Aloitin blogittelun heinäkuun alussa. Aluksi aloitin varovaisesti, tietämättä, mitä voin kirjoittaa ja mitä kehtaan julkaista. Mutta ensimmäisen tekstini jälkeen sain kuulla niin paljon positiivista palautetta, jopa ihmisiltä, keiltä sitä vähiten odottaisi, kannusti minua jatkamaan hyvin alkanutta verbaalista avautumistani. Olenkin aina ollut herkkä ihminen, en koskaan ole tietoisesti yrittänyt esittää kovaa jätkää kenenkään edessä saatika kenenkään takia. Olen hyvin haavoittunut lapsuudestani ja sen sisältämistä kokemuksista. Ennen en pystynyt avautumaan kellekkään, mutta nyt koen sen helpommaksi, kuin mitä olisin missään vaiheessa uskonut.
Olimme viettämässä kerran iltaa perheeni kanssa äidin miesystävän luona. Tulevan lyhyen kertauksen pointti on siinä, että kun olin lapsi, kammoksuin, jopa pelkäsin ihmisiä, jotka käyttivät alkoholia ja siitä johtuvista seurauksista. Eli siis, olin itsekin jo oppinut tavoille, kuinka alkoholia maistellaan sivistyneesti. Jostain syystä koin hirveän tuskalliseksi oloni, jonka takia menin sisätiloihin istumaan, selvittämään mikä minua vaivaa. Tunsin vain kuinka pääni on räjähähtämäisillään kaikista takautuvista muistoista, joita kyseinen ilta peilasi pahaenteisesti. Näin siis jotain samanlaisuutta siinä illassa kuin siitä, mistä olin lapsena traumatisoitunut. Olotilani vain paheni ja paheni, en kyennyt edes ajattelemaan muuta kuin lapsuuteni traumoja. En ollut ennen tätä kyseistä iltaa koskaan itkenyt täysi-ikäisenä perheeni nähden. Mutta jostain syystä jouduin senkin tekemään, mutta onneksi rakas isosiskoni oli lähellä, turvaamassa oloni. En tuntenut oloani onnelliseksi sillä hetkellä. Sen jälkeen jouduin, tai itseasiassa en joutunut, vaan halusin jopa omasta tahdostani käydä juttelemassa terapeutille lapsuuteni traumoista. Jos joku pähkäilee, että onko terapeutilla käynti vain merkki alkavasta hulluudesta, niin voin sanoa, että ei tarvitse olla edes terapeutti, mutta puhuminen auttaa. Älkää pitäkö pahaa oloa sisällänne, päästäkää se ulos. Patoutuneet muistot sekä ajatukset, ei hyvä. Puhuminen ei ole mitää mitä pitäisi hävetä. En nyt yritä sanoa, että minulle voi tulla puhumaan, mutta haluaisin, että ne, jotka tietävät tai tuntevat itseni, tulisivat juttelemaan rohkeammin. Julkinen hätähuuto heitetty ilmoille, nyt vain odotellaan vastausta.
Kuten niin moneen otteeseen olenkin jo kertonut, kuinka vietin yläasteeni yksin, niin koska ensimmäisessä lauseessa kerroinkin kertovani kaiken mitä mielessäni on niin, kerrottakoon se vielä kerran. Nykyään minullakin on niin lukematon määrä kavereita, hyviä ystäviä joihin voi turvautua koska vain ja joiden kanssa voi viettää aikaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Onhan meilläkin ylä-ja alamäkiä, mutta mikään ei ole liian iso haaste kavereiden takia, varsinkaan jos tietää millaista se on elää ilman heitä. Teemu, Kirsi, Birger, jos luette tätä, niin haluan sanoa kiitokset teille kaikille kaikesta! Olen kävellyt välillä kyrpä ottassa, niinkuin kaikki meistä joskus, mutta onneksi olette onnistuneet aina ottamaan sen pois. Anteeksi herkistelyni, mutta jonkin tutkimuksen mukaan 80% naisista pitää miestä helluisena, jos mies pystyy näyttämään herkän puolensa julkisesti. Pitäkää se mielessä!
Sitten taas vakavaan aiheeseen. Tai miten tätä nyt haluakaan pyöritellä, mutta itselleni ainakin helvetin ärsyttävä asia. Kaksinaamaisuus.
Vaikka olenkin, tai ainakin pyrin olemaan mukava kaikille, niin en silti halua katsella kaksinaamaisuutta. Kiinnostuneen ja muka-kiinnostuneen välillä on hiuksenhieno raja, joka on vaikeasti havainnollistettavissa. En pidä tyypillisenä ominaisuutena itselleni, että sanon asiat suoraan, mutta nyt sanon. Nimeltä en mainitse henkilöitä, mutta jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin varmasti tuntee, tai ainakin toivon että tuntee piikin sydämessä.
Kuten sanoin, 80% pitääkin suhteellisen normaalina, jos mies avautuu julkisesti, kertoen tuntemuksistaan. Eräälle henkilölle tuntuikin olevan vaikeaa ymmärtää asiaa, että teenkin tätä vain omaksi ilokseni, en miellyyttääkseni muita. Kirjoitin ensimmäisen tekstin, jossa vain kerroin jotain epämääräistä, en ehtinyt edes avautua niin eräs hyppii kumisaappaat jalassa silmille. Mitä vittua? Jos sulle on noin vaikeaa ymmärtää asiaa, kun sanon että anna olla, niin sitten en voi enää muuta tehdä, enkä aio. Avaudu itse vaikeasta elämästäsi, niin tulen kertomaan julkisesti kuinka ketään ei kiinnosta. Kuulostaako tutulta? En välitä.
Huh, helpotti olo kummasti, kun raivopäissäni rustasin päällimmäisen tuntemukseni kirjottamiseen liittyen. Lopetan kirjoittamisen, koska mitä edemmäksi olen kirjoittanut, sitä enemmän olen avannut itseäni muille. En tahdo tehdä sitä kokonaan, koska silloin ei olisi mitään enään kerrottavana. Pidän siitä, kuinka minulle kerrotaan, että osaan kirjoittaa ja että blogitekstini ovat hyviä, mutta ongelma onkin nimenomaan siinä. Ihmiset odottavat kertakerran jälkeen aina vain ihmeellisempiä sepustuksia, jolloin taas itselleni kasautuu paineita kirjoittamisen suhteen, jota en halua, koska teen tätä huvinvuoksi. Kivaahan tämä on ollut, sitä en tarkoitakkaan. Hienointa tässä on se yllätyksellisyys, joita olen päässyt näkemään.
Ihmiset muuttuvat. Vai muuttuvatko? Voin sanoa, että nuorena tekee virheitä, tuomitsee ja kiusaa. En kanna kaunaa kenestäkään tai mistään. Tavallaan olenkin kiitollinen että itseäni kiusattiin ja että olin yksin. Lentopallo oli ainut ystäväni. Luojan kiitos, edes se! Urheilua parempaa kaveria ei tule koskaan olemaan. Se teki minusta pelaajan, jota olen aina halunnut olla. Mutta vaatiiko lajiin täyspanostaminen yksinäisyyden tunteen? Todistin kaikille, että on mahdollista saavuttaa mitä vain jos sitä vain haluaa. Mutta se ei tarkoita etteikö voisi olla samalla kavereita.
Olin viime viikolla(kin) viihteellä, jossa törmäsin ala-asteaikaiseen luokkatoveriini. Emme kai koskaan oikeastaan tultu toimeen ala-asteen aikana, mutta ilmeisesti blogini sai hänetkin huomaamaan muutoksen. En halua kehuskella, enkä edes yritä, mutta sanottakoon, että olin oikeasti hyvin itsekäs, kusipäinen yksilö lapsena. Saatanhan tietenkin olla vieläkin joillekkin, mutta aivan syystä. Luokkakaverini sanoikin, että ei uskoisi millaisen muutoksen hän minussa näkee. Sanoi myös, että kirjoitukseni ovat jostain syvältä, mutta heti perään korjaten, että syvältä sisimmästä. Ehkä onkin.
Kuulostanko säälittävältä? Tuntuuko tekstiä lukiessa, että miksi? Ongelmallista tässä tilanteessa onkin se, että päätin lopettaa kirjoittamisen tämänkertaiseen tekstiin, koska kerta kerran jälkeen avaan itseäni muille yhä enemmän ja enemmän. Pian henkilökohtainen yllätyksellisyys onkin poissa. Kaikki alkavat sanomaan, että "Tiedän, luin sun blogista"- viisuja, enkä halua sitä. Mutta en kadu että aloitin kirjoittamisen, tuntuu vain hektiseltä ajatus siitä, että olen kertonut elämästäni, vielä siten, että kuka vain voi lukea siitä. Parempi lopettaa ennenkuin paljastan asioita joita en halua. Tiedä sitten onko sellaisia edes olemassa, tiedostettuna ei tietääkseni.
 |
| Lapsuudenkaverit! |
En tunne asiakseni todistella mitään kellekään. En yritä purnata vaikeata lapsuuttani, koska tiedän olevani yksi monien joukossa. En yritä antaa itsestäni erilaista kuvaa mitä oikeasti olen. En yritä vaikuttaa tunteisiin. En tahdo tuomita ketään. Ainut syy, miksi teen tätä, on oma mielenkiinto, ja se mielenkiinto avasi monia silmiä.
Tämä oli nyt tässä. Tunnen oloni hieman haikeaksi, koska kirjoittaminen oikeasti helpottaa. Saatan jatkossakin kirjoittaa, mutta en julkaise niitä missään. Otankin asiakseni nyt laittaa elämäni täysin kuntoon ja sitten miettiä tulevaa.
Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet sepustuksiani. Kiitos myös palautteesta jota on tullut aivan huikea määrä! Oli ilo jakaa ajatuksia :) KIITOS <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti