimmaksi osaksi tullut takkiin, mutta voitettukkin on joskus. Mutta jos jotain olen oppinut häviöistä, on se ainakin varmaa, että ilman työntekoa, panostamista, intohimoa ja muiden tukea et tule koskaan pääsemään mihinkään. Toki luontaislahjakkaitakin on, mutta samalla tavalla hekin joutuvat töitä tekemään. Ei kukaan meistä helpolla pääse.
Itse asuin Variskan vieressä lähes kaksi vuosikymmentä. Äitini työskentelee keittäjänä Variskan keittiöllä. Menin yksistään Variskalle. Asetin verkon, hain pallot ja syöttelin hypäriä, löin seinään ja nostin koriin.Päivästä päivään. Viikosta viikkoon. Jopa vuodesta vuoteen. Halusin ammattilaiseksi. Halusin olla parempi kuin muut.Olin niin sitoutunut urheilulle, että en alaikäisyyteni aikana nauttinut tippaakaan alkoholia, en maistanut tupakkaa saati sitten nuuskaa. Ilman tätä panostusta en tuskin olisi koskaan tällä tasolla.

Kiisto, Laihia, Alahärmä. Kolme joukkuetta joissa olen junioriurani pelannut.
Olen kokenut ylä- ja alamäkiä urani aikana. On ollut loukkaantumisia, mielenkiinnon puutetta ja mitä milloinkin. Mutta koskaan en ole sanonut ei. En ole antanut periksi. Hyvänä esimerkkinä Kuortaneen välieräturnaus, jossa pelasin polvi vahvasti teipattuna ja särkylääkkeitä vatsa pullollaan. Myöhemmin sain tietää kierukkavammasta, hyppääjänpolvesta sekä ylirasituksesta.
Urheilija itse tietää parhaiten, milloin pitää lopettaa. Tyhmä ei saa olla, mutta kaikki arvostavat pelaajaa, joka antaa kaikkensa.
En varmasti monenkaan ihmisen silmissä ole urheilijanmuotissa. Juhlin milloin missäkin, syön mitä milloinkin, en venyttele, mutta silti johdosta tulee luottoa ja palautetta, että potentiaalia löytyy, tarvitaan vaan tekijä. Olen kesän aikana haja-ajoin reenannut niinkuin pitää, mutta se on hetkittäistä. Tarvitsen motivaatiota. Tarvitsen intoa ja energiaa. Pohjatyö on nyt tehty, vielä pitäisi saada rutistettua lupaukset teoiksi.

5.5.2013. Ottelu Vammalan Lentopalloa on viimeinen junioripelini koskaan. Jo ekassa erässä haikeat tunteet valtaavat mielen. Muistelen jatkuvasti junioriuraani. Kuinka söimme Roope Leppäsen kanssa karkkia aikalisillä, kuinka harjoittelin tekemään tiikeriä Jori Salosen kanssa, kuinka ihailin Jefferssonin hypäriä, kuinka keräsin palloja Kiiston edustuksen peleissä ja kuinka vähän sitä loppujenlopuksi nuorena osaakaan arvostaa mitä on tekemässä. Aiemmin pelit olivat aina kiinni voitosta, pärjäämisestä ja pisteistä. Viimesessä turnauksessa en välittänyt voittamisesta. Halusin pelata sekä itselleni, että muille junioriuransa päättäville joukkuelaisille ikimuistoisen turnauksen. Kuten aiemmin on todettu, ihminen oppii arvostamaan vasta silloin kun menettää sen. Olimme viidensiä. Paras lopputurnaussijoitus itselläni, koskaan.
Kotimatkalla pidin joukkueelle, valmentajille, pelaajien vanhemmille, sekä taustahenkilöille, ketä ikinä sattuikaan bussissa olemaan, pitkän puheen.  Aloitettuani puheen, tuntui, että en pysty tarpeeksi kiittämään henkilöitä kaikesta mitä ovat tehneet sekä itseni, että joukkueen eteen. Kyynel valahtaa poskelle. Kaikki turnauksen aikana painostaneet tunteet purkautuvat täysin. Siinä tilanteessa opin arvostamaan nykyhetkeä. Toivon että kaikki jotka tätä lukevat, kyseenalaistavat itseltään, kuinka paljon arvostaa elämäänsä, tai jopa olemassaoloaan.

Läheisille ihmisille olen osoittanut tunteellisen puoleni. Ihmisille, jotka eivät ole yhtä läheisiä kuin oma perhe, olen pyrkinyt vain antamaan iloisen, hauska ja positiivisen kuvan. Niinkuin kaikilla, itseltänikin löytyy ihmisiä, jotka eivät arvosta minua ihmisenä, eivät välitä tai ei halua olla kaverini. Ei kaikkia voi miellyttää. Enkä edes jaksa vaivautua. Olen onnistunut kuitenkin viimeisen vuoden aikana todistamaan muutamille ihmisille olevani aivan muuta mitä he ovat etukäteen luulleet.

Lentopallo on aina ollut lähellä sydäntäni. Ensimmäisessä tekstissänikin jo kerroin, kuinka olen itkenyt hävityn pelin jälkeen. Enkä vain kerran!
Ennen itselleni oli voitto tärkeempää kuin mikään muu. Olin rääväsuu. En ajatellut pahalla, jos haukuin kanssapelaajiani muiden kuullen. Pidin itseäni parempana kuin muut.
Nyt kun olen kasvanut sekä ihmisenä, että pelaajana, olen todennut, että lentopallo on joukkuepeli. Ei se riitä jos joukkueessa pelaa yksi jumala ja viisi katsojaa. Lentopallo on joukkuelaji. Vaikka olisit kuinka hyvä, tarvitset muiden huippusuorituksia voittaaksesi pelejä.
Häpeän käyttäytymistäni, sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Mulle ei koskaan sanottu vastaan. Pidin itseäni kentän Päällikkönä. Tämä kaikki koki muutoksen Oulun Powercupissa, kun hyvä ystäväni Roope Leppänen kera muiden joukkuelaisten savusti itseni ulos kentältä. Hetken aikaa taisteltuani muita vastaan pyysin valmentajaa vaihtamaan mut pois kentältä. Vaihdon jälkeen lähdin pois paikalta.
"Miten ne kehtaa?" "Ei mulle sanota vastaan!" - Tässä lauseita joita hoin itselleni äänettömästi. En ollut tottunut moiseen.  Kierreltyäni aluetta raivospäissäni palasin pelikentälle. Peli oli loppunut ja olimme hävinneet pelin. Halusin pyytää anteeksi, mutta en kehdannut. Ajattelin että pitävät mua ihan pehmona,
Olin lapsi. Tein virheitä, joita nyt kadun.

Nyt pelaan Kiiston edustusjoukkueessa, jossa viimeistään huomaa että homma ei pelitä sooloilemalla. Harjoitukset viedään loppuun yhteisesti, harjoitteleminen on määrätietoista sekä kunnianhimoista. Pelaajat antavat kaikkensa joukkueen eteen, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.
Portti liigaan on auki. Ykkössarjan voittaja saa kauden loputtua anoa liigapaikkaa. Mikä olisi sen mahtavempaa, kuin omana Kiiston kasvattina olla nostamassa Kiisto liigaan. Ensikertaa vielä pelaamalla. Vanhemmat lukijat muistavat, kuinka Kiisto nousi historiallisesti ensimmäistä kertaa 2000-luvulla pääsarjatasolla Liigakentille. Savonlinnan East Volley joutui rahallisiin ongelmiin, joka pakotti seuran luopumaan liigapaikastaan. Porukalla kabinettiin ja leima logon päälle. Näin Kiisto nousi liigaan.
Itse olin pallopoikana ensimmäisessä liigapelissä. Vastassa Korson Veto. Ihailin Kiiston uusinta hankintaa, Brasilialaista hakkuria, Jefferssonia. Vannoin itselleni, että joku päivä minäkin...